Kiba Lumberg: Kotkan tytär 1996, guassi ja akryyli, 98x69 cm. Suomen kuvataiteilijat-verkkomatrikkeli. Eilen koirankeritsemisen lomassa luin Kiba Lumbergin esikoisromaanin Musta perhonen. Kyseessähän on Suomen ensimmäinen kaunokirjallinen teos, joka kuvaa romaniyhteisön* elämää sisältä päin tytön ja naisen näkökulmasta. Vuonna 2004 ilmestynyt, 70-luvun alkuun sijoittuva kirja ei ole mitään herkkää ja romantisoivaa luettavaa, vaan paikoin varsin julmaa ja raakaa tekstiä. Mutta päänavauksena ja tabujen päivänvaloon nostajana Musta perhonen on epäilemättä omaa luokkaansa.
Lumberg itse karkasi perheensä parista lastenkotiin 13-vuotiaana. Sittemmin hän on purkanut omaa taustaansa ja puhunut naisten aseman puolesta niin kuvataiteessa kuin kirjoittaenkin. Tulee väistämättä mieleen, että Lumberg on tehnyt romanikulttuurille hieman samaa kuin taiteilija Merja-Aletta Ranttila saamelaisuudelle. On kuvaavaa, että molemmissa tapauksissa osa vähemmistön edustajista on kokenut taiteen kautta avautujan enemmän tai vähemmän luopioksi ja uhkaksi yhteisölle, onhan kumpikin kuvannut myös kulttuuritaustansa peitellympiä puolia, kuten väkivaltaa tai uskonnollista kiihkoilua.
Uskoisin kuitenkin, että kuohunnasta huolimatta noiden avautumisten vaikutus on ollut jollain tapaa tervehdyttävä. Minkä tahansa yhteisön eristäytyminen ja sisäänpäinkääntyneisyys vahvistavat ennakkoluuloja, kun taas kipeidenkin asioiden nostaminen päivänvaloon voi laukaista vanhoja lukkoja ja vastakkainasetteluita (tuo nostaminen voi tuskin tapahtua muuten kuin yhteisön sisältä päin; esimerkiksi sosiologien yritykset tutkia romaneja ovat käsittääkseni jääneet aika vajaiksi juuri siksi, ettei yhteisön asioita haluta jakaa ulkopuolisille, varsinkaan valtaväestön edustajille).
Romanien ja valtaväestön kahtiajako tuntui kirjaa lukiessa tiivistyvän hyvinkin klassisiksi - ellei peräti kliseisiksi - määreiksi, jotka eivät toki ole tuulesta temmattuja. Romaneille "kaajeet" ovat edustaneet ilmeetöntä byrokratiaa, sanelupolitiikkaa, rangaistuksia ja valvontaa - sekä halveksuntaa poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Valtaväestö on puolestaan yhdistänyt mustalaisiin kaaoksen (jopa anarkian), väkivallan, rikollisuuden ja epämääräisen uhkan. Molemmin puolin on löytynyt syvää epäluuloa ja toisten tapojen vieroksuntaa. Kuilu tuntuu välillä ylittämättömältä. Ennakkoluulot ja ikävät kokemukset toisintavat itseään sitkeästi puolin ja toisin**.
Ehkä vähitellen ollaan kuitenkin taipumassa kompromisseihin? Mitä arvoihin tulee, yhteistä pohjaa olisi pystyttävä löytämään tavalla tai toisella, samoissa ympyröissä kun joka tapauksessa eletään. Kulttuurirelativistinen kaikki käy-ajattelu ajaa karille alta aikayksikön, kun esiin nostetaan yksilön ihmisoikeudet suhteessa kulttuurisiin seikkoihin. Näkyvimpiä kompastuskohtia ovat vaikkapa naisten alistaminen, muu väkivalta tai rasismi. Kaikkea ei voi eikä tarvitse suvaita. Toisaalta tarvitaan aitoa neuvottelutahtoa kaikilta osapuolilta.
Lumbergin tekstiä lukiessani muistin olleeni joitakin vuosia sitten jutunteossa romaniasiain neuvottelukunnan valtakunnallisilla talvipäivillä. Siellä avaimena muutokseen korostettiin juuri naisten aseman kohentamista. Samalla todettiin, että asenteet esimerkiksi koulutusta kohtaan ovat nuoremman romanipolven keskuudessa menossa hyvään suuntaan. Tavoitteena olisi nostaa ennen muuta tyttöjen itsetuntoa niin, että he rohkaistuisivat hakeutumaan peruskoulun jälkeen jatkokoulutukseen alalle kuin alalle.
Ylioppilaslehdestä löytyy Kiba Lumbergin haastattelu.
*Käytän tässä sanaa virallisesti suositeltua sanaa romani, vaikka mustalaistakaan ei pidetä poliittisesti epäkorrektina, toisin kuin usein luullaan.
**Muuan tuttu pariskunta osti taannoin omakotitalon halutulta alueelta polkuhintaan. Talo oli uudehko, viimeisen päälle hyvin rakennettu ensiluokkaisista materiaaleista. Asiantuntijoilla ei ollut sen kunnosta mitään huomauttamista. Taloa ei kuitenkaan oltu saatu kaupaksi ilman roimaa hinnanalennusta. Syy? Taloa oli myymässä romaniperhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti