tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Eiger Nordwand ja muut mahdottomuudet

Eigerin pohjoisseinä kuvattuna patikkaretkellä heinäkuisena hellepäivänä vuonna 2007.

Siipan kiipeilyretket ja sittemmin oma, vaatimaton alppiharrastelu ovat vuosien myötä herättäneet allekirjoittaneessa alati kasvavan kiinnostuksen vuorikiipeilyn historiaa kohtaan. Kuten lienen aiemminkin todennut, kiipeilyssä - elämisen kannalta tarpeettomassa ja usein riskialttiissakin touhussa - tuntuu tiivistyvän jotain olennaista ihmisen ominais- ja omituislaadusta.

Nojatuolikiipeily on sitä paitsi erityisen mukava ja riskitön urheilumuoto.

"Vuorten valloittamisella" on tietenkin ollut vankat siteensä myös politiikkaan ja kansallisaatteiden nousuun, mikä saa aate- ja mentaliteettihistorioitsijan aina innostumaan. Esimerkiksi Matterhornin ensinousua vuonna 1865 edelsi kansalliseksi kilpajuoksuksi kehkeytynyt kisa italialaisten ja englantilaisten välillä. Jälkimmäiset ehtivät huipulle ensin, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun seitsenhenkisestä retkikunnasta neljä putosi kuolemaansa vuorelta laskeutuessaan (Zermattin museossa on edelleen nähtävissä onnettomuudessa katkennut köysi, joka näyttää kovin ohuelta ja surkealta tarkoitukseensa. Samalla reissulla kannattaa käydä Zermattin kirkon kupeessa sijaitsevalla kiipeilijöiden hautausmaalla, jonka jossakin matkaoppaassa kuvattiin olevan "a sobering experience for all the wanna-be climbers").

Yksi traagisimmista ja oudoimmista luvuista vuorikiipeilyn menneisyydessä lienee Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Eiger-vuoren pohjoisseinä, "Eiger Nordwand". Itse vuorelle ensinousu tehtiin jo 1858, mutta pohjoisseinämää pidettiin pitkään täysin mahdottomana kiivetä. Homo Sapiensin erityispiirteisiin näyttää kuitenkin kuuluvan, että mahdottomuudet vetävät tiettyjä yksilöitä puoleensa kuin pähkinät oravia. Jo toinen nousuyritys vuonna 1935 johti kiipeilijöiden kuolemaan, ja sen jälkeen liki 70 yrittäjää on menettänyt henkensä seinämällä, joka on teknisesti vaikea, sääoloiltaan arvaamaton ja altis lumi- ja kivivyöryille.

Nykytekniikalla kiipeäminen on toki toisenlaista kuin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; ääriesimerkkeinä vaikkapa Ueli Steckin nopeusennätykset kolmella Alppien pohjoisseinämällä mukaan lukien Eiger, jonka hän kiipesi alle kolmessa tunnissa. Riskit eivät silti ole hävinneet mihinkään, ja etenkin soolokiipeily tuolla tasolla on turvallisuutta painottavan siippani sanojen mukaan "lyhytikäisten reikäpäiden hommaa".

Erityisen traagisen hohteen on saanut vuonna 1936 tehty Eigerin pohjoisseinän kiipeämisyritys, jossa neljä saksalaista ja itävaltalaista huippukiipeilijää kuoli yhden loukkaannuttua ja koko joukon jäätyään loukkuun vuorelle (tästä tapauksesta on aivan viime aikoina tehty kaksikin varsin kelpoisaa elokuvaa, fiktiivisempi Nordwand vuonna 2008 ja draamadokumentti The Beckoning Silence vuonna 2007). Surullisen ironisen tapauksesta teki se, että Andreas Hinterstoisser oli ratkaissut yhden mahdottomalta näyttäneistä kohdista tekemällä mestarillisen, sivuttaisen siirtymän sileää kiveä pitkin - tämä kohta reitistä on sittemmin tunnettu nimellä Hinterstoisser Traverse. Ryhmän päätös poistaa paikasta varmistusköysi matkaa jatkaessaan osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi: kun se yhden jäsenen loukkaannuttua ja sään muututtua huonoksi joutui kääntymään reitillään takaisin, siirtymä olikin mahdotonta tehdä toiseen suuntaan.

Sittemmin koko seinämä pyrittiin julistamaan kiipeilykieltoon. Vuonna 1938 Alpine Journalin toimittaja ilmoitti Eigerin pohjoisseinän kiipeämisen olevan "mielenvikaisten pakkomielle" ja "järjettömin hanke koko kiipeilyn historiassa". Kuitenkin jo samana vuonna itävaltalais-saksalainen retkikunta - tai tarkemmin sanottuna kaksi voimansa yhdistänyttä kahden miehen köysistöä - onnistui mahdottomassa, kun se kiipesi pohjoisseinän kolmessa päivässä (tämäkin saavutus otettiin toki poliittiseen hyötykäyttöön "kolmannessa valtakunnassa").

Yksi neljästä kiipeilijästä oli itävaltalainen Heinrich Harrer, joka on paitsi kirjoittanut tunnetun Seitsemän vuotta Tiibetissä-teoksen, myös maanmainion kirjan The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger (Die Weisse Spinne, julkaistu vuonna 1959 ja täydennetty 1964). "Valkoinen hämähäkki" viittaa hämähäkin muotoiseen jääkenttään pohjoisseinän ylimmässä kolmanneksessa (kuva lainattu täältä).

Kirjassa on paitsi taidokas ja yksityiskohtainen kuvaus Eigerin pohjoisseinän kiipeilyhistoriasta mukaan lukien Harrerin omakohtainen kokemus ensinoususta, myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miksi moisiin, maallikon silmin täysin järjettömiin hankkeisiin ylipäänsä ryhdytään, mitä niillä mahdollisesti haetaan ja miten media ja "suuri yleisö" niihin suhtautuvat. Mitä viimeksi mainittuun tulee, pilkkaaminen ja kritiikitön sankarinpalvonta ovat Harrerin mukaan ääripäitä, joista ensin mainittu tapaa vaihtua hetkessä jälkimmäiseen, kun jokin mahdottomana pidetty hanke onnistuu. Hän myös kehottaa antamaan puhtaalle, inhimilliselle seikkailunhalulle sille kuuluvan arvon silloinkin, kun sen hedelmiä ei itse ymmärrä:

"Let us grant courage and the love of pure adventure their own justification, even if we cannot produce any material support for them. Mankind has developed an ugly habit of only allowing true courage to the killers. Great credit accrues to the one who bests another; little is given to the man who recognises in his comrade on the rope a part of himself, who for long hours of extreme perils faces no opponent to be shot or struck down, but whose battle is solely against his own weakness and insufficiency. Is the man who, at moments when his own life is in balance, has not only to safeguard it but, at the same time, his friend's - even to the extent of mutual self-sacrifice - to receive less recognition than a boxer in the ring, simply because the nature of what he is doing is not properly understood?"
- Heinrich Harrer: The White Spider: The Classic Account of the Ascent of the Eiger

maanantaina, joulukuuta 28, 2009

Sitten jaksat pitkän tiesi kulkea kuin aimo miesi

Ja niin joulu joutui Pagistaanin perinteisen konseptin mukaan: kuusen luota kuusen luokse. Tarkoituksena oli kyllä rauhoittua pariksi päiväksi ihan vain olemaan ja arkihuolet kaikki heittää - olimme tehneet vedenpitävän suunnitelman ajan jakamisesta kahden mökin ja kahden perhekunnan välille - mutta aikataulut muuttuivat ja niin sitä mentiin hupsis tupsis pimpeli pompeli juokse porosein, kunnes eilen illansuussa löysimme itsemme kotoa kolaamasta ja lapioimasta taloa esiin hangen hohteesta vain.

Muuten joulunseutu Liperissä ja Nurmeksessa oli kyllä oikein mukava, eikä huolta, murhetta kenkään muistanut: oli hyvää seuraa, kattilat täynnä puuroo, maja rauhaisa ja kaksi mehevälöylyistä rantasaunaa. Talvipakkasilla on vielä voimaton lämpö auringon: Nurmeksessa mittari laski joulupäivän iltana 30 miinusasteeseen. Koiriakaan ei tarvinnut houkutella ulkoa sisälle, vaan päin vastoin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen, niin ei tarvitsisi koko ajan rekehen, rekehen nousta matkaamaan.

tiistaina, joulukuuta 22, 2009

Joulunaikaa


Sanotaan, että pyöräilemistä ei sen kerran opittuaan koskaan unohda. Ratsastukseen pätee sama: hienosäätö toki ruostuu, mutta "perstuntuma" säilyy. Kävin lauantaina viiden vuoden ratsastustauon jälkeen tekemässä puolentoista tunnin maastolenkin islanninhevosella. Kun nousin pienen, kirjavan ja hyvin karvaisen tamman selkään, minut valtasi huima tuttuuden ja kotoisuuden tunne. Nautin joka hetkestä.

Juuri nyt en kylläkään nauti kipeytyneistä lihaksista. Ratsastamattomuudella on hintansa, joka näkyy ankkamaisena askelluksena muutaman päivän ajan.

Pitkän tauon syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei minulla ole varaa säännölliseen hevosteluun Etelä-Suomen tuntihinnoilla. Olen myös tiennyt, että jos käyn ratsastamassa vaikkapa vain yhden kerran, siitä sukeutuu hurja hinku jatkaa taas siitä, mihin harrastus vuosia sitten jäi (meillä oli entisen mieheni kanssa talli kotipihassa, mikä tosin teki hevostelusta vähän turhankin intensiivistä ja sitovaa). On ollut helpompaa olla kokonaan ilman.

Ja niinhän siinä kävi, että olen lauantain jälkeen löytänyt itseni tekemästä erinäisiä laskelmia. Hevosen hankkimista en sentään suunnittele, mutta jos tunneilla olisi sittenkin varaa käydä... Islanninhevoset alkoivat kiinnostaa kovasti; olen aina pitänyt pienistä, herkistä, sopivan säpäköistä mutta kuitenkin selväpäisistä ja varmajalkaisista hevosista. Sitten aktiiviaikojeni issikkatalleja onkin noussut Suomenniemelle hurja määrä.

- - -

Viikonloppuna koettiin vauhdin lisäksi myös vaarallisia tilanteita, kun koiranpojat pistelivät jostain käsittämättömästä syystä suihinsa kokonaisen kumisen koiranpallon. Sellaisen, joita on ympätty osaksi jos jonkinmuotoisia koiranleluja. Vaikka pidämmekin lelutilannetta tiukasti silmällä, kaksikko oli tarvinnut älynväläyksensä toteuttamiseen vain lauantai-illan juoksulenkkiin ja saunomiseen kuluneen ajan. Pallosta ei löytynyt jälkeäkään - lukuun ottamatta siis roippeita, joita materialisoitui koirien molemmista päistä.

Eläinlääkärin ohjeistuksella evästettyinä seurasimme tilannetta, joka onneksi päättyi ilman suolitukoksia tai muita vaarallisia seurauksia. Ainakin tiedetään, mitä Riihimäen Palloveikot eivät tule joulupaketeistaan löytämään.

Kohtsillään suuntaamme tuttuun tapaan joulunviettoon Pohjois-Karjalaan. Pagistaan toivottaakin kaikille mitä rauhallisinta ja leppoisinta joulunaikaa sekä iloa tulevaan vuoteen!

perjantaina, joulukuuta 18, 2009

Silmänreiät lakanassa

Teimme siipan kanssa vuotuisen vierailun Absurdistaniin. Toisin sanoen kävimme lelukaupassa katsomassa, löytyisikö sieltä joululahjaa miehen kummipojalle.

Silmä sattui leluröykkiöiden keskellä lasten naamiaisasuihin. Niitä on nykyisin joka lähtöön: valmiita kostyymeja teräsmiehille, batmaneille, prinsessoille, tontuille ja ties mille. Katsoimme huvittuneina tarjontaa ja aloimme avautua lähes yhteen ääneen:
- Silloin kun minä olin pieni...
- ...naamiaisiin puettiin aina vanha lakana...
- ...johon oli leikattu silmänreiät!

Jos hyvin kävi, lakana oli sentään valkoinen. Muistan kyllä olosuhteiden niin vaatiessa todistelleeni itselleni, että haamu voi ihan hyvin olla vihreäkin (ei sentään 70-luvun kukkakuoseilla koristettu).

Myös muuta rekvisiittaa lastenjuhliin löytyy hyllykaupalla. Vaikkapa kummitusaiheisiin kemuihin - joita nykyisin toki Halloweeniksi kutsutaan - ei tarvinne enää askarrella pahvista ja piipunrasseista hämähäkkejä tai suhrata liiduilla paperille luurankoa hämärästi muistuttavia olentoja. Kaiken kuviteltavissa olevan saa valmiina, kunhan vanhemmat kaivavat kuvetta.

Kaipa nykylapset ovat onnellisessa asemassa meihin käpylehmillä leikkineisiin verrattuna. Aivan erityisen onnellisia lienevät ne, jotka käärivät rahat krääsäkaupasta.

Mutta niiden muotopuolien hämähäkkien askarteleminen oli kyllä puolet huvista. Vähintään. Toinen puoli tuli siitä, kun kuvitteli loput kamaluudet sieltä lakanan silmänrei'istä tihratessaan.

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2009

Minne kaikki raha menee?

Pagistaanissa on viime aikoina katsottu ja luettu uutisia perin synkin mielin*. Mediakriittisen suotimenkin läpi seurattuna kaikki** tuntuvat myös hyvinvointi-Suomessa voivan yhä huonommin: lapset, nuoret, työikäiset, vanhukset, sairaat, mielenterveysongelmaiset, tuotantoeläimet (globaalia perspektiiviä huonovointisuuteen ei uskalla edes ottaa). Lisäksi taustalla jylläävät ihmistä isommat asiat, kuten ilmastonmuutos sekä siihen liittyvät nykyiset ja tulevat ekokatastrofit.

Joka ikiseen ongelmaan vastauksena tuntuu olevan, ettei ole rahaa.

Meiltä kun ei taloustieteellistä osaamista löydy, niin olemme ottaneet vapauden esittää aika ajoin ääneen tyhmän, mutta varsin perustavanlaatuisen kysymyksen, minne kaikki raha oikein menee? Verot, yritystulot, lainaraha ja niin edelleen? Mikä on se mekanismi, joka saa aikaan tämän yleisen ankeutumisen kierteen, vaikka näennäisrahaa liikkuu maailmalla enemmän kuin koskaan ennen? Selittääkö väestön huoltosuhteen muutos muka kaiken? Töiden siirtyminen halvan työvoiman maihin? Musta aukko, joka imaisee valuutan toiselle puolen galaksia?

Taloustieteilijöillä on varmasti parempaa ja tärkeämpää luettavaa kuin Pagistaanin kuulumiset, mutta jos joku osaa vastata kysymykseen niin, että humanisti ja diplomi-insinöörikin sen ymmärtävät, sana on taas kerran vapaa. Yhteiskuntaopin tunneista on jo aikaa, ja maailma on niiden jälkeen muuttunut suuntaan jos toiseenkin.

*Ilmeisesti lomailu alkaa riittää allekirjoittaneelle, kun on aikaa pyörittää näinkin isoa maailmantuskapyörää.

**Karkea yleistys sallittakoon ja todettakoon, että moni - mukaan lukien allekirjoittanut - voi myös joltisenkin hyvin ja on siitä kiitollinen.

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Lomalla

Allekirjoittanut on loppukuun virallisella lomalla. Se tuntuu hieman oudolta näin kotioloissa, vaikka tiedänkin tarvitsevani pienen aivonnollaustauon ennen uusia kuvioita. Mutta mikä loma se on, jolla ei kanneta reppua hikisenä ja haisevana pitkin vuorenrinteitä, hiihdetä yhtäläisen hikisenä ja haisevana pitkin kuruja tai tehdä jotain muuta yhtä rentouttavaa (enkä minä ole edes niin hard core-lomailija kuin siippani, joka voi viettää koko kesälomansa vuoristokivikossa tai jäätiköllä ahtautuneena muiden haisevien partaturakaisten kanssa samaan telttaan)?

Erinomaisen rentouttava ja mieltä elähdyttävä on kuitenkin ajatus, että loman jälkeen voi palata töihin. Ilman sitä tietoa kai purisin jo kynsiäni ja kulkisin ympyrää tulevia murehtien. Olenkin usein miettinyt, oliko tutkijan uravalinta tällä pääkopalla se viisain mahdollinen. Vaikka miten haluaisin uskotella itselleni olevani spontaani ja huoleton - eikä pulska palkkapussi todellakaan ole minulle mikään elämänlaadun mittari - alan tähän ikään mennessä tunnistaa itsestäni tietyn turvallisuushakuisuuden. Pidän rutiineista ja arjesta, pidän siitä, että tiedän (tai ainakin luulen tietäväni pois lukien yllättävät käänteet) mitä seuraavana päivänä ja seuraavalla viikolla on ohjelmassa tai millä elätän itseni kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ei se tarkoita sitä, etten tahtoisi haastaa itseäni ja tehdä uusia asioita, mutta haluaisin kai kehittyä itse valitsemissani puitteissa.

Niinpä. Kukapa ei. Saahan sitä haluta vaikka mitä.

Kuten jollekin sanoin, tällaisina murrosaikoina tunnen kulkevani heikoilla jäillä tietämättä edes, minne olen menossa. Tai oudossa, hämärässä paikassa, ennen kuin silmät tottuvat vähäiseen valoon. Menee jonkin aikaa, että saan asemoitua itseni uuteen tilanteeseen niin psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Tavallaan se on toki hauskaa, hyvällä tavalla jännittävää, mutta myös hermostuttavaa - käyn kierroksilla, nukun huonosti ja heräilen öisin valvomaan, vaikka asiat olisivat jo asettuneet hyvälle mallille.

Nykyajan pätkätutkijan elämässä työperäisiä murroskausia riittää, mutta ehkä niille siedättyy. Mikä sitä paitsi on varmaa kenellekään, missään tilanteessa? En edes halua kuvitella, miten karua on joutua työttömäksi työpaikasta, jota on luullut enemmän tai vähemmän pysyväksi. Pätkätyöläinen ei pääse missään vaiheessa kuvittelemaan turhia, joten pudotustakaan ei tule, ainakaan yhtä korkealta. Tämä kuulostaa ehkä kyyniseltä, eikä tilanne todellakaan ole sellainen, mitä sen ideaalimaailmassa tulisi olla, mutta tällä hetkellä se on yhtä kaikki realismia. Ja ainakin nyt ja tässä, sen realismin puitteissa omat työasiani näyttävät asettuvan paremmin kuin olisin osannut mitenkään kuvitella. Que sera, sera.

Ehkä saan taas aikaiseksi kirjoittaa tännekin jotain yleisesti kiinnostavampaa tai ainakin sellaiseksi olettamaani.

keskiviikkona, joulukuuta 02, 2009

Pessimisti ei pety

Pikkukoira (joka ei nyt niin kauhean pikkuinen enää ole, ainakaan omasta mielestään, kuten kuvasta näkyy) matkusti tiistaina ensimmäistä kertaa junassa Joensuusta Riihimäelle. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen koiran junaan mukaan jo pentuna, ettei sitten aikuisena tarvitse ihmetellä outoa matkustusmuotoa. Jännittävintä taisivat olla kuulutukset, joita piti kuunnella päätä kallistellen.

Valtionrautateiden lemmikkipolitiikassa on onneksi siirrytty taas kokonaisiin vaunuihin epäonnistuneen koppikokeilun jälkeen; kuuden toisilleen ennestään tuntemattoman eläimen sullominen omistajineen samaan, pieneen tilaan takasi kosovolaisen letkeän tunnelman moneksi tunniksi.

Väikkäri on vihdoin jätetty esitarkastukseen, mutta vielä ei ennätä huokaisemaan. Työrintamalta tuli parissa päivässä useampikin hyvä uutinen, jotka edellyttävät vikkelää toimintaa ja asioiden saattamista paperille ennen ensi viikkoa. Ehdin jo aloittaa notkistavan rannejumpan vessaharjakädelle muutaman taukovuoden jälkeen, mutta näillä näkymin humanisti saa tehdä ainakin jonkun tovin sitä, mihin on pitkän ja yhteiskunnalle tyyriin koulutuksensa saanut. Kuten useammallekin taholle olen valoisasti todennut, pessimisti ei pety.