pagistaan

Amatsoni kukkii

2012-01-31T08:33:00.007+02:00

Tökkäsin joskus syksyllä ruukkuun muutaman amatsoninliljan (Eucharis amazonica) sipulin. Ajattelin lukemani perusteella, että kasvi kukkii hyvällä lykyllä kolmen vuoden päästä. Aikaisintaan. Ilmeisesti akvaariovedellä kastelu oli kuitenkin amatsonille mieleen, koska se tuuppasi ensimmäisen kukkavarren jo muutaman kuukauden kuluttua istutuksesta. Lehdetkin alkavat olla aironlavan kokoluokkaa.

Ravinteikas ja lämmin akvaariovesi on muutenkin kelpo apetta kasvikansalle. Meillä se on lievästi hapanta ja pehmeää, joten kalkinsuosijoita lukuun ottamatta kaikki pitävät siitä. Talvellahan ei muuta lannoitusta tarvitakaan. Kesällä olen kantanut vaihtovettä ämpäreittäin myös kasvihuoneeseen tomaattien ja kurkkujen riemuksi.

Mitä akvaarioihin tulee, talvi on ollut niissäkin hämmästyttävän satoisa. Niin keltakääpiöahvenet (Apistogramma borellii), rusokiilakyljet (Trigonostigma espei) kuin suppusuutkin (Nannostomus beckfordi) ovat tuottaneet jälkikasvua ilman sen kummempia toimenpiteitä. Eihän poikasista selviydy aikuisten joukossa täysikasvuiseksi kuin yksi silloin, toinen tällöin, mutta kaikki on kotiin päin. Varsinainen kudettaminen olisi ihan oma projektinsa, johon en ole viitsinyt ainakaan vielä ryhtyä.

Viimeisimmän ahvenpoikueen siirsin sentään työpöydälleni pikkualtaaseen kasvamaan, kun totesin, että naaraan vartiointiyrityksistä huolimatta koiras harvensi pesuetta minkä vain rouvan silmä vältti. Puolet kirjoista piti siirtää toimenpiteen seurauksena pinoihin lattialle, mutta sellaista elämä on. Sitä paitsi hauskempaa katseltavaa nuo pikkusintit ovat.

Äärettömät mahdollisuuksien joukot

2012-01-26T09:17:00.007+02:00

Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.

Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:

Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.

Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.

On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.

Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.

Muuttuvat sitkeästi

2012-01-24T14:31:00.004+02:00

Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.

Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.

Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.

Huomioita

2012-01-23T08:26:00.004+02:00

Päivä pitenee jo. Eihän se mikään uutinen ole, mutta on mukavaa huomata, että puoli neljältä on vielä valoisaa. Myös pilvisenä päivänä.

Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.

On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.

Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.

Pidä huolta

2012-01-20T09:36:00.008+02:00

Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.

Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.

Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.

---

Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.

Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.

Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.

Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.

Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.

Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.

Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.

Katsaus taaksepäin: vuosi 2011

2012-01-05T20:05:00.000+02:00

Vuosi-inventaario Veloenalta lainattuna. Joskus näitä olen tehnytkin, mutten viitsi kaivella vanhoja (siis konkreettisesti, kuvaannollisesti teen sitä turhankin usein).

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.

5. Missä maissa kävit?

Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Ainakin koirien, päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?

Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.

20. Kuinka vietit joulua?

Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.

23. Kuinka monta yhden yön juttua?

Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.

24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?

Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?

Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.

37. Ketä ikävöit?

Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.

Toivotuksia ja tähteitä

2011-12-28T15:07:00.005+02:00

Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.

Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.

Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.

Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.

Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.

Sattumanvaraisuusyhteiskunta

2011-12-08T09:23:00.011+02:00

-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)

On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.

Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.

Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.

Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.

Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.

(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)

Fregattaa

2011-12-02T14:50:00.004+02:00

Eilen ihmettelin, kun päässä alkoi soida "Kai muistat kannella kun fregatin". Sitä sitten laulelin suihkussa, kaunis ja tunteikas kappale kun on kyseessä. Mutta mistä se päänsisäiselle levylautaselle putosi kaamospäivän horteisena iltana?

Sitten hoksasin, että mies oli juuri kertonut työpaikkansa tämäniltaisten pikkujoulujen teeman olevan Love boat (no comment).

Niinpä tietysti.

Ja nimi laivan, se on Rakkaus.
Ei löydy toista niin suurenmoista
Ja voittamaton on sen purjehdus.

Korvamatojen tiet ovat ihmeelliset. Tai purjehdukset voittamattomat, miten vain.

Kysyin siipalta, tietääkö hän tuon Kipparikvartetin tunnetuksi tekemän laulun. Hän esitti vastakysymyksen, tiedänkö minä, mitä tarkoittaa "fregattaa".

Kuulemma Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen legendaarisessa Yömyöhä-radio-ohjelmassa oli ollut tietovisa, jossa oli mainittu kysymys.

Laulu jatkoi soimistaan päässäni, mutta jokin oli muuttunut. Muuttunut iäksi.

Valmiiksi paloiteltua luettavaa

2011-12-01T07:48:00.007+02:00

Tämä syksy on ollut tavallista työläämpi tarpoa läpi. Töitä ei sinällään ole ollut liikaa - reippaamminkin käsikirjoitus olisi voinut edistyä - mutta päässä on pyörinyt liian paljon asioita. Eksistentiaaliset kysymykset ovat vaatineet huomiota erityisesti aamuöisin, mikä syö aina jaksamista päivästä.

No, jotain luettua tähän väliin. Vasta nyt huomasin, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet novelli- tai kirjoituskokoelmia. Ilmeisesti marraskuun aivokapasiteettini ei ole riittänyt pitkien, juonellisten teosten käsittelyyn. Sellaista se on.

Ahola, Suvi & Koskimies, Satu (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi, 2005)
Sisko antoi lainaksi tämän kiintoisan koosteen L. M. Montgomeryn kirjoihin liittyvistä muisteloista. Annat ja Runotytöt (varsinkin jälkimmäiset) on tullut luettua vuosien myötä moneen kertaan, mutta eivät ne minulle ole koskaan olleet mitään kirjoja ylitse muiden. Kirjoituksia lukiessaan oli kuitenkin hauska tiedostaa, miten yksityisiksi luullut lukukokemukset olivat osa jonkinlaista sukupolvet ylittävää yhteistajuntaa.

Lappalainen, Tertti (toim.): Valamon kävijöitä (WSOY 1988)
Osin viran puolesta, osin muusta kiinnostuksesta luettu kirja on edellisen tavoin kokoelma ihmisten kirjoituksia, kertomuksia siitä, miten Heinäveden Uuden Valamon luostari on itse kunkin elämään vaikuttanut. Mukana on eri alojen ihmisiä, ortodokseja ja ei-ortodokseja, nuoria ja vanhoja. Tästä jäi jotenkin lämmin ja mukava olo.

Чехов, А. П.: Рассказы (2000)
Anton Tsehovin tuhdista novellikokoelmasta löytyi tuttuja, jo aikaa sitten suomennettuja kertomuksia, joiden lukemisesta oli vierähtänyt niin monta vuotta, että ne tuntuivat uusilta. Ehkä niiden tarkkaa, mutta lempeää psykologista otetta ei teini-iässä edes osannut arvostaa samalla tavoin kuin nyt. Tsehov lienee ollut myös varsin eläinrakas, niin herkällä viivalla hän hahmotteli niin koiria kuin muitakin eläimiä. Luen edelleen venäjänkielistä kaunokirjallisuutta hitaasti verrattuna suomeen tai englantiin, mutta kestävätpähän tällaiset herkkupalat pidempään.

Mörö, Mari: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta (Kirjapaja, 2010)
Mari Mörön puutarha-, kana- ja lammasaiheiset pakinat ovat hervottoman hauskoja. Välillä olen pelännyt herättäväni kanssanukkujani hytkymiselläni. Mitä parhainta kaamoslukemista meille kaikille viherturaajille ja miksei muillekin.

Suomarjat

2011-11-15T19:47:00.005+02:00

Yksi kerrostaloasumisen hyvistä puolista oli se, että viikonloppuisin tuli paljon nykyistä useammin pakattua mukaan reppu ja kamera ja lähdettyä jonnekin, missä ei ole asfalttia. Torpassa on eri tavalla tekemistä, joten päätös lähtemisestä metsään, suolle tai kallioille on tehtävä tietoisemmin.

Sitä - lähtemistä - kun ei koskaan kadu. Marraskuinen Torronsuon kansallispuisto oli hiljainen, kylmä ja kaunis. Karpaloita keräsimme kuljeskelun lomassa pari litraa. Enemmänkin olisi marjoja mukaan saanut, jos sormet eivät olisi kohmettuneet koppuroiksi tunnin poimimisen jälkeen.

Suomarjat, lakka ja karpalo, muodostavat luonnonmarjojen joukossa oman kulttuurillisen alalahkonsa. Aromikkaitahan ne ovat, mutta väitän, että niiden viehätys perustuu pitkälti poimimisen työläyteen: lakat kerätään hikisenä paarmojen ja hyttysten kupatessa ohimoita, karpalot syysmyöhällä suon hohkaessa hyistä kylmyyttä. Yksi kerrallaan, selkä särkien ja saappaanvarsia varoen on nuo suon aarteet noukittava.

Ei sitä ymmärrä se ulkomaalainen vieras, jolle suomalainen tuo ylpeydestä loistaen pakastimesta kaivetut viimeiset lakat: tässäpä todellinen herkku, marjojen marja! Vieras maistaa, lausahtaa jotain kohteliasta pohjoisesta aromista ja kaivelee sitten vaivihkaa siemeniä hampaistaan ihmetellen samalla, eikö suomalaisenkin suussa mansikka maistu monin verroin makeammalta.

Hapokkaiden suomarjojen arvostus juontunee myös siitä, että ne ovat olleet helposti säilöttävissä talven vitamiinivarannoksi jo ennen pakastimia. Niin on ollut puolukkakin, mutta korvokaupalla kerättävältä kangasmetsien marjalta puuttuu mainittu työläys- ja harvinaisuusarvo.

Marjoista ja suosta tuli mieleen: en muista, olenko jo mainostanut tätä täällä, mutta soista ja suon kulttuurimerkityksistä kiinnostuneiden kannattaa lukea Kirsi Laurénin väitöskirja Suo - sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä (SKS, 2006). Sieltä löytyy marjastustarina jos toinenkin, puhumattakaan muista kiinnostavista suokertomuksista.

Sen jälkeen

2011-11-07T07:48:00.004+02:00

Tänään Helsingin Sanomissa toimittaja Antti Manninen kirjoitti marraskuusta osapuilleen samaa, mitä minäkin olin aikonut. Tosin sujuvammin sanoin:

Marraskuu on mielialojen kellari, jota syvemmälle ei enää voi kaivautua. Se on toisaalta myös kaiken paremman lähtökohta. Suunta voi olla vain ylöspäin kohti valoa ja iloa. Mutta vielä ei ole sen aika. Marraskuu pitää ensin elää, nauttia tai kärsiä täysimääräisesti. Sen jälkeen voimme havahtua adventtiin, joulun odotukseen, tammikuun härkäviikkoihin ja uuteen kevääseen.

Lokakuussa kauppoihin alkoi ilmestyä joulusuklaita, joulukalentereita, valotähtiä, jättiporoja ja mitä vielä. Lokakuussa! Samoihin aikoihin talojen pihoille ja ikkunoille ilmaantuivat ensimmäiset jouluvalot ja kyntteliköt.

Hei, ihmiset, haluaisin elää syyskaamokseni rauhassa. Sytyttäkää lyhtyjä ja kynttilöitä - niiden huomaavainen valo on sovussa lumettoman hämärän kanssa - mutta älkää kietoko vielä pihakuusiinne niitä riemunkirjavia, silmiin käyviä valonauhoja. Kesä loppui vasta, maltetaan nyt mielemme ja eletään ja hengitetään tovi tätä syvenevää pimeää ikiaikaisen vuodenkierron mukana.

Sen jälkeen valokin tuntuu valolta ja juhla juhlalta.

Perustutkimusta

2011-11-02T08:12:00.002+02:00

Jätän nyt diskreetisti mainitsematta, minkä paikkakunnan taidemuseo tällaisen loistavan työtilaisuuden tarjoaa. Todettakoon kuitenkin, että tässä tiivistyy hienosti jotakin olennaista nykyajasta ja nykytutkijan asemasta.

--- taidemuseo etsii tutkijaa toteuttamaan taidehistoriallista
perustutkimusta.

Perustutkimuksen tekijäksi etsitään taidehistorioitsijaa tai
graduvaiheessa olevaa taidehistorian opiskelijaa. Graduntekijälle
perustutkimus voisi samalla olla opinnäytetyö.

Taidemuseo ei maksa tutkimuksesta palkkaa. Museo on valmis maksamaan
korvausta matkakuluista ja katalogitekstin kirjoitustyöstä.
Korvauksen suuruus määritellään myöhemmin. Tutkijan on mahdollista
hakea tutkimukseensa apurahaa omissa nimissään. --- taidemuseo
tarjoutuu avustamaan hakemuksen laatimisessa, tutkimussuunnitelman
rajaamisessa ja käytännön tutkimustyössä.

Piti olla

2011-10-26T18:36:00.005+03:00

Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.

1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.

2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.

Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").

Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.

Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.

Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.

Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.

Hautautuivat ministeriöön

2011-10-25T11:48:00.006+03:00

En nyt väitä, että lain rikkominen on hyväksyttävä keino vaikuttaa asioihin.

Mutta näiden kahden uutisen lukeminen vuorokauden sisällä saa miettimään, että on asioita, jotka etenevät byrokratian rattaissa sukkelasti ja hyvässä järjestyksessä. Ja sitten on niitä, jotka juuttuvat jonnekin välille.

Liekö osansa sillä, että toiset asianomistajat osaavat puhua, toiset eivät.

Sikalakuvaajien oikeudenkäynti alkoi

Salaa sikaloissa kuvanneiden eläinaktivistien oikeudenkäynti on alkanut Salossa. Syytteessä on neljä henkilöä. Syytenimikkeinä on törkeä kunnianloukkaus ja julkisrauhan häiritseminen. Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kuvasivat salaa sikatiloja Varsinais-Suomessa, Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla syksyllä 2009. Järjestö julkaisi aineistoa Sikatehtaat.fi-internetsivustolla. Aineistosta nousi valtakunnallinen kohu.

Sikasäädösten tiukennukset hautautuivat ministeriöön

Valmistelutyö tuotti useita muutosehdotuksia. Ministeriö muun muassa kaavaili, että sikaloissa pitäisi olla nykyistä enemmän karsinatilaa ja kiinteää lattiaa. Lisäksi jokaiseen osastoon oli tarkoitus saada luonnonvaloa. Ministeriö teetti myös selvityksen muutosten taloudellisista vaikutuksista.

Ministeriöstä annettiin viime vuoden alkupuolella julkisuuteen tietoja, joiden mukaan säädösmuutokset olisivat voimassa vuoden 2010 loppuun mennessä. Maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöylitarkastaja Susanna Ahlström sanoo kuitenkin A-studiolle, että ehdotukset eivät koskaan edes lähteneet lausuntokierrokselle.

Muutamat vuodet voivat vaikuttaa

2011-10-19T13:12:00.014+03:00

Olen monta kertaa vannonut pitäväni blogilusikkani erossa kaikista lapsiin ja perheisiin liittyvistä keitoksista.

Olen myös vannonut pysyväni poissa nettikeskusteluista, koska niiden lukemisesta ei mitään hyvää henkilön psyykelle koidu.

No, vannomatta paras.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli lasten päivähoitoa koskeva artikkeli. Siinä oli haastateltu tutkijaa, jonka mielestä alle kolmivuotiaita lapsia ei pitäisi lainkaan viedä päiväkotiin. Hän vetoaa kiintymyssuhdeteoriaan, jonka mukaan

-- lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat.

Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.

Asiassahan ei ole mitään uutta. Lapsetonkaan ei ole voinut välttyä huomaamasta, että päivähoito versus kotihoito-keskustelu nostaa pintaan kiihkeitä tunteita, kuten kovin moni muukin jälkeläisten hankintaan, hoitoon ja kasvatukseen liittyvä asia. Tutkimustuloksia julkaistaan ahkerasti puolesta ja vastaan.

Ajauduin kuitenkin lukemaan mainitun artikkelin herättämää keskustelua. Pääsääntöisesti tutkijan näkemykset saivat hurraahuutoja ja aplodeja niin mies- kuin naispuolisiltakin kommentoijilta. Eikä siinä mitään. Mikä kuitenkin pisti akateemisen, pian postfertiilin pätkätyöläisen silmään oli se, miten muutamat - allekirjoittaneen mielestä erittäin aiheelliset - naisten työelämään liittyvät kysymykset ja kommentit sivuutettiin tässä yhteisessä kotihoitohurmoksessa.

Entä itse tutkija?

Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä.

"En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa."

Kiintoisaa. Olisiko tästä implisiittisesti pääteltävissä, että tutkijan mielestä lapsia kannattaa hankkia ensisijaisesti niiden naisten, jotka tekevät "tavallisia tehtäviä" eivätkä "uraa"? Vai onko tämä saivartelua?

Ei tarvitse miettiä kovin pitkään, mitä tällainen kolmen vuoden kotihoitonormi tekisi yleistyessään naisten työllisyysnäkymille. Nimenomaan naisten, mikäli äitipainotteinen kiintymyssuhdeteoria valtaisi jälleen alaa (en tiedä, onko asiaa aiemmin teoretisoitu ja missä määrin, mutta itsestään selvänähän äidin roolia on tavattu pitää). Työnantajalla tuskin on kovin suurta kiinnostusta palkata työntekijää, joka hyvin mahdollisesti katoaa paikalta vähintään kolmeksi, kukaties lähemmäs kymmeneksi vuodeksi, jos perhe kasvaa useammalla lapsella.

Syrjintää, ehkä. Mutta realiteetti.

Entä ne - tai me - joilla ei ole niin kutsuttua pysyvää virkaa tai työpaikkaa? Joku keskustelussa huomauttikin, että perheellistymistä halajavat naiset voisivat tässä mallissa unohtaa esimerkiksi muutaman vuoden pätkissä rahoitettavat tutkijantyöt. Tai sitten sen perheellistymisen. Kilpailu on aina vain kovempaa, eivätkä rahoittajat kysele, mistä vuosien aukko on ansio- ja julkaisuluetteloon tullut.

Järjetöntä, ehkä. Mutta realiteetti.

En todellakaan ota kantaa siihen, onko koti- vai päivähoito lapsille parempi. Ei ole niin sanotusti kompetenssia. Sitä paitsi uskon, että nämä asiat osataan päättää jokaisessa perheessä ihan itse oman tilanteen mukaan. Mutta minusta on kiinnostavaa, miten ja miksi ensin mainitusta on tulossa se "sosiaalisesti hyväksyttävämpi" malli. Vai kuvittelenko vain? Värittävätkö nettikeskustelut liikaa mielikuviani aiheesta? Ainakin muutamat lapsia saaneet tuttavat ovat todenneet, että kannattaa valita tarkasti seura, jolle hehkuttaa työhönpaluun autuutta vuoden kotonaolon jälkeen.

Nyt menen vähän vaaralliselle maaperälle, mutta onko toisten elämänvalintojen arvostelussa todella kyseessä vain lapsen parhaan esille tuominen? Olisiko taustalla myös nykyinen työllisyystilanne ja sen aiheuttama epävarmuus? Jos itsellä ei ole mielekästä työtä, johon palata ja tilanne ainakin jollain tasolla ahdistaa, eikö ole luonnollista julistaa kotiäitiys ainoaksi oikeaksi valinnaksi ja siten pönkittää omaa itsetuntoaan?

Sitä paitsi nyky-yhteiskunta vaatii työikäisiltä tehokkuutta ja verotuloja, joten voin hyvin kuvitella, että vuosikausia kotona olevat kokevat joutuvansa olemaan jatkuvalla puolustuskannalla.

On varmasti paljon niitä, joille kyseessä on oikeasti valinta ja jotka ovat siihen tyytyväisiä. Työ ei ole - ainakaan sen ei pitäisi olla - kenellekään elämän ainoa sisältö. Luulen kuitenkin, ettei näillä oman elämänsä kanssa sovussa olevilla ole syytä osoitella sormella muiden toisenlaisia valintoja, tuomita niitä itsekkäiksi ja ennustaa uraäidin laiminlyömille lapsille ankeaa tulevaisuutta.

Jos nyt oletamme, että tämä lippalakista vetäisty teoria pitää edes osittain paikkansa - huono työllisyystilanne ruokkii ajattelua, jossa äidin paikka on yksiselitteisesti kotona - eikö kaikkien etu olisi ajaa ratkaisuja, jotka lisäävät työelämän ja lastenhoidon joustavuutta sen sijaan, että vahvistettaisiin entisestään rintamalinjoja syyllistämällä ja syyttämällä puolin ja toisin? Muutenhan ajaudutaan kierteeseen, jossa naisten työllisyystilanne huononee entisestään, kun yhä useampi päätyy töihin palaamisen sijasta viettämään vuosikaudet kotona ja putoamaan kelkasta työelämän suhteen.

Sitä paitsi minusta on kurjaa, että juuri, kun miehet ovat vähitellen oppimassa vanhempainvapaiden käytön tilanteen niin salliessa, aletaankin julistaa äidin olevan lapselle se Ainoa Oikea Hoitaja.* Jotenkin vaikea uskoa, että tuollainen poissulkevuus edistäisi perheiden sisäistä hyvinvointia millään tasolla. Ja siitähän se lapsenkin hyvinvointi viime kädessä syntyy, jos olen oikein ymmärtänyt.

Nyt siirryn kiireesti takavasemmalle väistelemään vihaisia huutoja ja tomaatteja.

Ei sentään, kommentit ovat oikeasti tervetulleita, kuten aina. Mutta olkaa kilttejä älkääkä vetäkö esiin "mitä sinä muka näistä asioista voit ymmärtää"-korttia. Väitän, että nämä kysymykset ovat oikeasti isoja ja koskevat koko yhteiskuntaa, eivät vain nykylapsia ja -vanhempia.

*En voi olla ajattelematta miesparkaani, joka syntyi vuonna 1968 ja joutui kahden kuukauden ikäisenä - niin, äitiyslomat eivät ole aina olleet sitä, mitä nykyään - jäämään osin hoitajan, osin isänsä hoiviin äidin palatessa vuorotyöhön. Mitä traumoja tuo näennäinen tunne-elämän tasapainoisuus ja terve itsetunto mahtaakaan kätkeä?

Ei kaikkea

2011-10-17T09:29:00.004+03:00

Olen tavannut pitää ikäkriisejä naistenlehtihöpötyksenä, jonka tarkoituksena on markkinoida ryppyvoiteita ja antioksidantteja elämän ruuhkavuosia eläville.

Tai pidin, kunnes aloin epäillä, että minulla on meneillään sellainen.

Se on sitä, kun yht'äkkiä tajuaa, etteivät kaikki ovet enää olekaan levällään auki, vaikka niin tottui joskus alle kolmekymppisenä ajattelemaan ja jatkoi sitä sujuvasti aina tänne asti. Jotkut ovat enää raollaan, toiset menossa nenän edessä kiinni. Se, haluaako juuri niistä ovista kulkea, ei sinällään ole olennaista. Jo mahdollisuuksien kapeneminen vetää kaiken haluavan nykyeläjän mielen apeaksi.

Jonain harmaana lokakuun aamuna sitä vain ymmärtää, että kaikkea ei yhdessä ihmiselämässä ehdi. Paljon ehtii, muttei kaikkea. Pitäisi ainakin yrittää elää niin, että se elämä on oma, ei toisten. Ja pitää kiinni ihmisistä, niistä, jotka sitä haluavat.

Ja aika, se tuntuu menevän vuosi vuodelta nopeammin. On ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään, mihin se menee, ja onko menosuunta se, minkä sen haluaisikin olevan.

Seitsemän

2011-10-06T15:06:00.006+03:00

Taannoin minulta kysyttiin, kuinka kauan on siitä, kun lähdin Pohjois-Karjalasta.
- Ei kovin kauan. Syksyllä 2004 taisin muuttaa, laskin nopeasti.
- Mutta onhan siitä jo aikaa, kysyjä totesi.

Niin, tajusin itsekin. Seitsemän vuotta jo. Seitsemän vuotta, joihin on mahtunut neljä hämäläistä ja eteläsuomalaista paikkakuntaa.

En muista, mitä ajattelin lähtiessäni; suunnittelinko palaavani joskus vai arvelinko jääväni sille tielleni. Tuskin kumpaakaan. Sen tiesin, että oli aika lähteä, ottaa vähän etäisyyttä yhteen jos toiseenkin asiaan. Mitään varsinaisesti parempaa en kuvitellut muualta löytäväni.

Lähteminen oli silloin oikea ratkaisu.

Sittemmin, vuosien mittaan, olen aika ajoin miettinyt paluuta. Hyvin täältä joutaisi tuttujen sienipaikkojen ääreen, omaa murretta kuuntelemaan. Jos eläisin yksin, olisin saattanut jo pakata koirani ja omaisuuteni ja lähteä takaisin. Mutta on asioita, jotka painavat aloilleen, ankkuroivat cesiumpitoiseen kantahämäläiseen savimaahan, vaikka mieli haikailisi itään, järvenselkien ja vaarojen maisemiin.

Toki tiedän, ettei sieltäkään onnelaa löytyisi. Jotain taakse jäänyttä sielläkin kaipaisin. Lähtemistä milloin minnekin suunnittelisin ehkä edelleen.

Mutta ainakin juuret olisivat maassa, luulen, eivätkä maan pinnassa kuivina ja helposti irtoavina.

Ja pensasaidan saisi pitää korkeana.*

*Tämä on tiettävästi yksi konkreettisista kulttuurieroista itä- ja länsisuomalaisten välillä: ensin mainitut suosivat korkeaa ja suojaavaa aitaa, jälkimmäiset matalaa, jonka yli näkee naapurin pihalle.

Reissulukemista ja fantasiaa

2011-09-28T09:19:00.007+03:00

Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.

Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.

Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)

Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.

Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)

Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.

Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)

En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.

Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)

Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.

Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)

Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.

Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)

Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.

---

Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.

Huomiota

2011-09-19T13:29:00.006+03:00

Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.

Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).

Vaikeaa on.

Älä ajattele

2011-09-10T21:48:00.002+03:00

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.

- Eeva Kilpi

Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".

Reippaat ja suorapuheiset

2011-09-05T09:05:00.027+03:00

Kun nyt on alkuun päästy, Pagistaan jatkaa yhteiskunnan epäkohtien ruotimista. Tälläkin kertaa yllyke jupinaan löytyi mediasta.

Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:

Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?

Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!

Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".

Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.

Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.

Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.

Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.

Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.

Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?

P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?

Liikunta tulee ensin

2011-09-01T09:08:00.005+03:00

YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.

Huomiotakin on monenlaista:

Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.

- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.

Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".

Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.

Etätöissä

2011-08-29T11:14:00.009+03:00

Laskin, että olen tehnyt etätöitä yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan. En tosin ole varma, voidaanko nykyistä tietokirjan kirjoittamista laskea etätöiksi. Ehkä voi, koska minulla on vielä jonkinlainen apurahatutkijan status ja olisin periaatteessa voinut kinuta alma materistani työhuoneen, jos asuisin samalla paikkakunnalla.

Hyvin usein tuntuu, että erakkoelämä alkaisi jo riittää. Jotain olisi ehkä pelastettavissa, kun pienen harjoittelun jälkeen kykenen yhä kommunikoimaan melkein ymmärrettävästi lajitovereiden kanssa. Toisaalta tiedän, että lähitöissä ollessani kaipaisin työpäivääni monia asioita, joihin olen näiden vuosien aikana tottunut.

Juohtuikin mieleen näin töitä vältellessä listata etätyöläisyyden hyvät ja huonot puolet akateemisen, pienituloisen pätkätyöläisen näkökulmasta. Nämä on kirjoitettu sitä mukaa, kun ne ovat tajuntaan nousseet sen kummemmin järjestelemättä.

Englanninkielen taitoisille suosittelen kyllä Oatmealin sarjakuvaversiota, joka kertoo suurin piirtein samat asiat huomattavasti värikkäämmin:
Why Working from Home is both Awesome and Horrible

Huonot puolet:

- työyhteisö puuttuu
- työ- ja vapaa-ajan erottaminen on vaikeaa: jos päivällä ei koe tehneensä tarpeeksi, on helppo jumittua koneen ääreen illaksi
- itsekuria tarvitaan enemmän kuin lähitöissä (kotona on aina loputtomiin vaihtoehtoista - ja usein mielekkäämmältä tuntuvaa - tekemistä)
- ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että niitä alkaa tottumuksesta vältellä vapaa-ajallakin
- edelliseen liittyen: parisuhteelle voi olla rasite, jos puoliso on jatkuvasti se viikon ainoa ihmiskontakti, jolle vertaistuen puutteessa puretaan myös työperäiset ahdistukset
- verkostoituminen ja työasioihin vaikuttaminen ovat kotoa käsin hankalia
- kirjastot ovat kaukana
- kopioiminen, skannaaminen ja muut vastaavat toimitukset vaativat etukäteissuunnittelua, aikaa ja rahaa
- lounas on valmistettava itse
- jääkaappi on liian lähellä
- jos unenpuute vaivaa, hiljaisuus voi olla turmiollista

Hyvät puolet:

- työyhteisö puuttuu
- rauha ja hiljaisuus (toki asuinpaikasta riippuen; edellisen asunnon vieressä oli valtava tunnelityömaa, joten käytin kuulosuojaimia)
- työaika on joustava
- työmatkaan ei kulu aikaa
- naaman tai tukan laittamiseen ei kulu aikaa (ei kyllä juuri muutenkaan)
- vaatteisiin kuluu vähemmän rahaa, kun voi käyttää yhdet verkkarit kerrallaan puhki
- jos tulee ajatus- ja kirjoitusjumi, voi käydä lenkillä aivoja hölskyttämässä
- voi ottaa nokoset kesken päivän
- lounaan voi valmistaa itse
- koirista on kivaa, kun kotona on joku, jolle tuputtaa kumikanaa
- työkoneen ääressä voi röhnöttää ja jumpata naamaa hurjilla ilmeillä, kun ei ole huonetoveria pelästymässä
- ihmisten ilmoille - vaikkapa lähikauppaan - lähteminen on aina jännittävää vaihtelua
- jos on huono päivä, siitä kärsii vain itse (ja kotiin palattuaan puoliso)

Jos Pagistaanin lukijoissa on kohtalotovereita, lukisin mielelläni teidän näkemyksiänne aiheesta.

Verbaaliset rimanalitukset ovat hännän alta

2011-08-26T08:59:00.018+03:00

Eilen tohtorikoulutettava Jemima Repo kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla rasismin ja naisvihan yhteydestä. En ole perehtynyt äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan tarpeeksi sanoakseni aiheesta mitään painavaa.

Tosin - ikävä sanoa - kommenttiosastossa esitetyt vasta-argumentit tuntuivat vahvistavan kirjoittajan väitettä.

Olen kyllä monen muun ohella pannut merkille virtuaalisen raivon, joka tuntuu kohdistuvan anteliaasti ja estoitta paitsi maahanmuuttajiin (jotka tekevät aina väärin joko loisimalla verovaroilla tai vieden suomalaisilta työ- tai opiskelupaikat), myös naisiin (jotka tekevät aina väärin, olivatpa kotona lapsia hoitamassa tai töissä), epäisänmaallisiin vihervasureihin, muihin viherpiipertäjiin, akateemisesti koulutettuihin (varsinkin "nollatutkimuksia" tekeviin humanisteihin), Euroopan Unioniin, kreikkalaisiin, ruotsinkielisiin, opettajiin (jotka ovat järjestään epäpäteviä, vallanhimoisia laiskureita) sekä tietysti kakkiviin koiriin ja niiden omistajiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kokoinen joukko sappeaan keskustelupalstoilla vuodattaa. Ovatko kyseessä aina samat "kansalaisaktivistit" - tämä on taloutemme toisen, optimistisemman osapuolen teoria - vai onko takana laajempi ilmiö? Oli mitä oli, kyynistymistä on vaikea välttää muuten kuin jättämällä pahimmat oksennukset lukematta.

Tätä tympeän mouhuamisen lisääntymistä ja sen taustalla olevia syitä ovat monet pohtineet. Lukekaa vaikka Johanna Korhosen kolumni Valistuksen vastaliike tai Tuukka Tomperin kirjoitus Yksikulttuurisuuden ihanteella ei ole pohjaa.

Tuntuu tosiaan siltä, että mielipiteestä on tullut samanarvoinen tiedon kanssa, ja mielipidehän on tunnetusti sitä vahvempi, mitä vähemmän sen taustalla on tietoa. Etenkin kovaäänisimmälle "maahanmuuttokriittisyydelle" tuntuu olevan tyypillistä myös se, että analyyttiset ja ratkaisukeskeiset kirjoitukset - esimerkiksi edellä mainittu Tomperin teksti - leimataan oitis epäisänmaalliseksi maahanmuuttopropagandaksi, "epätieteelliseksi" jaaritteluksi ja suvaitsevaisuusläyryämiseksi, vaikka tekstissä nimenomaan sanottaisiin, että pelkällä hymistelyllä ei eteenpäin päästä. Aivan kuin koko tekstiä ei olisi edes luettu, ainakaan ajatuksella, tartuttu vain otsikkoon ja tuohon kirottuun monikulttuurisuus-sanaan.

Mistä on tullut sekin käsitys, että kriittisyys olisi synonyymi ja oikeutus räyhäämiselle ja ihmisten ja ihmisryhmien estottomalle haukkumiselle vailla rakentavuuden häivääkään?

Ei, en osaa sanoa tähän mitään, mitä joku muu ei olisi sanonut paremmin. Sananvapaus on kiistämätön arvo, mutta paljon vahinkoa silläkin aikaan saadaan, jos ei muisteta yhdistää oikeuteen velvollisuutta olla ihmisiksi ja käyttäytyä silloinkin, kun ei tarvitse allekirjoittaa tuotoksiaan omalla nimellä.

Teineiltä tunnepitoisen rähjäämisen ja käytöstapojen puutteen vielä ymmärtää. Silloin vasta haetaan niitä elämisen ja ihmisenä olemisen rajoja. Mutta aikuisten ihmisten verbaaliset rimanalitukset ovat vielä enemmän "hanurista" - tai hännän alta, kuten meillä päin sanotaan - kuin tuo vihattu ja pelätty, harvoin kuitenkaan asianmukaisesti määriltelty monikulttuurisuus. Luulisi elämän jo itse kullekin opettaneen, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka ja että totuuksien julistelussa kannattaisi harjoittaa jonkinlaista harkintaa.

Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu nyky-yhteiskunnassa, jossa ajatustensa kultajyväset saa ripoteltua hetkessä näytölle ja napin painalluksella maailmalle.

Näin.

Mont Blancin vieressä, alla ja päällä

2011-08-22T10:08:00.015+03:00

Niin, se kesäreissu. Olimme siis tuttuun tapaan Alpeilla päätä nollaamassa. Yllättyikö joku? Yritän olla menemättä yksityiskohtiin, vaan pitäytyä jonkinlaisessa yleiskatsauksessa. Seuraavan matkaselostuksen voi joka tapauksessa hyvällä omallatunnolla sivuuttaa, jos kuvaukset kivikoissa ja jäätiköillä könyämisestä eivät kiinnosta.

Tällä kertaa kohteenamme oli Mont Blancin massiivi Ranskan ja Italian rajalla. Niinpä suuntasimme Geneven lentokentältä Ranskan Chamonix'iin, jossa viritimme "perusleirin" leirintäalueelle.

Lomallahan ei lepäillä, joten heti ensimmäisinä päivinä teimme akklimatisoitumisretken Aiguille de Midille ja Cosmiques-majalle 3600 metrin korkeuteen. Akklimatisoituminen tarkoittaa kehon sopeutumista ohueen, vähähappiseen ilmaan. Ilman vähittäistä totuttelua korkealla oleskeluun vaarana on vuoristotauti.

Suunnittelimme samalla retkellä Mont Blanc du Taculille kiipeämistä (4248 m), mutta sää oli mahdoton: lumipyryä, tuulta ja olematon näkyvyys, kuten Aiguille du Midin harjanteelta otetusta kuvasta näkyy. Niinpä palasimme yön majalla nukuttuamme takaisin alas.

Seuraavaksi laitoimme teltan kasaan ja reppuun ja lähdimme patikoimaan Tour du Mont Blanc-reittiä Italian puolelle Courmayeuriin. Kyseinen reittihän kiertää Mont Blancin massiivin. Sen taivaltaminen kokonaan kestää pari viikkoa. Me kuljimme siitä tällä kertaa noin puolet.

Taivaalta tuli vettä kaikissa olomuodoissaan aina oleskelukorkeudesta riippuen. Siinä ei ollut mitään uutta aiempiin alppireissuihin nähden, jos ei oteta lukuun sitä, että tällä kertaa aurinko ei paistanut kuin satunnaisesti hetkittäin. Sää oli niin kolea, ettei pitkiä kalsareita tarvinnut juuri riisua.

Kuuntelimme siis sateen/jäätävän sateen/rännän/lumen ropinaa teltassa, söimme juustoa ja luimme tekstiviestejä, joissa kerrottiin Suomea hellivistä 30 asteen helteistä. Kesälomaidylli Pagistaanin tapaan!

Courmayeurissa odottelimme pari päivää sään paranemista syöden pizzaa ja juoden cappuccinoja (syöminen, sen suunnittelu ja raportointi ovat tärkeä osa tällaisia reissuja, kuten matkapäiväkirjoistakin käy ilmi). Vakaana aikomuksenamme oli yrittää kiivetä Mont Blancille (4810 m) niin kutsuttua Italian perusreittiä pitkin. Opaskeskuksessa tiesivät kuitenkin kertoa, ettei kukaan ollut kiivennyt kyseistä reittiä ainakaan kymmeneen päivään lumentulon vuoksi. Sama päti niin kutsuttuun kolmen huipun reittiin (Mont Blanc du Tacul-Mont Maudit-Mont Blanc).

Mitäs teimme? Kun ei pääse yli, mennään ali: hyppäsimme bussiin ja körötimme Mont Blancin alittavaa tunnelia pitkin takaisin Chamonix'iin. Säätiedotukset lupasivat paranevaa säätä loppuviikosta - juuri ennen Suomeen paluutamme - ja laskimme, että voisimme ennättää Blancille Ranskan puolen perusreittiä. Siipalle ns. "Gouterin reitti" olikin tuttu kahdelta kerralta, mikä oli yksi syy sille, että alun perin suunnittelimme Italian puolta. Allekirjoittaneelle kerta oli ylipäänsä ensimmäinen Blancilla, joten reitti kuin reitti kelpasi hyvin.

Chamonix'iin ehdittyämme löimme teltan pystyyn tutulle leirintäalueelle. Säätä odotellessamme teimme päiväretken Petite Aiguille Vertelle (3512 m). Vuoren kallioharjanne oli etenkin allekirjoittaneelle oivaa harjoitusta niin sanotussa mikstakiipeilyssä, eli reitillä, jossa on niin kalliota, jäätä kuin luntakin.

Mainion "treenivuoren" ainoa kelju puoli oli ruuhkaisuus, jonka vuoksi ensimmäisellä yrityksellä viimeinen kalliohuippu jäi kiipeämättä. Liikaa väkeä touhuamassa kapealla reitillä on tilanne, jota on viisainta välttää. Palasimme takaisin, söimme eväät ja väen vähetessä lähdimme könyämään harjannetta uudestaan. Toisella kerralla saimme puuhata vuorella aika lailla omin nokkinemme, käydä rauhassa huipulla ja palata takaisin.

Viime tinka on todistetusti hyvä tinka. Lento Genevestä Helsinkiin oli ohjelmassa sunnuntaina. Aurinkoisena perjantaiaamuna suuntasimme romppeinemme kohti Mont Blancia. Säätiedotus lupasi vihdoin hyvää säätä muutamaksi seuraavaksi päiväksi.

Ensimmäisen päivänä vinssauduimme konevoimin - hissillä ja hassulla pikkujunalla - melkein 2400 metrin korkeuteen (Italian reitillä tätä apua ei olisi ollut; siellä taitetaan jokainen nousumetri jalan). Sieltä taivalsimme edelleen ylämäkeen ja Gouterin majalle (3800 m) niin kutsuttua Gouterin kiviharjannetta pitkin. Lunta oli rinteessä tavallista enemmän, minkä ansiosta pahamaineisen "Gouterin rännin" ylittäminen oli tavallista helpompaa: lumi sitoi ylärinteen kiviä niin, että vaarallisia kivivyöryjä oli vähemmän.

Ruuhkat aiheuttivat muutaman kiperän tilanteen: ei ole mukavaa tasapainotella kapeassa paikassa, kun kuuden hengen opastettu ryhmä tunkee mistään piittaamatta päälle ottaen tukea jopa ohitettavan repusta.

Läntisen Euroopan korkeimman vuoren ongelmanahan on juuri sen yletön suosio yhdistettynä suhteelliseen helppouteen. Helppous tarkoittaa, etteivät perusreitit ole teknisesti erityisen vaikeita kiivettäviä. Varsinkin Gouterin reitillä on sesonkiaikana heinä- ja elokuussa tolkuttomasti väkeä, josta osa on ensikertalaisia kiipeilyssä ja jäätiköllä liikkumisessa. Helikopteripelastusten määrä on ollut tasaisessa kasvussa, ja vaaratilanteita syntyy yhtenään.

On jopa pohdittu, pitäisikö kiipeily tehdä luvanvaraiseksi, mutta toistaiseksi niin radikaaleihin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Ihmisiä kyllä valistetaan ja ohjeistetaan harjoittelemaan ensin muilla reiteillä - sekä ottamaan opas, jos kokemusta on vähän. Yhtä kaikki, kapeissa ja ilmavissa paikoissa tungeksiminen on Gouterin reitillä arkipäivää ja onnettomuuksia sattuu aika ajoin.

Leiriytyminen on vuorella periaatteessa kiellettyä, mutta majan tolkuttoman ruuhkaisuuden vuoksi siivoa telttailua on toistaiseksi katsottu läpi sormien (valitettavasti kaikki eivät ole kovin siivoja). Mekin laitoimme pienen telttamme pystyyn lumikoperoon ja yritimme olla näkymättömiä. Ilta meni lunta sulatellessa ja - yllätys! - syödessä.

Aamuyöllä vähän yhden jälkeen nousimme, säädimme valjaat, jääraudat ja köyden kuntoon ja suuntasimme otsalamppujen valossa ylämäkeen. Alppinousuthan tehdään pääsääntöisesti aikaisin aamulla, kun lumi on kovaa ja vaarallisten railojen ylitys turvallisempaa. Ihmisiä tuli tuvalta letkatolkulla, mutta kahden hengen hyvin akklimatisoituneena köysistönä pääsimme etenemään sen verran ripeästi, että pahin ruuhka jäi taakse.

Pakkasta oli varmasti yli kymmenen astetta. Tuuli ei ollut erityisen kova, mutta viima tuntui sen verran vihlovalta, ettei pidempiä taukoja tehnyt mieli pitää.

Päivä alkoi sarastaa, kun pääsimme Bosses-harjanteelle ja sitä seuraavalle huippuharjanteelle. Mont Blancin huipulle ehdimme kuudeksi yhtä aikaa auringon ensimmäisten säteiden ja muutaman ranskalaisen kanssa. Hieno hetki Alppien katolla, horisontissa silmänkantamattomiin Ranskaa ja Italiaa. Erityisen vaikuttava oli Mont Blancin varjo, joka ilmestyi taivaanrantaan vuoren länsipuolelle.

Laskeutuminen sujui odotettua helpommin - pelkäsin etukäteen vastaantulevien ohituksia kapeilla harjanteilla - ja teltalla olimme vähän ennen yhdeksää. Siinä vaiheessa väsymys alkoi toden teolla painaa. Ryömimme pesäämme ja nukuimme kuin porsaat puolitoista tuntia ennen lähtöä alaspäin.

Siinäpä ne tärkeimmät. Seuraavana päivänä körötimme Geneveen ja sieltä Frankfurtin kautta Suomeen. Reissu oli taas kerran monin verroin odotuksia hienompi oikullisesta säästä huolimatta. Ylisanoja välttääkseni jätän hehkutuksen tähän.

Mitä säähän tulee, lämmin ja aurinkoinen ilmavirtaus saapui Alpeille lähtöämme seuranneeksi viikoksi. Sateet ja koleus siirtyivät Suomeen. Mutta sellaista elämä on.

Tavallistakin nopeammin

2011-08-09T21:01:00.003+03:00

Olimme reissussa. Tulimme reissusta. Reissu oli hyvä. Kirjoittanen siitä lisää vähän myöhemmin. Reissun jälkeen olemme reissunneet lisää, tosin vain Itä-Suomeen. Allekirjoittanut on yrittänyt välissä tehdä töitä. Kuten viimeiset kaksi päivää siipan ja koirien jatkaessa lomailua Pielisen rannalla. Mustikoitakin on kerätty nyt, kun niitä on.

Lyhyesti todettakoon vain, että kesä meni vielä tavallistakin nopeammin. Miten se nyt niin? Illat pimenevät jo, aamuissa on syksyinen viileys. Heinäkuun helteitähän emme ehtineet kokemaankaan; niiden aikana vietimme kesäistä laatuaikaa pitkissä urheilukerrastoissa ja kuoriasuissa lumen ropistessa huppuun.

Pula-ajan lapset

2011-07-13T14:13:00.004+03:00

Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!

Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.

Bluesia ja ratajuoksua

2011-07-05T14:07:00.007+03:00

Kävimme viikonloppuna perinteiseen tapaan Puistobluesissa, jossa oli tällä kertaa vähän liian helteistä nautinnolliselle livemusiikki- ja piknikhengailulle. Kun mittari näyttää yli 30 astetta, ei jaksa tehdä muuta kuin juoda (vettä). Ihme, ettei kukaan esiintyjistä töllännyt lavalle, jonne aurinko porotti suoraan ja armotta. Monilla muusikoista oli vielä farkut ja tummat paidat yllään.

Maanantaina - pahimman helteen laannuttua - veimme koiranpojat niiden ensimmäisiin ratajuoksuharjoituksiin Hyvinkään vinttikoiraradalle. Näille vinttikoirahtaville terriereille räätälöityjä juoksuja järjestää Suomen bedlingtonkerho. Ohjaajana toimi koira- ja liikunta-alan moniosaaja Lotta Vuorela, jolla muuten käytin Juria hieronnassa viime talvena.

Sekä Rocky että Juri hoksasivat homman ja ajoivat heti viehettä, tosin Rocky ajaessaan vilkuili radan reunalla vuoroaan odottavia tyttöjä. Vieheen "tappamiseen" ei vielä intoa riittänyt, mutta se kuulemma löytyy usein jo toisella kerralla, kun asiaa on muhiteltu jonkin aikaa karvaisten korvien välissä.

Kuvia ei ratajuoksusta valitettavasti ole, kun ensikertalaisina keskityimme itse asiaan. Ehkä tilanne korjaantuu seuraavalla kerralla.

Apropos urheilu: kotisohvalla mietittiin, mihin ihmisten mielikuvitus on jäänyt kehiteltäessä yleisurheilulajeja. Miksei ole kilpakonttausta ja -ryömintää? Yhdellä jalalla hyppelyä (pidemmillä matkoilla jalan vaihtaminen olisi sallittua)? Etenemistä kuperkeikoilla tai kärrynpyörillä? Takaperin juoksua?

Älkääkä nyt esittäkö syyksi, ettei moisia lajeja tiettävästi tunnettu antiikin olympialaisissa. Ei siellä taatusti harrastettu ampumahiihtoa, pyörätuolikelausta tai syöksylaskuakaan.

Lomista ja lantuista

2011-06-29T08:40:00.008+03:00

Tänä keväänä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Aamut ovat touko- ja kesäkuussa tuntuneet samanlaisilta kuolleista heräämisiltä kuin syvimmän kaamoksen aikaan. Normaalistihan en keväisin ja kesäisin pysty nukkumaan juuri kuutta, seitsemää pidempään. Nyt voisin nukkua miten pitkään vain, mikä tuntuu oudolta.

Ehkä osin tästä syystä olen myös ollut hieman tavallista happamampi, kun ihmiset ovat kyselleet, koska aion pitää lomani. Alun perin olin ajatellut, että tänä kesänä, väitöskirjaurakan jälkeen, minulla olisi niin sanotusti varaa pitää se "oikea" loma, jota en ole vuosikausiin - no, oikeastaan koko aikuisiällä - pitänyt. Mutta jotenkin tässä on käynyt taas niin, että tietyt asiat on saatava tehtyä tiettyyn aikaan mennessä, meneillään oleva rahoitusjakso ei kanna pitkälle, heti syksyllä ovat edessä tärkeät jatkohaut - ja lopputuloksena on, että ajatus kuukauden totaalitauosta on liki mahdoton. Menetetty aika kun pitäisi maksaa jotenkin takaisin.

Älytöntähän tämä tavallaan on. Ihan kuin minun työni olisivat oleellisen tärkeitä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Mutta juuri se, etteivät ne sitä ole, ajaa tilanteeseen, jossa on herkeämättä taktikoitava ja yritettävä varmistaa mahdollisuus noiden töiden tekemiseen myös tulevaisuudessa.

Ehkä ne, jotka lopulta pärjäävät näissä kisoissa, ovatkin niitä, jotka ovat riittävän organisointikykyisiä ja kovapäisiä pitääkseen lomansa tilanteessa kuin tilanteessa?

Tai päinvastoin - ehkä pärjääjät eivät pidä vapaata edes viikonloppuisin tai iltaisin, vaikka olisi talo maalattavana ja muu elämä elettävänä?

Ehkä. Ehkä siirryn jossain vaiheessa viljelemään lanttuja. Joskin luulen, että lanttupelloillakin rehottavat nykyisin byrokratian juolavehnä ja markkinatalouden savikat. No rest for the wicked.

Toisaalta on niinkin, että kotona työskentelevänä tutkija-kirjoittajana pystyn itse säätelemään ajankäyttöäni arjessa keskimääräistä paremmin. Se tietysti auttaa - voi liu'uttaa työaikaansa tai hoitaa päivän muita asioita. Esimerkiksi siippani lienee monin verroin loman tarpeessa - ja luvalla sanoen alkaa näyttääkin siltä.

Yhtä kaikki, kaksi viikkoa repun kantamista Alpeilla saa taas toimittaa kesäloman virkaa. Ja hyvin se sitä toimittaakin, ei silti (asioita suhteuttaa myös se, että esimerkiksi Amerikassa tai Japanissa kahdenkin viikon loma on harvinaista luksusta). Nimittäin se, mitä tarvitsisin, olisi loma omasta päästäni, ja se olisi vähän vaikeammin toteutettavissa oleva juttu ainakin tällä mentaalisella kokoonpanolla. Lähimmäksi tavoitetta pääsee juuri vaellusreissun tapaisella fyysisellä rutistuksella.

Tosin tänä kesänä myös ajatus alppipatikasta sisältää haaveen, että sitä ennen voisi nukkua viikon. Ja sen jälkeen voisi käyttää vielä toisen mokoman toipumiseen.

Nauravat koirat

2011-06-27T15:02:00.003+03:00

Jokseenkin kunnianhimottomassa räpsäyksessä nauravat iloiset juhannuskoirat, joista nuorempi (oikealla) on toipunut hienosti taannoisesta miehuutensa menetyksestä. Kuuma näyttää olevan, mutta uimaan näitä kavereita ei kyllä taida saada. Sandykin - nelijalkainen uimahyppymestarimme - on jo niistä hommista eläkkeellä, eikä voi näyttää mallia.

Päivitin lajitovereiden listaa, joka löytyy tuosta oikealta sivupalkista. Lisäsin sinne myös tuon kauan odotetun opuksen, jonka tekijänkappaleet ovat pari viikkoa Hollannista matkattuaan vihdoin pöydällä. En taida uskaltaa avata.

Juhannuspioni

2011-06-22T08:26:00.000+03:00

Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi.

Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.

Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?

Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:

Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.

Itsesääli

2011-06-15T09:05:00.002+03:00

Itsesääli on muuten erikoinen juttu. Itseään syystä tai toisesta säälivähän odottaa, että muut yhtyisivät myötätuntoon. Mutta empiiriset kokeet osoittavat, että syyhyn nähden suhteettomalta vaikuttava itsesääli saa kanssaihmisissä aikaan juuri päinvastaisen reaktion: turhautuneen ärtymyksen ja tarpeen potkia ihminen tekemään elämälleen jotain rakentavaa surkeilun sijaan. Sääli- ja paapomiskiintiö kun näyttää olevan täynnä ihan omastakin takaa.

Läheisten reaktio taas saa itsesäälissä vellovan käpertymään loukkaantuneena nurkkaansa: "kukaan ei ymmärrä eikä välitä".

Tässä on jotain samaa kuin ilmiössä, josta olen jonkin kerran kirjoittanutkin: mitä enemmän yrittää olla ärsyttämättä kanssaihmisiään, sitä varmemmin heidän leukapielensä saa kiristymään. Jostain syystä siis yritykset saada ihmiset reagoimaan jollain tietyllä tavalla omiin tunnetiloihin tapaavat johtaa juuri päinvastaisiin tuloksiin. Saako vastareaktion aikaan manipulointiyrityksen - tietoisen tai tiedostamattoman - vaistomainen tunnistaminen? Aavistus siitä, että toinen ei halua kantaa täyttä vastuuta omista valinnoistaan ja tunteistaan, vaan yrittää sälyttää niitä sivullisten niskoille?

Kysehän ei ole siitä, etteikö edellä mainituilla tavoilla ärsytyshermoa tökkivästä ihmisestä välittäisi, tai ettei kanssaihmisten heikkouksia ylipäänsä sietäisi. Päin vastoin, luulen ärtymyksen olevan suoraan verrannollinen välittämisen määrään. Turhautuminen syntyy osin siitä, että tietää - tai ainakin haluaa kovasti uskoa - toisen kykenevän kantamaan itseään pystypäisemminkin ja elämään siten täydemmin omaa elämäänsä.

Kyllä, molempia esimerkki-ilmiöitä on havainnoitu sekä sisältä että ulkoa päin.

Ulitskaja ja Saisio

2011-06-09T09:17:00.005+03:00

Viimeiset pari viikkoa Pagistaanissa on paitsi opiskeltu latinaa kuusi tuntia päivässä, koetettu saada myös muita työhommia aikaan sekä maalattu taloa. Lukeminen on jäänyt auttamatta vähemmälle; saatan sängyssä saada luettua ruhtinaalliset kolme sivua, ennen kuin tajunta alkaa hämärtyä. Yöpöydällä on kuitenkin kasa siskolta lainassa olevia kirjoja, joiden kimppuun toivon mukaan ehdin vielä kesäkuun aikana. Kirjastoon en ole edes uskaltautunut muutamaan viikkoon.

Людмила Улицкая: Сквозная линия (Moskova 2011)

Kiitetyn moskovalaiskirjailijan Ljudmila Ulitskajan teos Skvoznaja linija on juuri suomennettu nimellä "Naisten valheet". Sanatarkka käännös voisi luullakseni olla "häilyvä viiva", tai jotain sinne päin. Herkullinen teos on jotakin romaanin ja novellikokoelman väliltä; päähenkilö Zenjan tarkkaileva hahmo yhdistää kertomuksia, joiden teemana on tavalla tai toisella valehteleminen ja sen moninaiset syyt. Kirja kuitenkin kysyy enemmän kuin vastaa. Urakoin teoksen läpi alkukielellä, mikä oli Ulitskajan hienovivahteisen kielenkäytön kanssa hitaahkoa, mutta palkitsevaa (ja yksi syy siihen, miksi alkukesän luettujen kirjojen lista on kovin lyhyt).

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998)

Olen jotenkin hassusti päätynyt lukemaan Saision omaelämäkerrallisen trilogian lopusta alkuun - Punaisen erokirjan ja Vastavalon luin jo vuosia sitten, mutta enkö sitten löytänyt tätä ensimmäistä osaa kirjastosta, vai miksi se oli jäänyt lukematta... En tosiaan ole mikään järjestelmällinen lukija siinä mielessä, että ryhtyisin käymään jonkun mieleisen kirjailijan tuotantoa systemaattisesti läpi. Yhtä kaikki, pidän hurjasti Saision tyylistä.

Linssikvinotto

2011-06-01T12:28:00.002+03:00

Pagistaanissa pitää taas kiirettä muun muassa latinan intensiivikurssin kanssa. Niinpä lounasasiatkin on hoidettava sukkelasti. Tässä tulevat hätiin nopeasti kypsyvät punaiset linssit ja kvinoa, joka on eteläamerikkalainen, riisiä tai tavallisia viljoja proteiinipitoisempi ruokakasvi. Muinaisten inkojen ape on nyt löytänyt tiensä suomalaisiin ruokakauppoihin - ja allekirjoittaneen lounaspöytään. Kvinoa muistuttaa hyvin paljon couscousia, mutta on reippaasti vehnäpalleroita ravintopitoisempaa.

Ohje on siinä määrin mukailtu erinäisistä nettiohjeista, että laitan sen tähän omanani. Tästä reseptistä riittää kahdelle, mutta sen voi halutessaan tuplata, koska lämmittäminen vain parantaa makua.

Intialaisehko linssikvinotto

1 iso sipuli
1 iso porkkana
4 dl vettä
1 dl punaisia linssejä
1 dl kvinoaa
1/2 kasvisliemikuutio
1 rkl curryjauhetta (lisää tarpeen mukaan)
1 tl kuivattua inkivääriä, ripaus chiliä, mitä nyt kaapista löytyykin
suolaa, jos tarvitaan
(1 pkt Valion tai Ingmanin kotijuustoa kuutioituna)
öljyä paistamiseen

Silppua sipuli ja raasta porkkana, kuullota tovi öljyssä curryjauheen ja inkiväärin kanssa. Lisää vesi, liemikuutio, linssit ja kvinoa. Kiehauta ja anna kiehua hiljakseen kannen alla välillä sekoittaen noin 15 minuuttia, kunnes kvinoa muuttuu läpikuultavaksi. Tarkista ja säädä maku.

Ruoka on täyttävää tällaisenaankin, mutta jos haluat, lisää mukaan kotijuustokuutiot; itse olen joskus nakannut sekaan tähteeksi jääneet kasvispullat ja hyvää on ollut. Tarjoile maustamattoman jogurtin kanssa, jos et jaksa raitaa valmistaa.

Kahteen kertaan

2011-05-29T14:52:00.004+03:00

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Varikset

2011-05-23T18:57:00.008+03:00

Pistäydyimme viime viikolla toukokuisessa Pietarissa. Alibina oli anopin myöhästynyt synttärimatka - syntymäpäivät olivat viime syyskuussa - jolle saimme mukaan myös siipan veljen ja tämän tyttöystävän. Viisihenkisestä seurueestamme kolme oli ensikertalaisia Venäjän-kävijöitä, joten oli erityisen mukavaa, että säät olivat kohdallaan ja kaikki sujui muutenkin kommelluksitta.

Laskin, että minulle kyseessä oli yhdestoista Pietarin-reissu. Ellei peräti kahdestoista. Mielenkiintoista sinänsä, että vasta viime vuosina suhteeni kaupunkiin on muuttunut aidon lämpimäksi. Sellaiseksi, että tuntuu aina vähän kurjalta lähteä pois, ja että lähtiessään jo miettii, koska pääsisi takaisin. Syy hitaaseen lämpenemiseen ei ole ollut Pietarissa itsessään, vaan siinä, etten ole oppinut erityisemmin pitämään minkään valtakunnan suurkaupungeista.

Ehkä jotain selittää se, että Pietarhovin ylenpalttisten suihkulähteiden keskelläkin allekirjoittanut riemastui eniten variksista, jotka taitavasti kalastivat rantavedestä kutemaan nousevia kuoreita.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

2011-05-15T15:50:00.007+03:00

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Kukkasipulit

2011-05-11T12:53:00.007+03:00

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Huhtikuun kirjoja

2011-05-04T11:37:00.004+03:00

Pistetäänpä tähän väliin taas luettujen kirjojen listaa. Pienehköjen paikkakuntien kirjastoissa on se hyvä puoli, että uutuudet löytyvät usein suoraan hyllystä ilman varailua. Niinpä niitä tulee poimittua helposti mukaan.

Toisaalla tuli lyhykäisesti pohdittua kirja-alan nykymenoa. Kustantamoilla peli tuntuu olevan yhä raaempaa. Tuotot tai ainakin omien takaisin saaminen tulee varmistaa jo ennen painatusta. Miten siitä saadaan takeet? Näin maallikon näkökulmasta olisi ylipäänsä mielenkiintoista tietää, miten kirjan potentiaalinen myyvyys määritellään. Millä perusteilla kirjakaupat ja muut teoksia levittävät tahot tekevät varauksiaan tai ennakko-ostojaan?

No, joka tapauksessa nämä onnekkaat ovat ilmestyneet ja luettavissa.

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Näistä novelleista tulee mieleen taitavasti tehty metalligrafiikka: viivat, sävyt ja sommittelu ovat kohdallaan ja kokonaisuus on tasapainossa. Novellien punaisena lankana kulkee musiikki tavalla tai toisella. Huomasin muuten suosivani nykyisin iltalukemisena novelleja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat nautittavissa sopivina palasina. Romaanin parissa vaihtuu helposti vuorokausi, jolloin aamulla herääminen on tuskaista.

Jan Saxell: Unenpäästäjä Florian (Avain 2010)
Romanikulttuuria, maahanmuuttoa ja nykyajan arvoja peilaava romaani vie ajankohtaiset kysymykset ruohonjuuritasolle. Päähenkilönä on helsinkiläistynyt Romanian romani, valelääkäri, joka vapauttaa ihmisten lukkiintuneita unia. Tyylilaji lienee jonkinlainen maagis-humaani realismi, joka vie lukijaa niin sodanjälkeisiin evakkomustalaisten leireihin kuin nykypäivän Romaniaankin. Monella tasolla liikkuminen enimmäkseen toimii, vaikka välillä tuntuu, että soppaan olisivat riittäneet niukemmatkin ainekset.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai (Tammi 2010; suom. Liisa Ryömä)
Kirja lähti lainaksi liki sattumalta vanhempien kirjahyllystä; en ollut noteerannut sen ilmestymistä syksyllä, vaikka Tikkasen kirjoista olenkin pitänyt. Kirjailija on tarttunut isovanhempiensa erikoiseen tarinaan ja tyylitellyt siitä pieteetillä ja herkkävainuisella ajankuvalla kauniin romaanin. Taas kerran toivoin, että ruotsini riittäisi kirjallisuuden suvereeniin lukemiseen alkukielellä; kyllähän sitä tankkaa, mutta lennokkuus puuttuu ja sävyt jäävät helposti uupumaan lukijan vajavaisen sanaston vuoksi. Märta Tikkanenhan sai kirjasta eilen kirjallisuuden valtionpalkinnon.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (Schildts 2010, suom. Jaana Nikula)
Wahlströmin uutuus oli mielenkiintoista lukea heti Tikkasen teoksen jälkeen, molemmissa kun on otettu romaanin lähtökohdaksi elävät henkilöt. Kärpäsenkesyttäjä repostelee häpeämättä - ja kuitenkin empatialla ja ymmärtäen - kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin ristiriitaista hahmoa ja tämän lähipiiriä. Allekirjoittanutta riemastutti erityisesti se, miten Runebergin elämää sivunneille eläimille on annettu oma äänensä. Kuka kiittää, kuka moittii:

"Köhöm. Me porsaat haluaisimme myöskin puheenvuoron. Kansallisrunoilijamme ei ole kirjoittanut meistä ainoassakaan runossaan. Ei yhdessäkään! Kun ajattelee, mitä hän teki veljellemme Immanuelille, haaveilemme seuraavasta: Istumme joukolla joulupöydässä, sisään kannetaan valtava hopeakannella peitetty vati. Immanuel nostaa dramaattisesti kantta ja vadilla makaa Runeberg, kypsäksi paistettuna ja omena suussa. Ja sitten me kaikki tanssimme hänen ympärillään laulaen Porsaita äidin oomme kaikki."

Kevätyön konsertti

2011-05-02T09:31:00.007+03:00

Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat.

Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.

Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.

Tuoltapa löytyy ääninäyte.

Pesästä lähtö

2011-04-28T08:45:00.008+03:00

Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.

Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.

Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.

Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.

Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.

Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.

Tietoa mielipiteiden sijaan

2011-04-21T08:19:00.002+03:00

"Irvileuat sanovat demokratian ongelmaksi sitä, että kansa äänestää väärin eikä kansaa saa millään vaihdettua. Se ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi."

Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.

Loma

2011-04-17T21:01:00.008+03:00

Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon.

Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.

Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.

Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.

Kävi se lomasta näinkin.

Jos siemenperunat syödään

2011-04-08T10:00:00.006+03:00

Pagistaanissa on aina pyritty pysymään käsivarren mitan päässä puoluepolitiikasta sekä henkilökohtaisista että työperäisistä syistä. En ole kuitenkaan koskaan osannut äänestää kuin yhtä puoluetta (presidentinvaaleja ei lasketa), vaikken sen kaikkia nykylausuntoja sellaisenaan allekirjoitakaan.

Olen lapsesta asti ollut jotenkin tietoisempi luonnosta kuin ihmisistä. Luonto ja ympäristö ovat minulla luissa ja ytimissä niin, etten osaa olla nostamatta niiden varjelua ja säilyttämistä omassa mielessäni kärkeen silloin, kun puntaroidaan yhteiskunnan kehityssuuntia - semminkin, kun ne tahtovat jäädä poliittisessa keskustelussa aina vain sivuun tai hengettömiksi keppihevosiksi (eikä tämä tarkoita sitä, että kuvittelisin itse eläväni täydellistä ekoelämää, josta käsin olisi varaa osoitella muita; kaikkea muuta).

Totta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä yhtä kysymystä voi erottaa muista, mutta ajan henki on yhtä kaikki edelleen kovin utilitaristinen, mitä luonto- ja ympäristökysymyksiin tulee. Kaikkein kärjekkäimmät äänet puhuvat ympäristöministeriön lakkauttamisesta tai muuttamisesta "luonnonvaraministeriöksi". Ihminen on tärkein!

Mutta mitä meille jää, jos siemenperunat syödään? Lyhyessä ajassa, välittömän edun ja talouskasvun nimissä voidaan tehdä valtavasti vahinkoa, joka ei enää ole korjattavissa. Ihmiskunnalta toivoisi hieman nöyryyttä omia ja muiden luontokappaleiden elinehtoja kohtaan.

Kukin valitkoon äänestettävänsä sen mukaan, mitä tärkeänä pitää. Jos kuitenkin haluaa katsoa, miten oma ehdokas on ympäristöasioissa toiminut tai haluaa etsiä "omasta" puolueestaan ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ehdokkaita, kannattaa käydä kurkistamassa Suomen Luonnonsuojeluliiton Ei pöllöjä eduskuntaan-vaalisivut.

Ryhtymistä

2011-04-05T14:09:00.006+03:00

Alkuviikon paras lainaus löytyi Näkymättömältä tytöltä: "Loppupäivän yritin päättää mitä tekisin. Siihen sai hyvin käytettyä koko päivän."

Tuohan on Pagistaanissa varsin normaali asiaintila. Pitää hartiavoimin suunnitella, päättää ja pysyä päätöksissään, jos mieli saada jotakin aikaiseksi.

Joskus jonkin asian tekeminen vaatii ensin toista asiaa, jota ennen pitää tehdä jokin muu, jota... Silloin pitää vain kääriä hihansa ja ryhtyä purkamaan vyyhtiä.

Motivaatio ryhtymiseen voi joskus tulla yllättävästä suunnasta. Taannoin esittelemäni Projekti Amazon on riippuvainen erinäisistä muista toimenpiteistä, joista yksi on olohuoneen ison seinän tapetointi (toki sama operaatio on tarkoitus tehdä muillekin seinille, tosin eri tapetilla). Kun kuutio vettä on paikoillaan, sitä ei tee mieli heti siirrellä.

Noin ylipäänsähän meillä on ollut ajatuksena säilyttää talossa alkuperäisenä mahdollisimman paljon: keittiön täyspuiset kaapistot, lautalattiat, lakatut sisäovet ja komerot ja niin edelleen. Jonkinlainen energiaremontti tehtäneen pieteetillä jossain vaiheessa, mutta mitään maanista uudistus- ja ikeointivimmaa tuskin tässä torpassa tullaan meidän aikanamme näkemään.

Mutta se aloittaminen. Kun kerran ryhtyy vanhaa tapettia nyhtämään irti, ei paluuta ole. Oli iskeä rimakauhu; muutakin kiirettä elämässä on, eikä remontin keskellä eläminen ole koskaan erityisen riemastuttavaa. Sitä paitsi epäilimme, että vanhan tapetin nylkeminen irti lastulevyseinästä olisi vähintään viikon tuskainen urakka.

Vaan sattuipa niin hyvin, että sisko kävi perjantaina virkansa puolesta tekemässä talossamme lämpökuvauksen ja testaamassa mökin ilmanpitävyyden. Sen takia piti siirtää ja tyhjentää kirjahyllyjä. Eikä niitä ole järkeä siirtää takaisin vain tyhjentääkseen ne uudelleen sitten hamassa ja epämääräisessä tulevaisuudessa, kun aika tuntuu kypsältä tapetointiprojektille.

Niinpä viikonloppuna tartuimme toimeen. Kuinka ollakaan, vanha tapetti lähti siististi irti. Noin kymmenen tuntia ja seinä oli paljas. Jos saamme tällä viikolla tehtyä pohjatyöt, pääsemme laittamaan uutta seinään jo lauantaina.

Kun kerran saa aloitettua, on helppo jatkaa. Tänään tulee muurari katsastamaan, millaisen varaavan tulisijan saisi 60-luvun avotakan tilalle - tuollaisen, joita muurailtiin tunnelmantuojiksi silloin, kun öljy oli halpaa, ja joista ei ole lämmitysmielessä yhtään mitään iloa (tämä on niitä poikkeuksia, jota ei ole niin väliksi säilyttää alkuperäisestä sisustuksesta).

Jos oikein hyvin käy, tormistaudumme jatkamaan samaan tahtiin muissakin huoneissa, jotka kaipaavat pientä pintasiistimistä lattian hiomisineen ja tapetointeineen. Tai sitten toivumme tästä rutistuksesta seuraavat kaksi vuotta.

Pala Birger Kaipiaisen "Kiurujen yö"-tapettia on lainattu hovihankkijamme Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sivulta.

"The Oldest One in Russia"

2011-04-04T12:30:00.009+03:00

Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa.

Kirja pohjautuu siis taannoiseen väitökseeni. Tekijän vinkki: kannattaa lukea tämä mieluummin kuin väitöstilaisuuteen painatettu versio. Asia on toki sama, mutta kakkosversio on viimeistellympi, erinäisiä "tekevälle sattuu" -kiiremokia on korjattu ja taustoitusta lisätty.

Tuolta kustantamon linkistä kirjaa voi jo tilata (kohtalaisen suolaiseen) 110 euron hintaan. Opuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä myös allekirjoittaneeseen.

Annapurna, Vermeer ja hullu parturi

2011-03-25T12:16:00.003+02:00

Kirjoittaa pitäisi jotain ihan muuta, mutta kun ei irtoa, niin ei. Jospa viime aikoina luettujen kirjojen listaaminen auttaisi.

No, "listaamisesta" tuskin voi puhua, kun kirjoja on vain kolme.

Maurice Herzog: Annapurna: The Conquest of an 8000-Metre Peak (1952)

Jatkoin siipan kiipeilykirjaston läpi käymistä lukemalla alan varsinaisen klassikon. "Annapurna" kertoo ranskalaiskiipeilijä Herzogin johtamasta retkikunnasta, jonka kaksi jäsentä ensimmäisinä maailmassa pääsivät 8000-metrisen vuoren huipulle.

Tämä kirjahan on se, jonka maailman huippukiipeilijät (mukaan lukien Ed Viesturs ja Veikka Gustafsson) mainitsevat usein ensimmäiseksi innoittajakseen. Kiintoisaa sikäli, että loppupuolisko kirjasta kuvaa lähinnä paleltuneita ja kuolion uhkaamia raajoja, lääkintätoimenpiteiden aiheuttamia sietämättömiä tuskia ja mitä merkillisimmissä oloissa tehtäviä sormien ja varpaiden amputaatioita retkikunnan vetäytyessä vuorilta (yksi viimeisistä kenttätoimenpiteistä tehtiin intialaisella rautatieasemalla, josta sherpat sitten lakaisivat irtovarpaat pois ihmisten tuijottaessa vieressä).

Siipalle totesinkin, että tämä kirja karsinee jyvät akanoista, mitä vuorikiipeilyyn tulee. Se, joka kokee teoksen yhtenä inspiroivimmista retkikuvauksista ja haluaa ehdottomasti päästä kulkemaan Herzogin ja kumppaneiden (varpaattomia) jalanjälkiä, lienee mentaalisesti sopivaa ainesta kapuamaan vaikka kaikki neljätoista kasitonnista. Ne meistä, jotka lukevat sitä epäuskoisen huvituksen ja kauhun sekaisin tuntein, tyytyvät matalampiin huippuihin.

Tracy Chevalier: Girl with a Pearl Earring (1999)

Annapurnan jälkeen halusin lukea jotain sellaista, jossa mätä ei tirsku ja raajat pysyvät ihmisissä kiinni. Koska en kiireiltäni ollut vieläkään ehtinyt kirjastoon, koetin kaivella omista varastoista jotain ennen lukematonta. Käteen osui siskolta lainassa oleva pokkari, joka jostain syystä oli unohtunut hyllyyn ties miten pitkäksi aikaa.

Fiktiivinen tarina on rakennettu hollantilaistaiteilija Jan Vermeerin (1632-1675) "Tyttö ja helmikorvakoru"-maalauksen ympärille. Ehdottoman viihdyttävää ja harmitonta, taitavasti ja tunnelmallisesti kirjoitettua luettavaa. Juuri sellainen kirja, jonka ahmii junamatkalla havahtuen vasta määränpäässä. Minä en tosin ahminut, kun reissuja ei ollut, vaan paloittelin iltalukemiseksi.

Jarkko Laine: Räävelinkadun hullu parturi (1996)

Kun tällä viikolla lopulta ennätin käymään kirjastossa, tarttui mukaan muun muassa tämä Laine-vainaan novellikokoelma, jota en ainakaan muistanut lukeneeni. Olisi ollut mahdotonta olla ottamatta lainaksi kirjaa, jolla on tuollainen nimi, kun se kerran silmiin sattui.

Pettyä ei tarvinnut: viistoa tajunnanvirtaa ja teräviä havaintoja - ja hetkittäin hervottoman hauskaa tekstiä. Kovin ajankohtaista myös, vaikka onkin jo viidentoista vuoden takaa.

Asiamiehiä otamme ostamaan puoloja

2011-03-24T21:25:00.008+02:00

Olen taas viime päivinä kolunnut viran puolesta 1800-luvun sanomalehtiä. Ongelmana ajankäytön kannalta on, että niitä selatessa juuttuu aina lukemaan kaikenlaista muuta kuin sitä, minkä vuoksi niitä käy läpi.

Etenkin mainokset ja ilmoitukset ovat todellisia aikakoneita muillekin kuin mentaliteettien ja aatteiden historiaa työkseen tonkivalle. Katsokaa vaikka, miten vasemmalla olevista Mikkelin Sanomien ilmoituksista vuoden 1899 syksyltä aukeaa kokonainen maailma ja aikakausi.

Wiborg-lehdessä taas tarjottiin keväällä 1861 kesäasuntoa vuokralle Viipurin läheltä. Ilmoitus oli lehdessä kolmella kielellä. Miten paljon sekin kertoo (kuten myös se, ettei yksikään noista kielistä ole suomi)!

Onneksi jokin tolkku on pakko säilyttää ja keskittyä siihen, mitä on tekemässä. Muuten voisin uppoutua näihin - itse artikkeleista puhumattakaan - päiväkausiksi.

Aarreaittaanhan pääsee käsiksi Kansalliskirjaston Historiallisen sanomalehtiarkiston kautta. Siellä on digitoituna valtaosa vuosina 1771-1900 Suomessa ilmestyneistä sanomalehdistä.

Yllättävää toimeliaisuutta

2011-03-18T15:32:00.007+02:00

Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.

Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.

Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.

Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.

Räkä poskella

2011-03-08T14:24:00.002+02:00

Viime sunnuntain hiihtolenkillä siippa mainitsi ihmetelleensä jo pidempään, miksi ihmiset hiihtävät niin kovaa.

Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.

Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.

Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.

Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?

Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

2011-03-02T12:06:00.004+02:00

Uskon edelleen eettiseen sekasyöntiin: siihen, että ihminen voi syödä kohtuudella muita eläimiä, jos niitä on ennen ruoaksi joutumista kohdeltu asianmukaisen kunnioittavasti ja ne ovat saaneet elää lajinomaista elämää.

Tämä kaunis ihannehan ei nyky-yhteiskunnassa toteudu. Kuten joku kolumnisti taannoin totesi, on hurskastelua paasata siitä, etteivät nykylapset tiedä, mistä ruoka tulee, kun samalla lihan tehotuotantoprosessi ja sen yksityiskohdat pyritään pitämään kuluttajilta pimennossa. Kansalle markkinoiduissa mielikuvissa mummon kanaset nokkivat matosia maatalon pihalla ja onnelliset possut paistattelevat auringossa lätin seinustalla.

Tosiasiassa äärimmilleen viedyssä lihatehtailussa kärsivät niin eläimet kuin ihmisetkin. Kuluttaja saa halpaa lihaa, mutta kokonaishinta on hurja.

Jo hyvän aikaa sitten Pagistaanissa tuli mitta täyteen, jolloin syntyi päätös lihansyönnin rajoittamisesta; lihaa käytetään, muttei rutiininomaisesti joka päivä. Se on pitänyt. On itse asiassa ollut helppo vetää raja siihen, tuoko liha jotain lisäarvoa valmistettavaan ruokaan vai ei. Poronkäristys on hyvää, samoin kunnon pihvi silloin tällöin. Mutta marinadiliejussa uitetun suikalelihan voi hyvin korvata tofulla tai soijasuikaleilla häviämättä mitään. Pikemminkin maussa ja ravintoarvoissa voittaa. Kannattaa kokeilla.

Tällaista peruswokkia teimme sunnuntaina jääkiipeilyretken jälkeen. Helppoa ja hyvää, sopii vaikka ensikokeiluksi tofulla.

Parsakaali-herkkusieni-tofuwokki

250 g marinoitua tai marinoimatonta tofua*
200 g herkkusieniä
parsakaali
puolikas purjo
3-4 kynttä valkosipulia
täysjyvänuudeleita
inkivääriä
soijakastiketta (Ketjap Manis tai tavallinen)
makeaa chilikastiketta

Parsakaalinnuput höyrytetään, keitetään tai kypsennetään mikrossa al dente. Tofu kuutioidaan, tarvittaessa marinoidaan ja paistetaan kuumalla pannulla öljyssä kullanruskeaksi. Siirretään sivuun ja laitetaan pannulle suikaloitu purjo, silputut valkosipulit ja paloitellut herkkusienet. Paistellaan tovi, maustetaan inkiväärillä, soijakastikkeella ja chilikastikkeella. Lisätään parsakaalit ja tofukuutiot, sekoitetaan ja maistetaan. Lisätään mausteita tarvittaessa. Lopuksi lisätään pannulle esikeitetyt nuudelit, sekoitetaan ja tarkistetaan vielä kerran maku.

Jos haluaa, sekaan voi nakata kookosmaitoa tai vaikkapa cashew-pähkinöitä. Vihanneksia voi toki vaihdella aivan mielensä mukaan. Ja parsakaalin kannasta on näppärää tehdä sosekeittoa.

*Marinoimattoman voi kuutioida muutamaksi tunniksi muhimaan vaikkapa teriyakimarinadiin: valmista teriyakikastiketta vedellä laimennettuna.

Maaliskuuhun

2011-02-28T19:12:00.006+02:00

Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.

Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.

Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.

Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.

Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.

Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.

Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.

Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.

Helmikuussa luettua

2011-02-22T12:09:00.003+02:00

Pidänpä kiinni päätöksestäni ja jatkan luetun listaamista. Nyt ei ole ollut juna- tai lentoreissuja, joten lyhyiden iltalukupätkien varassa on menty.

Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.

Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.

Projekti Amazon

2011-02-21T11:54:00.005+02:00

Sanonta lähteä lapasesta on hauska. Ja käyttökelpoinen.

Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...

Lapasesta siis lähti.

Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.

Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.

Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.

Katsotaan.

Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.

Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.

Monitiijolline tutkimusprojektu

2011-02-18T08:05:00.004+02:00

Olen viimeisen vuoden aikana ollut pätkittäin tutkimusassistenttina monitieteisessä EU-projektissa nimeltä ELDIA (European Linguistic Diversity for All). Se, miten alun perin jouduin kieli- ja oikeustieteilijöiden seuraan, on oma tarinansa, mutta ajoittaisesta työläydestään huolimatta pesti on ollut mielenkiintoista vastapainoa omille tutkijantöille.

Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.

On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.

Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.

Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.

Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.

Ystävänpäivänä

2011-02-14T12:12:00.005+02:00

"Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, jotka olimme nähneet vain kerran, sen jälkeen emme koskaan. Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkalla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luokse olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosivat taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."

- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)

Ne toiset

2011-02-08T10:38:00.008+02:00

Katsoimme sunnuntaina - saamelaisten kansallispäivänä - YLE:n dokumentin Suomi tuli Saamenmaahan. Se kertoi saamelaislasten koulutaipaleesta 70-luvulla; vielä tuolloin jopa kuusivuotiaat lapset muuttivat sisäoppilaitokseen ja pääsivät käymään kotonaan ehkä kerran puolessa vuodessa. Koulukielenä oli suomi. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että saamelaisten oma etu olisi muuttua suomalaisten kaltaisiksi ja unohtaa oman kulttuurinsa erityispiirteet, jotka esitettiin takapajuisina ja menneeseen maailmaan kuuluvina.

Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.

Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.

Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.

Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.

Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.

Sen edestään löytää

2011-01-25T11:12:00.005+02:00

Olen parille ihmiselle koettanut kuvailla tunnetilaa, joka väitöksen jälkeen on hiljalleen voimistunut.

Joskus vuoden 2006 tienoilla, kun sain tutkijakoulupaikan ja aloin tehdä väitöskirjaa hartiavoimin, sulloin elämän muut suuret kysymykset armotta komeroon ja lukitsin oven. Tajusin, ettei väikkäri valmistu ikinä, jos ryhdyn sen ohella liikaa pähkäilemään tulevia työllistymismahdollisuuksiani, tekemään urasuunnitelmia ja miettimään muita elämänvalintoja. Päätin, että tätä tehdään nyt ja pohditaan jatkoa sitten, kun urakka on valmis.

Joskus marraskuun lopulla aloin kuulla komerosta meteliä ja ryskytystä. Siellä ne syrjään sysätyt kysymykset vaativat huomiota. Alkuvuodesta ovi sitten antoi periksi. Nyt kaikki vaihtoehtoiset polut ja elämänvalinnat roikkuvat lahkeissani ja huutavat yhteen ääneen tingaten minua tekemään päätöksiä ja suunnitelmia.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Ja minä kun kuulun siihen ärsyttävään ihmislajiin, joka ei jäätelöaltaallakaan osaa tehdä valintaa tikun ja tötterön välillä katsomatta ensin, mitä muut ottavat.

Kaikkea ei voi saada, mutta aina voi miettiä, millaiset asiat poissulkevat toisiaan ja onko poissulkevuus lopullista vai ei. Pohjavirtauksena pohdinnoissa on tietysti elämän yllätyksellisyys: liikaa ei voi eikä ehkä pidäkään asioita suunnitella, koska eivät ne kuitenkaan mene yksi yhteen kaavailujen mukaan.

Luettua

2011-01-21T07:20:00.003+02:00

En ole koskaan pitänyt minkään valtakunnan "kirjapäiväkirjaa". Olen kuitenkin mielelläni lueskellut niitä muista blogeista ja poiminut vinkkejä omalle lukulistalleni. Paitsi ettei minulla ole oikeastaan lukulistaakaan. Luen, mitä eteen kirjastosta ja omista tai muiden kirjahyllyistä sattuu.

Ajattelin kuitenkin kokeilla näin vuoden vaihduttua, onnistuisiko työhommien ulkopuolella luettujen kirjojen keveä listaaminen täällä Pagistaanissa. Voisi olla hauska itsekin katsoa, mitä on milloinkin tullut luettua. Sitä suuremmalla syyllä, kun saatan autuaasti unohtaa hyvänkin kirjan luettuani sen. Ja jos joku sattuu näin löytämään itselleen jotakin mieleistä luettavaa, eivät listat ole menneet hukkaan.

Katsotaanpa. Tammikuussa 2010 olen lukenut tai saanut loppuun seuraavat kirjat:

Коль, Людмила: У меня в кармане дождь (2010).
"Taskussani on sade". Hienosti rakennettu kertomus venäjänjuutalaisesta perheestä sodan päättymisestä nykypäivään. Haluaisin lukea venäjänkielistä nykykirjallisuutta enemmänkin jo yksin kielitaidon kehittämisen vuoksi, mutta sitä löytyy kovin nihkeästi suomalaisista kirjastoista ja kirjakaupoista.

Viesturs, Ed: No Shortcuts to the Top. Climbing the World's 14 Highest Peaks (2006).
Mies otti kirjan matkalukemisekseen alppireissullemme, mutta omin sen ensimmäisenä iltana. Ed Viesturs on muun muassa Veikka Gustafssonin luottokumppani, joka aikanaan luopui eläinlääkärin urastaan ammattikiipeilyn vuoksi. Tullut tunnetuksi muun muassa selväpäisyydestään: turhia riskejä ei oteta (tietysti maailman korkeimpien vuorten kiipeämistä voi pitää jo itsessään sellaisena). Kiinnostava omaelämäkerta.

Susi, Pauliina: Nostalgia (Tammi, 2010).
Kirjaston uutuushyllystä mukaan tarttunut kirja on huiman terävä kuvaus nykypäivän työelämästä ahtaalle joutuneen freelance-toimittajan näkökulmasta.

Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä (WSOY, 1961). Suomalaisen vuorikiipeilyn pioneeri kertoo seikkailuistaan Alppien kiperimmillä kallioreiteillä 1950-luvulla. Mitään valjaita ei tuohon aikaan käytetty, vaan rinnan ympärille viritettiin köysi. Kiipeilytossujen tilalla olivat nahkaiset alppikengät. Pudota ei juuri kannattanut; varmistusten turvallisuus oli aivan eri luokkaa kuin nykypäivänä.

Alopaeus, Marianne: Eikä uni pääty (Otava, 1952). Löysin vanhempien kirjahyllystä ennen lukemattoman Alopaeuksen ja hotkin sen eilen junassa. Pidän hurjasti kirjailijan sosiaalipsykologisesta tarkkuudesta, jolla hän avaa ihmisten välisiä - ja perheiden sisäisiä - jännitteitä. Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi tarttua hänen kirjoihinsa alkukielellä, eli ruotsiksi.

Perfektionistin puuhamaa

2011-01-12T12:34:00.000+02:00

Kiireestä naukuminen on rasittavaa ja kuulostaa poikkeuksetta siltä, kuin naukuja kerjäisi kehuja sankaruudestaan. Sen vaikutelman uhallakin totean onnistuneeni ajamaan itseni jälleen tilanteeseen, jossa päivät eivät tahdo riittää töiden ja sivutöiden tekoon (varman päälle pelaava humanisti kun ei viitsi kieltäytyä tarjotuista hommista, työtaloudellisesti epäkiitollisimmistakaan).

Lisäksi ilmoittauduin verkkokurssille avoimeen ammattikorkeakouluun; sen pitäisi alkaa ensi viikolla. Saksan alkeet, tuo ikuisuusprojektini! Toinen avoimen ammattikorkeakoulun kurssi - valokuvatyöpaja Hämeenlinnassa - ajoittuu onneksi loppukevääseen, jolloin tämänhetkiset kiireet ovat jo ohi.

En ole aikoihin harrastanut oikein mitään. En osaa laskea juoksemista, muuta liikuntaa tai retkeilyä harrastamiseksi; se on elämää ja elämäntapa. Kansalaisopiston metalligrafiikkaryhmässä kävin viime kevään, mutta syksyllä sekin loppui, kun ryhmä oli liian pieni. Ratsastusta en ole uskaltanut aloittaa uudestaan, kun pelkään aika- ja rahatilanteen muuttumista. En haluaisi taas joutua lopettamaan rakasta harrastusta.

Niinpä taannoin käynnistetty akvaarioprojektimme on ollut enemmän kuin tervetullut. Ja kuten yleensä harrastukseni tapaavat tehdä, se on vienyt mennessään sen, minkä mainitut aika- ja rahatilanne ovat myöten antaneet. Kuten kaverilleni äskettäin totesin, olen päättänyt tämän olevan puuhamaa, jossa sekä sisäinen perfektionistini että biologini saavat mellastaa vapaasti, kun lähes aina muulloin kumpaakin joutuu rajoittamaan.

Tältä siis näyttää 200-litraisen Aasia-altaan tämänhetkinen kehitysvaihe. Kasveina on jättiläisvallisneriaa (Vallisneria americana), ruskomelalehteä (Cryptocoryne wendtii), hentorotalaa (Rotulis rotundifolia), jaavansaniaista (Microsorum pteropus) vedensuosikkia (Limnophila sessiliflora) ja intianvesitähdikkiä (Hygrophila polysperma). Suodattimet järjestän paremmin piiloon, kunhan tässä...

Kalasto koostuu juovarihmakaloista (Colisa fasciata), rusokiilakyljistä (Trigonostigma espei) ja kääpiönuoliaisista (Yasuhikotakia sidthimunki). Lisäksi altaasta löytyy viisi leväsukarapua (Caridina multidentata).

Talouden toinen vanha akvaristikin on osoittanut kasvavan hurmoksen merkkejä. Eilen hän puntaroi ääneen, että nykyisen akvaarion paikalle mahtuisi isompikin, jolloin 200-litraisen voisi kenties upottaa omalla jalustallaan Lundia-hyllyyn. Kiekkokalat lienevät hänellä mielessä, ja silloinhan litroja saisi olla liki kaksinkertainen määrä (vähintään).

On ollut mielenkiintoista havainnoida akvaarioharrastuksen muuttumista parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi kalojen tarvitseman vähimmäistilan suositukset ovat kasvaneet kovasti, mikä on hieno asia. Ihmisillä on myös entistä suurempia altaita. 200-litrainen on nykynäkökulmasta jo melko pieni, eikä monia siinä aiemmin pitämiäni lajeja, kuten lehtikaloja, suositella enää laitettavaksi tuon kokoiseen altaaseen. Esimerkiksi ikisuosituille kultakaloille - joista en ole itse ollut koskaan kiinnostunut - suositellaan vähintään 300-litraista akvaariota, mielellään reilusti suurempaa.

Ja yhä edelleen mainoksissa ja televisiosarjoissa näkyy niin sanottuja kultakalamaljoja...

Epäilenpä, että jos harkinnan alla ei olisi jonkinlainen ulkomailla oleskelu jossain vaiheessa, meillä olisi kohta joka nurkassa porisemassa potentiaalinen vesivahinko (insinöörimme järkeilyä: "on käytännössä aivan sama, onko lattialla 200 vai 400 litraa vettä, kun rakenteet joutuu kuitenkin repimään auki").

Parhaimmillaan

2011-01-11T08:52:00.003+02:00

Pagistaanin kaksihenkinen alppihiihto- ja telemarkjoukkue teki taas perinteisen alppireissunsa, tällä kertaa Eigerin maisemiin Grindelwaldin kylään. Kun ei ole yli vuoteen pitänyt lomaa, muutaman päivän pääntuuletus teki hyvää. Vaikka eihän pää kirjaimellisesti tuuletu, kun siinä on kypärä. Ilman sitä - siis kypärää - ei nykyisillä carver-suksilla tee mieli jäiseen alppirinteeseen lähteä, sujuttelu on sen verran vauhdikkaampaa ja muutenkin varsin erityyppistä kuin 80-luvun pitkillä laudoilla. Tykkään kyllä kovasti tästä urheilullisemmasta laskemisesta "luvan kanssa". En oikein koskaan osannut suhtautua jalat yhdessä ketkutteluun, jossa oli aina jonkinlainen diivailun sivumaku.

Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.

Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.

Jotakin kohti tai jostakin pois

2011-01-04T12:36:00.007+02:00

Lähipiirissä sattui joulunpyhinä kipsausta ja kyynärkeppejä vaatinut loukkaantuminen. Tapaus on saanut taas miettimään kuntoutus- ja liikunta-asioita ja motivoitumisen mysteereitä, vaikka tilanne ja sen kehittyminen ovatkin loppuviimeksi vain korkeamman sekä asianosaisen käsissä. Ei siihen ulkopuolisilla ole paljon sanottavaa.

Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.

Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.

Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.

Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.

Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.

Kalenteri

2010-12-29T12:59:00.002+02:00

Uusi mappikalenteri on viritetty työhuoneeseen ja luonnonkalenteri keittiöön. Sähköpostilaatikko jäi siivoamatta, mutta ensi vuonnakin ehtii. Valvoa ei ehkä jakseta, mutta vaihtuu se vuosi ilmankin.

Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.

Riittävästi, muttei liikaa

2010-12-27T09:59:00.003+02:00

Pagistaanin virallinen joulutoivotus jäi tänä vuonna väliin, mikä kertonee jotakin jouluun rauhoittumisen tasosta tässä valtakunnassa. Joulunpyhät olivat taas kovin lyhyet, mutta vietimme ne tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa. Körysimme sinne miten kuten torstaina asiat viime tingassa hoidettuina ja palasimme eilen sunnuntaina kotiin.

Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.

Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!

Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.

Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.

Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.

Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.

Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.

Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.

Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.

Lojaaliudesta

2010-12-20T09:09:00.006+02:00

Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.

Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.

Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.

Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!

Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.

Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.

Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.

Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.

*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?

Luvan kanssa

2010-12-17T07:24:00.004+02:00

Ihmisten kasvava tympääntyminen joulustressiin ja turhien tavaroiden paniikinomaiseen osteluun oli eilen päässyt pääuutisiin saakka. On hyvä, että tämäkin asia puhutaan auki ja tehdään näkyväksi vuosi vuodelta selvemmin.

Usein esimerkiksi aineettomien joululahjojen antamista perustellaan ekologisuudella. Hyvä niin! Minä tosin uskon, että ruohonjuuritasolla siihen vaikuttavat vähintään yhtä paljon käytännön näkökohdat. Ihmisillä on kerta kaikkiaan niin paljon tavaraa, että jollei jotain täsmäideaa tai -toivetta ole tiedossa, läheisilleen on hyvin vaikea ostaa lisää. Antamisen ilo on kaukana ahdistuneesta säntäilystä etsimässä "jotakin", joska "jotakin kuuluu antaa". Monelle on helpotus, jos ihan luvan kanssa - sosiaalisesti hyväksytysti - voi jättää turhan roinan ostelun ja antaa läheisilleen jossain muodossa palveluita tai aikaa (aikakin voi toki aineellistua arvokkaasti esimerkiksi itse tehtyinä villasukkina).

Ajasta onkin tullut aina vain arvokkaampaa valuuttaa. Mitä materiaan tulee, Suomen kaltaisissa maissa ollaan kai saavuttamassa tietty saturaatiopiste. Tavara on kärsinyt inflaation: sitä on tarjolla rajattomasti niille, joilla on edes jonkinlaista ostokykyä. Siitä kertovat kaiken maailman hattarakoneet, omenasorvit ja shiatsuhieromalaitteetkin: uusia tarpeita pitää luoda liki tyhjästä.

Olen myös kuullut lapsiperheistä, joissa lapset istuvat jouluna lahjavuoren keskellä, eikä mikään avatuista paketeista jaksa kiinnostaa muutamaa sekuntia pidempään.

On ilo nähdä, että jonkinlainen vastarintaliike on vahvistumassa myös kansan syvissä riveissä, ei vain niin kutsutun vaihtoehtoväen keskuudessa. Tavaravyöryä kun ei voi pysäyttää muuten kuin ostamalla vähemmän ja harkitummin, olipa taustalla huoli maailman tilasta tai omien ja läheisten komeroiden tilasta.

Tentti

2010-12-12T17:32:00.004+02:00

Ihmisten tavoille opiskelu ei ole helppoa. Miten voisi ollakaan, kun kullakin on omat tapansa?

Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.

Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.

Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.

Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?

Ratapihalla mielen takerrun vaihteeseen

2010-12-08T16:57:00.004+02:00

Kieliasiaa tämäkin. Sain englanninkielisen käsikirjoituksen jokunen viikko sitten maailmalle ja kuvittelin, että yleistajuisen kirjan kirjoittaminen suomeksi samasta aihepiiristä lähtisi rullaamaan kuin itsestään. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen ulkomaaksi ähertämisen jälkeen olisi silkkaa verbaliikan vapaata virtausta ja idiomien riemujuhlaa!

Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.

Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.

Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.

Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.

Kieliä

2010-12-01T17:34:00.004+02:00

Kävin tänään kuuntelemassa kollegan väitöksen. Aamulla tehdessäni lähtöä Helsinkiin tajusin oikeastaan ensi kertaa, että koitos on omalta osalta ohi. Empatiaan sekoittunut helpotuksen tunne oli häpeämättömän riemullinen.

Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.

Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.

Kylmän taju

2010-11-26T09:41:00.005+02:00

Lisäsin tuonne sivupalkkiin muutaman blogin, siitä päivittyminen. Mutta kun kerran täällä ollaan, niin kirjoitetaan jokunen sana.

Ulkona on marraskuuksi sangen rapea keli, kiitos suoraan Siperiasta puhaltavan viiman. Mietinkin koirien kanssa lenkille sonnustautuessani, miten paljon aikaa meiltä pohjoisen asukeilta kuluu kaikenlaiseen talvitouhuiluun. On puettava päälle kerros jos toinenkin ja kuorittava ne pois takaisin sisätiloihin tultaessa (lapsellisilla ja koirallisilla nämä tehtävät luonnollisesti kertautuvat). On tehtävä lumitöitä, raaputettava auton ikkunoita ja hoidettava asumuksen lämmitys kuntoon. Talvella liikkuminenkin tapaa olla hitaampaa kaikilla maata pitkin kulkevilla liikennevälineillä polkupyörästä juniin.

Hitaammassa menossa ei tietenkään ole mitään pahaa. Se on suorastaan suotavaa ja näissä oloissa ikiaikainen tosiasia. Mutta onko kukaan miettinyt, mitä se tekee maamme kilpailukyvylle? Suotuisammissa oloissa elävät lajitoverimme saavat takuulla enemmän aikaiseksi, kun aikaa ei kulu samalla tapaa ark(t)iseen selviytymiseen. Eikö tästä pitäisi saada jonkinlaista EU-tason kompensaatiota?

Toisaalta talvessa eläminen opettaa lapsesta saakka erinäisiä kansalaistaitoja. Tämän näkee vaikkapa vuoristossa. Pidempiä vuorikiipeilyreissuja tehnyt siippani on kertonut, että monilla lämpimämmistä oloista tulevilla, suurilla vuorilla vähän liikkuneilla kiipeilijöillä ei kerta kaikkiaan ole tuntumaa siihen, miten kovassa pakkasessa ollaan ja selviydytään viikko toisensa jälkeen. Saatetaan käyttää vaikkapa käsineitä lapasten ja rukkasten sijaan. Senhän tietää, miten siinä käy. Suomalaisilla - jo lapsina pingviineiksi puetuilla - on kantapään kautta opittu kylmän taju; taito torjua kylmää pukeutumisella sekä tunnistaa palelemisen eri asteet ja toimia niiden mukaan.

Se ei tietenkään sulje pois alituista paleltumavaaraa varsinkin korkealla. Nöyryys on syytä pitää mielessä luonnonvoimien kanssa, eikä kuvitella, että tämähän osataan.

Eikä talvipukeutumisen osaaminen taida olla niin selviö enää muutenkaan. Ikänsä kaupungeissa asuneet, autoilla kouluun ja harrastuksiin kuljetetut eivät välttämättä ole koskaan joutuneet kylmän haastamiksi: lämmin sisätila on ollut aina lähellä.

Sairaan kaunis koira

2010-11-25T10:55:00.004+02:00

Käytin eilen kosmonauttia alias Juria koirahierojalla. Sille on nyt aikuistuttuaan tullut tapa keventää ravissa toista takajalkaansa "jenkkahypyllä". Hyppelylle ei onneksi löytynyt luusto- tai nivelperäistä syytä. Eläinlääkärin kanssa epäilimmekin, että syynä saattaisi olla pentuajan venähdystapaturmasta jäänyt jumitus, mutta sellaisesta - ainakaan pahemmasta - ei löytynyt hierojan käsittelyssä viitteitä.

Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.

Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.

Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.

Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.

Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.

Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".

Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.

Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!

Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.

Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?

Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.

Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.

Biotooppi olohuoneessa

2010-11-23T14:36:00.005+02:00

Ainakin yksi ikuisuusprojekti on nytkähtänyt vähän eteenpäin viime viikkojen aikana: mökiltä kärräämmämme 200-litrainen akvaario on huolellisesti tarkastettu, koeponnistettu (saumasilikoneista ei koskaan tiedä yli 15 vuoden varastoinnin jälkeen) sekä täytetty kypsymään siipan rakentamalle, taatusti kestävälle jalustalle.

Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.

Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.

Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.

Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.

Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.

Glögikauden kynnyksellä

2010-11-22T14:59:00.013+02:00

Käsikirjoitus on lähtenyt maailmalle ja olen siirtynyt vähitellen elämään sitku-aikaa, jolloin työn ohella ehditään järjestää kaappeja, ulkoiluttaa koirien lisäksi myös kameraa, opiskella kieliä, kirjoittaa lehtijuttuja ja blogeja, kiipeillä, ratsastaa ja suunnitella ties mitä muuta, josta ei ikinä toteudu kuin murto-osa. Töitä riittää ainakin joksikin aikaa eteenpäin ja hyvä niin, mutta hurjin höökä hellitti toistaiseksi.

Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.

Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.

Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.

Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.

Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.

Mandoliini

2010-11-14T15:08:00.003+02:00

Kaivoin mandoliinin kuuden vuoden jälkeen sängyn alta. Myös viritysmittari löytyi pienen haeskelun jälkeen, joten sain soittimen vireeseenkin.

Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.

Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.

Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.

Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.

Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.

No man is an island?

2010-11-11T08:13:00.002+02:00

Alkuperäinen täällä.

Idiomaattista ilmaisua etsimässä

2010-11-10T13:43:00.010+02:00

Menneistä viisastuneena varasin tämän nykyisen käsikirjoituksen viimeistelyyn reilusti aikaa. Kielentarkastastamisenkin osalta tehtiin työsuunnitelma jo syyskuussa.

Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.

En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.

Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.

Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.

Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.

Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.

Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.

Sukkahousut ja lehtiharavat

2010-11-04T08:38:00.005+02:00

Odottelen käsikirjoitusta takaisin kielentarkastajalta, joten olen ehtinyt muun muassa siivota työpöydän ja trimmata koirat. Molemmat olivat odottaneet vuoroaan aivan liian pitkään. Koirat olivat hyvää vauhtia siirtymässä vaiheesta Chewbacca vaiheeseen Karl Marx. Työpöydästä emme edes puhu - siitä ei tarkasti ottaen voikaan puhua, koska käsite oli laajentunut kirja- ja paperipinojen muodossa lattialle, tuoleille ja siipan työpöydälle.

Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.

Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.

Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).

Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!

Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.

Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.

Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.

Joustava mieli

2010-11-02T07:09:00.009+02:00

Hankin blogikaverin vinkistä Arto Pietikäisen kirjan Joustava mieli - vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010). Kirjoittaja on työterveyspsykologi, joten kirjan näkökulmana on erityisesti työhyvinvointi, vaikka siinä käsitellyt asiat pätevätkin koko elämään.

Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:

"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."

Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.

"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."

Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.

Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.

Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.

Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.

Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?

Kiperää.

Kiirettä ja kesäkurpitsakeittoa

2010-10-22T07:18:00.003+03:00

Sitä jotenkin kuvitteli elämän rauhoittuvan edes vähän väitöksen jälkeen. Mutta vauhti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Kaikki tärkeät määräajat ovat kasaantuneet loka- ja marraskuulle limittäin, lomittain ja osin päällekkäin.

En edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt arki-iltana jotain muuta kuin töitä. Viikonloputkin ovat menneet lähinnä tietokoneen ääressä ainakin kesästä saakka.

Jos en muuta ole tässä hulinassa oppinut, ainakin sen, etten halua ilta- ja viikonlopputöiden muuttuvan pysyväksi asiaintilaksi (se muuten käy hyvin salakavalasti; ihminen on sopeutuvainen eläin). Vaikka työllistyisin jatkossakin näihin yhä kilpailu- ja projektihenkisemmiksi käyviin akateemisiin ympyröihin, jollain tavalla on pystyttävä turvaamaan muukin elämä. En totisesti halua olla olemassa pelkkänä julkaisuluettelona!

Se on tietysti myös omien korvien välistä kiinni, tasapainon löytäminen. On pidettävä kiinni arjen mukavista asioista, kuten hyvästä ruoasta; etätyöläisen olisi niin kovin helppoa liukua kahvi- ja voileipälinjalle.

Tällä viikolla tein Pastanjauhajien julkistamalla ohjeella vallan erinomaista kesäkurpitsakeittoa. Aiemmat kokemukseni kesäkurpitsasta keitoissa ovat olleet vähän hengettömiä, mutta tämä sopii syksyyn ja tuo juusto- ja valkoviinilisäyksineen hohdokkuutta arkeen.

Tässä siis ohje vielä suoraan lainattuna pienin lisäyksin. Kasviskeittojahan voi tehdä sen mukaan, mitä vihanneslokerosta löytyy, mutta tässä maut ovat niin kohdallaan, että suosittelen ainakin kokeilemaan ohjetta tällaisenaan.

Kelpo kurpitsakeitto

1 iso tai 2 pienempää kesäkurpitsaa
(itse lisäsin yhden nahistumassa olevan paprikan väriä antamaan)
1-2 sipulia (laitoin pätkän purjoa ja yhden sipulin)
2-3 valkosipulinkynttä
kasvisliemikuutio
1 dl valkoviiniä
100 g Aura- tai vuohenjuustoa
n. 1 tl kuivattua rakuunaa
suolaa, sokeria
(persiljaa)

Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulia kattilanpohjalla öljyssä. Pilko samalla kesäkurpitsat karkeiksi kuutioiksi ja lisää kuullotuksen loppupuolella. Anna kuullottua hetki ja lisää kattilaan sitten vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Lisää myös valkosipuli, valkoviini ja kasvisliemikuutio. Anna kiehua parisenkymmentä minuuttia ja lisää sitten juustoa pilkottuna. Anna kiehautella vielä 10 minuuttia, soseuta ja mausta. Maista ja säädä kohdilleen, silppua päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile lämpimänä (seuraavana päivänä lämmitettynä soppa on, mikäli mahdollista, vieläkin parempaa).

Kerjäämisestä ja muutoksesta

2010-10-11T07:10:00.008+03:00

Suomen Kuvalehdessä oli silmiä avaava reportaasi Intian kastittomista. Tuntuu käsittämättömältä, miten perustavanlaatuisesti syntyperä voi määrätä ihmisen elämänkulun - ja miten järjestelmällisesti ja tietoisesti yhteiskunta edelleen moista tukee.

Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.

Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.

Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?

Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.

Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.

En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?

Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.

Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.

Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.

Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.

Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.

(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)

Ohi

2010-10-08T08:41:00.006+03:00

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.

Hetken häpeä, ikuinen kunnia?

2010-09-30T13:28:00.003+03:00

Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.

- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!

Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.

Eväsretki paalipellolle

2010-09-22T19:52:00.014+03:00

Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.

Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.

Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.

Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.

Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.

Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.

Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!

Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!

Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.

Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.

Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?

Syksy

2010-09-17T13:47:00.004+03:00

Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.

Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.

Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.

Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.

Omalla nimellä

2010-09-13T16:45:00.006+03:00

Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.

Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.

Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.

Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.

Seitsemän

2010-09-10T11:41:00.007+03:00

Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.

1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.

2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".

3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.

4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.

5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".

6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.

7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.

Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.

Odotuksia

2010-08-30T18:40:00.005+03:00

Ei, minulla ei edelleenkään ole mitään omaa, saati viisasta sanottavaa. Lainaan Veloenaa, jonka pohdinnat väärinymmärryksistä ja siitä, miten toiset itsen näkevät, osuivat taas kerran yksiin omien mietteideni kanssa:

"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."

Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.

Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.

Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?

Samoin eväin

2010-08-26T14:00:00.005+03:00

Mielenkiintoista. Siinä, missä moni tuttu bloggaaja on vaivihkaa lopettanut ja kadonnut kommenttilaatikoista (heitä on ikävä!), uutinen kertoo blogien tuottavan rahaa yhä useamman taskuihin. Ilmeisesti blogosfäärissä on tapahtunut kolmen vuoden sisällä suuri rakennemuutos.

Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.

Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.

Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.

Inttäjäiset

2010-08-25T10:39:00.004+03:00

Ohjaaja/kustos kehotti allekirjoittanutta värväämään paikalle väkeä, joten tässä Pagistaaninkin lukijoille tiedoksi ja tervetulotoivotukseksi:

Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.

Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.

Sokeria, sisaret

2010-08-17T13:03:00.004+03:00

Kuten lähipiirini hyvin tietää, sorrun aika ajoin paasaamaan maailman epäkohdista, suurista ja pienistä. Taannoin mökillä intouduin sättimään uusia leivontaohjeita, joissa tuntuu järjestään olevan huimat määrät sokeria. Ennen riitti, jos sokerimäärää vähensi amerikkalaisista ohjeista, nykyisin sama on tehtävä yhä suuremmalle osalle suomalaisia reseptejä. Joskus sokerimäärän tarkistus unohtuu ensimmäistä kertaa ohjetta kokeiltaessa, mutta harvemmin enää toiste.

Kuvittelenkohan vain? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan siedättäneet itsemme yhä runsaampiin sokerimääriin? Sekä makeaan että suolaiseen kun tottuu niin, että käytetty määrä lisääntyy vaivihkaa. Sama pätee toisin päin: käytön vähentäminen saa aikaan sen, että vähempikin riittää ja mielitekoja tulee harvemmin. Siedättymiset molempiin suuntiin on kokeiltu itse, joten ainakin tältä osin paasaamisellani on pohjaa.

Nyt on näköjään herätty huomaamaan, että sokeri ja niin kutsutut "huonot hiilihydraatit" on syytä ottaa paremmin huomioon myös ravintosuosituksissa. Rasvattomuuskaan ei paljoa lämmitä, jos se on kompensoitu ylimakeuttamisella.

Ei sillä, etteikö Pagistaanissakin herkkuja arvostettaisi, makeita siinä missä suolaisia. Viime viikolla spontaanissa kokeilussa oli helppo, nopea ja tavallista mehevämpi raparperipiirakka (alkukesästä uudelleen istutetut raparperimme intoutuivat kasvamaan vielä loppukesästä). Raparperi ja muut kirpeät tai happamat ainesosat vaativat tietysti seurakseen enemmän sokeria kuin muut, mutta tässä piirakassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ohje on vähän mukailtu versio tästä (toinen hyvä, joskin vähän työläämpi on Maisemakahvilan raparperipiirakka, johon raparperin lisäksi sopivat vaikkapa punaherukat).

Raparperipiirakka

Pohja:
1 luomumuna
1 dl sokeria
100 g margariinia tai 1 dl pullomargariinia
3 dl vehnäjauhoja (tai spelttijauhoja, grahamjauhoja...)
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
7 dl raparperipaloja
1 dl hillosokeria
1/2-1 tl kanelia
0,5 dl vettä

Keitä raparperipaloja, vettä ja hillosokeria hiljalleen kattilassa noin 5 minuuttia. Anna jäähtyä.

Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten, sitten vehnäjauho-leivinjauheseos nopeasti sekoittaen. Kaada taikina voideltuun, pyöreään piirasvuokaan. Levitä hieman jäähtynyt hilloke taikinan päälle.

Paista piirasta 200 asteessa noin 30 minuuttia. Peitä tarvittaessa foliolla, ettei pinta tummu liikaa. Seuraksi sopii jäätelöpala tai vaniljakastike.

Edes vähän

2010-08-11T15:26:00.006+03:00

Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.

Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).

- - -

Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.

Häiritsen

2010-08-02T22:47:00.004+03:00

"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)

Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.

Lomaltapaluuahdistamattomuus (tai ehkä lomaltapalaamattomuusahdistus)

2010-08-02T10:17:00.006+03:00

Alkukesällä lehdet olivat täynnä näin vältät lomastressin-juttuja. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi neuvotaan, miten vältät lomaltapaluuahdistuksen ja miten tehdään pehmeä lasku töihin.

Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.

Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.

Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.

Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.

Syyllisyys

2010-07-27T15:58:00.003+03:00

"Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"

YUP: Syyllisyys

Excuse me

2010-07-21T10:18:00.006+03:00

Olen jo aiemmin tullut johtopäätökseen, että Englanti on henkinen kotini. Tai ehkä pitäisi sanoa sosiaalinen kotini, etten kuulostaisi anglofiililta, jollainen en kuitenkaan tunnusta olevani.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.

Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.

Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.

Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.

Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.

Ahdistavan kaunista

2010-07-03T10:00:00.007+03:00

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

Kohtaaminen

2010-06-21T07:24:00.007+03:00

En muista, kerroinko tämän jo silloin kolmisen vuotta sitten, enkä viitsi nyt tarkistaa. Mutta Ruotsin kuninkaallisten häiden kunniaksi muisteltakoon erästä absurdeimmista kohdalleni sattuneista tapauksista. Siinä oli jotain kiistämättömän harmsilaista.

Olin juuri tullut Tukholmaan osallistuakseni konferenssiin. Aamu oli varhainen ja kuljeskelin keskustassa etsien auki olevaa kahvipaikkaa, jossa odotella ilmoittautumisen alkamista. Huhtikuinen sää oli kolea, kaupunki vielä unelias. Yht'äkkiä tyhjänpuoleisella kadulla vastaan kopsutteli hevonen. Iso, komea raudikko. Sen selässä istui tutunnäköinen ratsastaja. Meni hetki, ennen kuin päänsisäisestä naamagalleriastani löytyi oikea kortti: Ruotsin kuningas. Häntä seurasi diskreetisti muutama ratsukko. Vähän matkan päässä tulivat vielä hevosvetoiset vaunut.

Niin ratsasti Kaarle XVI Kustaa ohitseni läpi Tukholman hiljaisen keskustan. Minä jatkoin haukotellen matkaani kahvilaan, jossa tilasin kahvin ja juustosämpylän.

(Aidosti harmsilaisessa tarinassa kuningas olisi tietysti istunut hevosen selässä takaperin huudellen matemaattisia yhtälöitä tai kierähdellyt maahan viiden metrin välein. Olisi hänellä ainakin ollut päässään hassu hattu.)

Mitä teen tänä kesänä

2010-06-09T15:00:00.006+03:00

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

Topelius sen sanoi

2010-06-07T14:20:00.003+03:00

Pohdin taannoin "oma kansa"-käsitteellä öyhöttämistä. Sehän tuntuu ainakin maahanmuuttokeskusteluissa viittaavan epämääräisesti ja sangen epähistoriallisesti jonkinlaiseen tuohivirsuiseen ja väiskipäiseen alkusuomalaisuuteen.

Tänään lueskelin viran puolesta Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa, tuota suomalaisuuden lyhyttä oppimäärää, joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1875 ja suomeksi vuotta myöhemmin (jälkimmäinen löytyy muuten kokonaisuudessaan verkosta). Mitäpä sanoo "satusetä" Suomen kansasta?

"Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, - kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, - ovat y k s i kansa."

Tässä tulee tietysti muistaa, että Topeliuksellakin oli ruotsinkielisenä oma lehmä ojassa. Niin ikään isänmaa-käsitteestä voidaan saivarrella. Mutta yhtä kaikki, jotakuinkin tätä ajoin omassa kirjoituksessani takaa. Niin että jättäkääpä, te "puhdasta suomalaisuutta" edustavat isänmaamme toivot, topeliaanisessa hengessä ne pizzeriayrittäjät rauhaan.