maanantaina, toukokuuta 15, 2006

Ikuisuuskysymyksiä

Lauantaina juostu Helsinki City Run-puolimaraton tarjosi jokseenkin biisonimaisen kokemuksen laumassa rynnimisestä pölypilvineen kaikkineen. Noin 4600 juoksijaa kapeilla kevyen liikenteen väylillä oli hieman liikaa; eteneminen tuntui ajoittain modernilta tanssilta sivuaskelineen, väistelyineen ja ohituksineen. Viime kesänä Tampereella oli huomattavasti väljempää, ja juoksukin tuntui kulkevan juohevammin.

Saa nähdä, miltä elokuussa näyttää, jos sinne saakka hyvissä sielun ja ruumiin voimissa selvitään.

- - -

Venyttelystä ja saunomisesta huolimatta Pagistaanin kaksijalkaisen kansan sunnuntaiaamu käynnistyi kankeasti ja voivotellen. Museossa käyskentely tuntui varsin riittävältä sadepäivän liikunnalta, joten suunnaksi otettiin Kiasma.

Parin tunnin kiertely ARS 06-näyttelyssä nostatti odotetusti mieleen ikuisuuskysymyksiä, niitä vilpittömiä ja yksinkertaisia hämmästelyjä, joita alle kymmenvuotias voisi esittää käytyään ensimmäistä kertaa taidenäyttelyssä.

Pitääkö taidetta yrittää ymmärtää, vai riittääkö sen herättämien tunteiden vastaanottaminen, olivatpa ne sitten ahdistusta, naurua tai hiljainen epäilys siitä, että katsojaa vedetään nenästä*? Miksi taide on karsinoitava instituutioksi? Kuka saa määritellä, mikä on oikeaa ja hyvää taidetta? Mikä tekee taiteilijasta taiteilijan, koulutuksella ansaittu virallinen statusko? Onko koulutuksen saaneella taiteilijalla oletusarvoisesti syvempi näkemys tai arvokkaampaa sanottavaa kuin ei-taiteilijalla, amatöörillä, joka yhtä lailla toteuttaa luovuuttaan ja tulkitsee ympäristöään? Miksi? Luetaanko kaikki "oikean" taiteilijan tekeleet taiteeksi? Tekeekö taiteilija nimen vai nimi taiteilijan? Pitääkö taideteoksella olla sanoma? Saako sillä olla sanoma? Miten taide suhteutuu muuhun yhteiskuntaan? Entä rahaan ja markkinatalouteen sekä todellisuudessa että ideaalitapauksessa?

Onko taiteessa ja sen arvossa sittenkin kyse vain ja ainoastaan subjektiivisesta kokemuksesta, niin kutsutuista makuasioista, kunkin omien korvien välissä syntyvistä liikahduksista, joita taideteos joko synnyttää tai ei riippumatta siitä, onko sen luonut newyorkilainen suuri nimi vai Mutikaisen isäntä Pankakoskelta? Entä mihin taiteentutkijoita ja virallisia tulkitsijoita silloin tarvitaan?

Luin opintojeni myötä taiteensosiologiaa yhden kurssin verran, enkä rehellisesti sanottuna saanut siitä oikein mitään tolkkua. Kukaties sieltä olisivat löytyneet vastaukset näihinkin kysymyksiin.

Joskus sitä kuitenkin pitää mieluummin kysymykset ja jättää vastaukset viisaammille.

*Varsin moni - allekirjoittanut mukaanluettuna - tuntee helposti jonkinlaista alitajuista noloutta siitä, ettei "ymmärrä nykytaidetta". Usein taiteen herättämät tuntemukset tulee myös torpedoitua väkinäisillä analysointiyrityksillä. Mistä nolous oikein nousee? Milloin ja kuka sen siemenen on kylvänyt?

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

" - - riippumatta siitä, onko sen luonut newyorkilainen suuri nimi vai Mutikaisen isäntä Pankakoskelta?"

Well... meidän proffahan teki sen tempun, että antoi arvosteltavaksi 3 runoa: loppusointuisen isänmaallishenkisen vuodatuksen, modernimman rakkauslyriikan ja ultramödernin diibadaaban. Ne piti sitten arvostella. Ultramöderni diibadaaba voitti (mä en tosin pitänyt siitä). Isänmaavuodatuksen oli kirjoittanut Joku Suuri Miesrunoilija ja rakkaustuuban Suuri Naisrunotar. Se diibadaaba? Proffa itse: hän oli napannut jostain valmista tekstiä ja lisännyt negaatiot - voilà!

Mutta kyllä minä(kin) sinne Mutikaisen isännän puoleen käännyn. Varsinkin jos on isot tilukset.