Kävin ensimmäistä kertaa keskitysleirillä kolmetoista vuotta sitten. Nyt joulukuussa vierailimme siipan kanssa Auschwitz-Birkenaussa, jota voinee tarkoituksella murhattujen ihmisten määrän perusteella pitää kaikkein synkimpänä paikkana maapallolla.
Siinä, missä Majdanekissa eniten kylmäsivät järjestelmällisyys ja suunnitelmallisuus, Auschwitzin kauhuista päällimmäisinä jäivät mieleen valokuvat ihmisistä jonossa kaasukammioon.
Miksi? Siksi, että heidän ilmeistään näkyi täydellinen tietämättömyys siitä, mikä edessä odotti. Varsinkaan juutalaisilla ei ollut syytä odottaa natsihallinnolta mitään hyvää ja takana oli jo epäinhimillinen kuljetus täyteen ahdetuissa junanvaunuissa, monilla gettoelämä. Ihmisten silmistä heijastui paitsi hämmentyneisyys ja epätietoisuus, myös syvä epäluulo. Mutta luulen, että meissä ihmisissä yhteisöllisinä olentoina on sisään rakennettuna jonkinlainen sitkeä perusluottamus siihen, ettei syytöntä tapeta, että oikeus lopulta tapahtuu.
Se luottamus säilyy joskus teloituskuopan reunalle saakka. Tai suihkuhuoneeseen siihen asti, kun hanoista alkaa tulla jotain muuta kuin vettä.
En tiedä miksi näin, mutta juuri ajatus tuon luottamuksen rikkomisesta miljoonia kertoja kansanmurhissa kautta aikojen piti minua hereillä monena yönä Auschwitz-käynnin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti