Kristus nousi kuolleista

Totisesti nousi! Ortodoksisen tervehdyksen myötä toivottelen jälleen hyvää pääsiäistä itse kullekin vakaumuksesta riippumatta, vaikka arki jo kolkutteleekin ovella.

Pagistaanissahan tuo arki on allekirjoittaneen ja koirien osalta siirretty nyt Pohjois-Karjalaan. Edes takaisin reissaamiseen ehdin väsyä jo puolessa vuodessa. Pää ei pysynyt muutoksissa mukana, vaan seurasi perässä aina päivän tai pari jäljessä.

Sitä paitsi tutkimustyö on taas siinä vaiheessa, jossa tarvitaan kirjoitusrauhaa ilman kasvavien kirjakasojen säännöllistä retuuttamista puolen Suomen halki.

Siippa pitää vielä taloa Etelä-Suomessa ja pyörittää omaa sorviaan Helsingissä, eli laumamme diaspora jatkuu toistaiseksi. Eihän tämä mikään ihanteellinen tilanne ole, mutta meillä on harjoitusta. Matkaa on yhtä kaikki vähemmän kuin Suomen ja Iso-Britannian välillä; viikonloppuvisiitit puolin ja toisin onnistuvat paremmin.

Vaikka itselle olisi jo selvää

Saara pohtii mainiossa Filosofian puutarha-blogissaan rakkautta tavalla, joka ainakin Pagistaanissa osui ja upposi. Miten usein sitä mennä tohottaakaan omat tarpeet ja tunteet edellä? Usein.

En malta olla lainaamatta pitkähköä pätkää:

Hiljaista rakkautta on kuunnella, vaikka haluaisi puhua. Odottaa, kun haluaisi kiiruhtaa, olla kärsivällinen kun toinen epäilee ja ihmettelee vaikka itselle olisi jo selvää missä pitäisi jo olla menemässä ja mitä tekemässä. Hiljainen rakkaus on itsehillintää kun hermoja koetellaan ja vaikenemista silloin kun olisi hyvä tilaisuus piikitellä. Rakkaus on hiljaista hyväksyessään ettei Roomaa eikä  omakotitaloa rakenneta päivässä eikä pitkään muhineita suhdesolmujakaan selvitetä tiukassa aikataulussa.  Joskus  on osattava sietää valittamatta myös ajan kulumista epätyydyttävissä olosuhteissa ja näyttää tyytyväistä naamaa vaikka riepoo- ei siksi että haluaisi valehdella tunteistaan vaan siksi että toisella olisi rohkeutta ja valoa, eikä ainakaan lisätaakkana minun hankaluuttani.

Joskus nuorempana olin hyvinkin herkkä äyskähtelemään ja murjottamaan ja maksattamaan toisella sitä, että minulla oli ongelmia itseni ja itsetuntoni kanssa. Siitä maksoin itse aikanaan oman hintansa. Ehkä jotain oppiakin matkaan tarttui. Ainakin tajusin, etten halua ehdoin tahdoin pahoittaa minulle läheisen ihmisen mieltä oikutteluillani. Vaikkei toisen tunnereaktioista voikaan olla vastuussa, ei ihmisuhteessa voi toimia savolaisittain todeten, että kaikki on kuulijan vastuulla.

Tietenkään en osaa toimia, kuten haluaisin. Tai harvoin osaan. Pieleen menee viimeistään silloin, kun keskustelun kierrokset ja äänen volyymi kasvavat. Olen myös hirveän kärsimätön, kun haluan - tai ainakin luulen haluavani - jonkin asian muuttuvan johonkin suuntaan. Mutta yritän edes kompastellen pitää mielessä tämän perusasian, jonka Saara osuvasti muotoili:

Hiljainen rakkaus sen sijaan lähtee sen miettimisestä, mitä toinen haluaa ja tarvitsee ja sen ymmärtämisestä, että hän on muutakin kuin väline omien mielihyvieni tavoittelemiseen. Hänen helppo ja mukava elämänsä on minulle itseisarvo jota kannattaa edistää aina kuin voi, siten kuin voi.  Silti hiljainen rakkaus ei ole omien tarpeiden unohtamista tai kynnysmatoksi heittäytymistä. Omat tarpeet voi ja tulee tunnistaa, niihin vain valitsee suhtautua yksittäisissä tilanteissa muuten kuin vaatimalla välitöntä tyydytystä. Eikä hiljaista rakkautta tietenkään ole alistuminen hyväksikäyttöön, kaltoinkohtelun vastaanottaminen tai suhteen epäkohdista vaikeneminen.

Käykää ihmeessä lukemassa koko teksti. Ajatuksella. 

Koteja ja siirtymiä

Olen ollut kotona kaksi viikkoa, vaikka toisaalta olin - ja olen - paljon enemmän kotonani Pohjois-Karjalassa. Ei siitä taida päästä mihinkään, ei enää tämän kesän jälkeen.

Mies oli rakentanut poissa ollessani polttopuukatoksen ja askarrellut kaikenlaista muutakin. Kesäkurpitsa kompostin päällä on ollut viihtyväinen ja satoisa, samoin kasvihuoneen vihreä väki. Kalat voivat mainiosti.

Olenko koskaan sanonut, että minulla on hyvä puoliso? Niin hyvä, että sääli on hänet jättää tänne talveksi - sääli, ja toisaalta huoletonta.

Vuokraemäntä lähetti seuraavan kotini avaimet postissa, koska on matkoilla saapumispäivänäni. Tuossa ne nyt ovat, työpöydän tutun kaaoksen keskellä. Puolentoista viikon päästä nähdään, sopivatko ne sovittuun oveen englantilaisessa yliopistokaupungissa.

Nähtäneen paljon muutakin.

Muuan Keski-Eurooppaan professoriksi päätynyt tutkija naurahti kerran, että ainakin akateeminen ura tapaa olla silkkaa ajautumista tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen. Juuri siltä minustakin tuntuu - eikä vain uran, vaan koko elämän suhteen. Ne mahdollisuuksien joukot ja mitkä niistä valikoituvat realisoituviksi - paljonko siihen lopulta itse vaikutamme? Tietysti pelkkä passiivinen odottaminen kaventaa tarjolle tulevia mahdollisuuksia, kun taas kepeästi, kokeilumielessä tehty haku saattaa tuoda polkuun uuden haaran ja valinnan paikan (juuri näin oli mainitulle tutkijallekin käynyt).

En tiedä. Eikä ehkä tarvitsekaan. Eletään, katsotaan ja luotetaan siihen, että elämä kantaa eteenpäin sinne, minne kantaa ilman jatkuvaa potkiutumista ja räpistelyäkin.

Pula-ajan lapset

Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!

Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.

Lojaaliudesta

Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.

Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.

Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.

Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!

Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.

Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.

Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.

Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.

*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?

Tiettyjä siirtoja

Kun toisiinsa ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta saa kuulla olevansa kiinteistöyhtymä, lienee aika tehdä tiettyjä siirtoja. Koska kumpikaan meistä ei erityisesti nauti huomion keskipisteenä paistattelusta - hyvät kemaraiset ovat aina paikallaan, kunhan ne ovat toisten - päivitimme tilanteen piipahtamalla diskreetisti Hämeenlinnan maistraatissa.

Sentään kutsuimme paikalle kohtuullisen välimatkan päässä asuvat sisarukset ja langot ja kävimme toimituksen päätteeksi illastamassa pitkän kaavan mukaan (kiitos siskolle kuvasta). Yllätetyt, joskaan ei kovin yllättyneet vanhemmat vietiin vastaavasti lepyttelyaterialle viikonloppuna Joensuussa, jossa luihuja salavihittyjä odottivat myös shamppanjapullo ja kiireellä hankittu hääkakku.

Suunnitelmissamme oli käydä samalla Pohjois-Karjalan reissulla mäenlaskussa Kolilla Nurmeksen saunamökkiä tukikohtana käyttäen. Kahlatessamme lauantaina hankien läpi kaminalämmitteiselle mökille pakkasta oli jo 25 astetta. Iltaa kohden se kiristyi yli kolmeenkymmeneen, ja kun mies aamuyöstä vilkaisi mittaria, lukema oli huimat 37 miinusastetta. Seuraavana päivänä pakkanen laski pariinkymmeneen asteeseen viiman yltyessä vastaavasti huimaksi. Niinpä mäenlasku jäi, mutta viikonloppu metsä- ja jääkävelyineen ja saunomisineen oli hieno jo sellaisenaan; kuka tietää, koska tällaisia talvia seuraavan kerran tulee.

Hieman tekopyhältä* tuntuukin tässä yhteydessä mainita, että huomenna suuntaamme suksinemme Alpeille rymyämään ja törsäämään ne rahat, jotka säästimme jättämällä komeat hääkinkerit järjestämättä - tosin luulen, ettei budjettireissaajien killingeillä olisi päässyt edes alkuun.

*Aina voi tietysti lohduttautua sillä, ettemme harrasta parjattuja Thaimaan reissuja; mikä olisikaan parempaa balsamia huvittelunhaluisen päästötuhlarin omalletunnolle kuin vielä suurempien syntisten osoittelu?

Vaiheikas vuosikymmen

Vuoden vaihtuessa yllätyin siitä, miten vaiheikas vuosikymmen taakse jäi (vaikka tarkasti ottaenhan se vaihtuu vasta vuoden päästä). Jotakin kertoo jo se, että asuin sen kuluessa kahdeksassa asunnossa kuudella eri paikkakunnalla. Jurttaa on siis alvariinsa purettu ja pystytetty. Siinä sivussa olen jotenkin onnistunut tienaamaan elantoni ja suorittamaan kaksi - melkein kolme - tutkintoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu jonkinmoiselta saavutukselta ottaen huomioon kiertolaiselämän.

Lähi-ihmissuhteissa luulen oppineeni vaikeamman kautta ainakin luopumista, joustamista ja liian joustamisen varomista - rajattomuuden kirous! Toivon mukaan osaan nähdä toisen - ja tämä koskee kaikkia lähimmäisiä - edes vähän paremmin kuin kymmenen vuotta sitten.

Se retrospektiosta tällä erää. Eletään eteenpäin ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Viisivuotias Pagistaan toivottaa kaikille hyviä hetkiä ja iloa uuteen vuoteen!

Naurujoogaa

En ole koskaan käynyt naurujoogassa, mutta minulla on aavistus siitä, miten naurun tarkoituksellinen tuottaminen ryhmässä onnistuu.

Iltana muutamana istuin paremman puoliskoni kanssa sohvalla, uutisiako lienemme katselleet. Jostain tuli sitten puhetta elokuvista, eritoten nuija ja tosinuija-tyypisistä idioottikomedioista, joita siippani jostain käsittämättömästä syystä pitää hauskoina (ja minä tunnen itseni snobiksi, kun en yleensä pidä, paitsi joskus hyvin väsyneenä). Ehkä se on jokin pysyvä, teekkariajoilta jäänyt mentaalinen vaurio.

No, mies alkoi nauraa. Kun kysyin, mikä huvitti, hän sanoi jo pelkän pöhköleffojen ajattelemisen olevan ylen riemukasta. Ja hekotti kahta enemmän. Hervoton nauruhan tarttuu, joten pian hirnuimme vatsalihaksia kouristavassa rätkähepulissa elokuvalle, jota kumpikaan ei katsellut, ja jota toinen meistä ei ollut edes nähnyt.

Kai se siis aika hauska elokuva oli.

Meillä kyllä harrastetaan niin kutsuttua tyhjännauramista ja yleistä suunsoittoa muutenkin vapaasti ja estoitta. Jos naurujoogan väitettyihin terveysvaikutuksiin on uskominen, tässä huushollissa ollaan aika hyvissä asemissa.

Laatuaikaa

Käsite laatuaika saa niskakarvani poikkeuksetta pystyyn. Viimeksi törmäsin siihen jossain naistenlehdessä. Siinä kerrottiin yhdessä lenkkeilyn olevan parisuhteen "laatuaikaa", joka mahdollistaa syvällisetkin keskustelut. Tästä valistin siippaakin iltana muutamana, kun hölköttelimme Riihimäen raitteja. Että tässä sitä nyt vietetään, yhteistä laatuaikaa.

Laatuaika-ajatukseen sisältyy implisiittisesti ajatus, että sen vastakohtana on jotain muuta. Mitä? Laadutonta aikaa? Kakkoslaatuaikaa? Mitä sen piiriin lasketaan? Onko esimerkiksi ansiotöihin, kaupassa käyntiin tai pyykkäämisen käytetty aika jotenkin oletusarvoisesti huonompaa kuin ulkona syömiseen, maksettuihin elämyksiin tai lenkkeilyyn käytetty?

Käsitteeseen tuntuu tiivistyvän jotakin suoritus- ja tehokkuuspainotteisesta ajastamme, jotakin vähemmän terveellistä. Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset voisivat olla rennompia ja onnellisempia ilman moista sanahirviötä ja ajan väkinäistä jakamista parempaan ja huonompaan. Ottaen huomioon, että ihmisrievulla on käytössään rajallinen määrä päiviä, viikkoja ja vuosia, on kaikki osapuilleen terveenä ja elävien kirjoissa vietetty aika mitä suurimmassa määrin laatuaikaa. Vaikkei aina olisi hauskaakaan. Vaikka välillä olisi kurjaa ja kamalaakin.

Kerran uimahallissa kuulin erään vanhan rouvan toteavan muiden päivitellessä sateisia säitä, että "kiva on korvien välissä". Niinpä. Perusarjen remppaseminen on täynnä pieniä ilon kipeniä, kun ne vain sieltä opettelee hoksaamaan. Ja siinä riittääkin opettelemista yhdeksi ihmisiäksi.

Laatuaika-ajattelu tuo vain turhia suorituspaineita. Ainakin allekirjoittaneelle. Lenkilläkin alkaa heti tuntua, että tässä pitäisi nyt asiakseen keskustella henkeviä parisuhteen tilasta - luoja paratkoon - ja nauttia yhdessäolosta niin, että vesi silmistä tirskuu. Vaikka parasta on, kun juoksee vain ja hengittää ja elää, hiljaa kiitollisena omastaan ja toisen olemassaolosta. Joskus jutellaan, joskus ei, kuten aina.

No, ei asiaa nyt niin kirjaimellisesti tarvinne ottaa.

Mutta heinäkuussa Alpeillakaan en tullut ajatelleeksi, että tämä jos mikä on sitä laatuaikaa. Vaikka - myönnetään - sitähän se oli alusta loppuun. Kuvia hienosta reissusta löytyy täältä ja tarinaa tulee joskus enemmän.

Noli turbare circulos meos

On mielenkiintoista huomata olleensa nuorempana jollain tapaa avoimempi muutoksille kuin nyt. Luulisi, että asia olisi päin vastoin, mutta eipäs vain; huomaan huolestuvani ja käyväni oudon levottomaksi tuttujen ympyröiden vaihtumisesta, vaikka vaihdos olisikin myönteinen ja toivottu.

Tuleva talomme on pikaisesti laskettuna 14. kotini, joten muuttaminen itsessään on rutiinia. Luulenkin tänään koiria lenkittäessäni hoksanneeni, mistä uudenlainen hermostuminen kumpuaa - siis sen lisäksi, että joudun siirtämään sekä kotini että sen myötä työympäristöni toiseen paikkaan kesken väikkärin loppurutistuksen.

Katsellessani taaksepäin tajusin, että olen viimeisten muutaman vuoden aikana ollut rauhallisempi ja elämääni tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin. Nuorempana - ja aiemmissa ihmissuhteissani erityisesti - olin kroonisesti levoton ja aina vähintäänkin lievästi ahdistunut, ja lankesin kerta toisensa jälkeen kuvittelemaan, että ulkoisten olosuhteiden muutos muuttaisi tilanteen ja toisi mielenrauhan.

Kovin tavallinen kuvitelma, luulen.

Niinpä kodin vaihtaminen, ulkomaille lähteminen tai naimisiin meneminen tuntuivat olevan täynnä toivoa ja lupauksia ennemmin kuin epämääräistä uhkaa. Halusin koko ajan jotakin tietämättä itsekään, mitä.

Kun eteeni sitten heitettiin muutos, johon en itse voinutkaan vaikuttaa, oli se siihenastisen elämäni kovin paikka. Aloin vähitellen tajuta, että muun maailman sijaan vinossa oli lähinnä suhteeni omaan itseeni. Eikä ihan vähänkään. Nykyisin se on toivoakseni suoristunut jo hiukan. Osaan vetää paremmin rajat itseni ja muiden väliin, enkä enää vaadi itseltäni mahdottomia (paitsi ehkä joskus pikkuisen). Kenties noiden todellisten muutosten seurauksena olen osannut asettua aloilleni omaan elämääni paremmin kuin ennen. Kaiken lisäksi olen ollut onnekas löytäessäni ihmisen, jonka kanssa viihdyn paremmin, kuin olisin uskonut kenenkään kanssa viihtyväni ja joka - hämmästyttävää kyllä - näyttää viihtyvän myös minun kanssani vuodesta toiseen.

En ole oikeastaan aikoihin aktiivisesti halunnut muuta, kuin mitä minulla nyt ja tässä on. Edes vuokra-asuntomme karmea sijainti kehätyömaan vieressä ei ole laukaissut aiemman kaltaista levottomuutta ja tarvetta muuttaa asioita nyt ja heti. Tieto ja toive siitä, että joskus tämäkin muuttuu, on riittänyt.

Tampereelta Espooseen ja samalla miehen kanssa yhteen muuttaessani muistan aivan samanlaisen haikeudensekaisen pelon siitä, että jo olemassa oleva hyvä häviää, kun sitä yrittää omilla toimillaan korskeasti lisätä. Pelko osoittautui turhaksi.

Ehkä tällä kertaa paineita lisää myös muutto omakotitaloon. Aivojeni primitiiviset syöverit kai muistuttavat, miten moisessa projektissa kävi kymmenkunta vuotta sitten: löysin itseni muuttolaatikoiden ja kahden koiran kanssa pienestä vuokra-asunnosta ihmettelemästä, mistä ylitseni ajanut rekka oikein tuli (eikä toinen yritys eri ihmisen kanssa päättynyt juurikaan paremmin, vaikka tapaus oli aivan erilainen ja shokkiefekti paljon pienempi).

Vaikka järki sanoo, ettei menneitä ja nykyistä tilannetta voi verrata toisiinsa oikein millään tasolla, on kai nämäkin tuntemukset vain käytävä läpi.

Lentovene

Lienenkö maininnut, että työhuoneessamme valmistellaan hartaasti ja antaumuksella paitsi historian väitöskirjaa, myös toisen maailmansodan aikaista Sunderland-lentovenettä? Hetkittäin hankkeiden edut ovat olleet ristiriidassa keskenään - solumuovin hiominen hiekkapaperilla on melko dadaistinen taustaääni venäläisten pyhimyselämäkertojen lukemiselle - mutta enimmäkseen lentokonetehtaan ja tutkijankammion yhdistäminen on sujunut ongelmitta.

Tänään kuulin lentoveneen lopulliset mitat. Sen pituudeksi tulee noin metri ja kuusikymmentä senttiä. Siipien kärkiväli on kaksi metriä (lieventävänä asianhaarana mainittiin, että kapine on sentään koottavaa mallia).

Panokset siis kovenevat. Minä ilmoitin haluavani ponin. Ja sille karsinan työhuoneeseen.

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

Jaksaa taas

Tässäpä Kauralle Pagistaanin ei-virtuaalinen kotiovi. Tuo Helsingin pelastuslaitoksen kotieläintarra on kyllä hyvä olemassa niin pahimman varalle kuin huoltomiehiäkin ajatellen.

Viikonloppuna nähtiin suuri aalto ja tavattiin kolmijalkainen mies. Lisäksi ulkoilua, hyvää ruokaa, tilkka punaviiniä, maailmanparannusta sekä suuria suunnitelmia vuorten kiipeämisestä ja purkukuntoisten suojelukohteiden hankkimisesta. Näillä eväillä jaksaa taas.

Se olemme me

Eilen havahduin istuneeni töitteni ääressä lähes kellon ympäri. Siippakin palasi omalta työmaaltaan väsyneenä vasta kahdeksan aikaan illalla. Heräsin yht'äkkiä tosiasiaan, että kahden aikuisen taloudessa ylityöt ovat kääntyneet poikkeuksesta säännöksi.

Se käy niin helposti. Vähitellen. Suorastaan salakavalasti.

Allekirjoittanut vetoaa loppusuoralla olevaan väitöskirjaan lupaillen hurskaasti itselleen ja toiselle, että kun vielä puoli vuotta rutistaa, niin sitten helpottaa. Kotona työskentelevän on sitä paitsi vaikeaa vetää selvää rajaa työaikaan, ja nämä nyt ovat muutenkin tällaisia aikatauluista riippumattomia, luovia töitä... Miehellä taas on omat syynsä tehdä pitkää päivää ja olla usein se, joka sammuttaa valot.

Ahkeruus tunnetusti palkitaan. Vai palkitaanko? Kenen kustannuksella? Millainen on ylistetyn hyveen kääntöpuoli? Mikä on periprotestanttisen työteliäisyytemme ja näennäisen tunnollisuutemme hinta; milloin ja millä tavoin hiljalleen kasvanut lasku erääntyy?

Tätä pohdimme eilen ja muistimme senkin, ettei kyse ole vain meidän jaksamisestamme ja elämästämme.

Karmaisevaa, mutta totta on, että hektinen, yhä epätervee(llise)mmäksi käyvä (ihmisten)kulutusyhteiskunta pyörii juuri meidän kaltaistemme ja meitä ahkerampien työn näennäissankareiden varassa. Yrityksissä pidetään työntekijöiden määrä minimissään: kun pienemmällä joukollakin työt hoituvat, miksi jakaa työmäärää useammalle ja vähentää taloudellista voittoa? Kiristyneillä työmarkkinoilla ylitöihin ja muihin myönnytyksiin suostuvat taas polkevat niin sanotusti hintoja ja nostavat suorittamisen rimaa yhä korkeammalle. On toki työnantajan etu valita tehtävään se joustavampi ja aikaansaavampi työntekijä.

Perheettömät ottavat riskin lähinnä omasta loppuunpalamisestaan ja mahdollisista ihmissuhdeongelmista. Mutta sydäntä kylmäävät ne vanhemmat, jotka joutuvat kilpailemaan samoista työpaikoista. Millaista korkoa ylisuorittamisella otettu sosiaalinen velka kasvaa perheissä? Minkälaista elämisen mallia se näyttää?

Millaista asenteita ja ilmapiiriä se ylipäänsä yhteiskunnassa luo ja ylläpitää?

Näitä voi itse kukin tykönään mietiskellä ja hakea lisäpontta pohdinnoilleen vaikkapa mediasta ja erinäisistä tutkimustuloksista.

Yhteiskunta. Se totta vieköön olemme me. Hyvässä ja pahassa, halusimme tai emme.

Baarijakkara

Ihmettelin miehelle aamiaispöydässä kultasiilikaktustamme, jota myös anopinjakkaraksi kutsutaan. Se kasvaa sinnikkäästi pituutta eikä leveyttä, joten pulska piikkipallo taitaa jäädä haaveeksi.

Siippani - tuo myönteisten ajatusten Tonava - mietti hetken ja nimesi sitten kaktuksen "anopin baarijakkaraksi".

Asiassa on, kun sitä tuokion miettii, jotakin syvän filosofista. Ei kaktuksessa, mutta tavassa nähdä ja suhtautua. Jotakin samaa on siinä, että pieleen mennyt, tuskanhiestä huopunut neuletyö - patalappu tai vastaava - täytetäänkin vanulla ja sille ommellaan napeista silmät (muistan hämärästi, että Veloena olisi joskus kirjoittanut tästä).

Luulen, että itse kullekin tekisi hyvää oppia näkemään elämässä enemmän anopin baarijakkaroita ja nimettömien lankaolentojen aihioita.

Vihtoriksi

Ystävä palasi tutkijavaihdosta Amerikan mantereelta ja kertoi kuulumisia keskiviikkolounaalla. Samalla alalla ja samanlaisessa elämäntilanteessa kun ollaan, puhe kääntyi tuttuun tapaan tulevaisuuteen ja työnäkymiin.

Kerroin siippani - joka hikoilee teollisuuden suolakaivoksilla epäkiitollisissa takuutöissä - uskovan lujasti, että tulen vielä saamaan professorinviran. Tällöin hän suunnittelee heittäytyvänsä vihtoriksi ja keskittyvänsä kotitöihin, nikkarointiin ja lennokkien rakenteluun. Kuinka ollakaan, kollega kertoi tuoreella vaimollaan olevan samankaltaisia tulevaisuudenvisioita (puutöistä ja lennokeista en tosin tiedä).

Yksissä tuumin totesimme, että rakkaat puolisomme ovat valinneet perin oudosti hevoset, joiden puolesta lyövät vetoa. Talouttaan kannattaisi suunnitella ennemmin vaikkapa tuntemattoman miljonääritädin testamentin, aarrekätkön tai lottovoiton varaan, jos niikseen tulee.

Tosin ystäväni saattaa sen viran saadakin. Uskoni häneen on luja, paljon lujempi kuin itseeni.

Jalli

- Onko tuossa siivouskomero, kysäisi anoppikokelas viime viikolla Pagistaanin eteisessä kenkiä jalkaansa laittaessaan. Naurahdin, avasin kaapin ja näytin, mitä "siivouskomerosta" löytyy.
- On se hyvä, että sinäkin harrastat retkeilyä. Ei kai normaali ihminen (sic!) tuollaista kotonaan sietäisi, päivitteli anoppi nähdessään komeron pullistelevan makuupusseista, kiipeilyvälineistä, jäähakuista, retkikeittimistä ja ties mistä muusta, mitä tarvitaan reissatessa paikoissa, joissa kolmekymmentä pakkasastetta on sääntö ennemmin kuin poikkeus.

Ja se oli vasta yksi kaappi.

Romppeen määrään olen jo tottunut - onhan siitä osa minun, ja urosvahvistuksen retkeilyarsenaalista hyödyn minäkin - mutta päivänä muutamana työhuoneen kaappia penkoessani olin saada sätkyn.

Ylähyllyn hämäristä katsoa killitti vastaan nukke. Minut tuntevat tietänevät, että pidän nukeista vielä vähemmän kuin klovneista (asiasta kiinnostuneille olen valmis antamaan tarkemman taustaselvityksen, kammollani on nimittäin syynsä). Lähempi tarkastelu turvallisen etäisyyden päästä osoitti, ettei silmälasipäisellä, luvalla sanoen vipsahtaneen näköisellä nukella ollut jalkoja. Muotopuoli hirvitys!

Ottaessani asian puheeksi miehen kanssa tämä ilmoitti tuohtuneena, ettei kyseessä ollut mikä tahansa nukke, vaan kunnianarvoisa Jalli Riivatsalo, joka oli joskus takavuosina askarreltu lennokin pilotiksi ja vietti nyt pitkää ja ansaittua sapattivapaata kaapissa.

Jalli Riivatsalo. Selvä. Siellä se nytkin istuu, kaapissa. Toivon, ettei nimi ole enne, ja se myös pysyy siellä (tosin, kuten urosvahvistus järkevästi totesi, jalaton nukke tuskin lähtee kovin helposti liikkeelle ja kummittelemaan).

Ja kai yksi pilotti ja muutama jäähakku ovat aina luurankoja parempi vaihtoehto.

Keveämpää linjaa

Aika ajoin allekirjoittaneen musiikinkuuntelussa tulee tavallista intensiivisemmän kuulostelun kausia, vaikka keikoille olenkin hävettävän laiska lähtemään. Koska itse ilahdun kovasti uusista löydöistä ja suositteluista, eikä koskaan tiedä, mikä kellekin kolahtaa, taidan tarjota pari maistipalaa uutta kuunneltavaa kärkkyville.

Tänä näennäistalvena ei ole tehnyt mieli synkistellä yhtään enempää kuin on pakko, joten Pagistaanissa on pidetty ehkä tavallista keveämpää, melodisempaa ja duurivoittoisempaa kuuntelulinjaa. Viime aikoina on pyöritetty muun muassa Vilma Timonen Quartetin vinkeää kantelefuusiolevyä. Minäkin kävin yhden kevään Timosen kanteleopissa kymmenkielinen kainalossa sähkökanteleesta haaveillen, mutten muista, kumpi meistä vaihtoi ensin paikkakuntaa, jolloin tunnit jäivät. Ääninäytteitä uudelta levyltä löytyy täältä.

Uudelleenlämmityksessä on ollut puolestaan 90-luvun lopun pikaromanssini viistohkon valkovenäläisen Ljapis Trubetskoj-poppoon kanssa (venäjänkielinen kotisivu löytyy täältä). Luulin koko hippipoppipunkska-yhtyeen lakanneen olemasta aikapäiviä sitten, mutta eipäs vain. Viime vuosien tuotantoa on muun muassa Kapital (Pääoma). Kappaleessa ja videossa irvistellään kapitalismin taluttamille kommunistijohtajille ja lauletaan muun muassa, että "vasemmassa kädessä Snickers, oikeassa Mars - markkinointijohtajani on Karl Marx".

Niitä vanhoja, allekirjoittaneen puhkisoittamia kappaleita edustaa hittiklassikko V platje belom (Valkoisessa puvussa). Yhtyeen filosofian tuntien epäilen sen olevan enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty parodia vaaleanpunaisista, maailmaasyleilevistä rakkausrallatuksista. Ilmeisesti en ole kovasti kyynistynyt kymmenessä vuodessa, koska minusta se on yhä kaikkine klisheineenkin aika söpö luritus. Uudempi Sneznaja koroleva (Lumikuningatar) oli niin ikään tirauttaa sentimentaalisuudessaan tipan linssiin (Youtubessa kappaleeseen on näköjään ympätty pätkiä Moulin Rouge-elokuvasta, siinä missä Zolotom ogni- eli Kultaiset tulet-biisin maallikkovideossa on hyödynnetty venäläistä Päivävahti-elokuvaa).

Mitäs muuta? Juoksulenkeillä on kuulokkeissa soinut La Oreja de Van Gogh-porukan espanjalaispop (virallinen kotisivu on täällä, mutta ainakin allekirjoittaneesta se on varsin epäkäytettävä ja automainoksineen suorastaan ärsyttävä). Yleensä en ole tavannut kuunnella musiikkia juostessani, mutta nyt töppöstä siivittämään on kyllä tarvinnut jotakin auringonkeltaista ja kuulaankepeää harmaan tuhruisuuden vastapainoksi. Täältä löytyy muutama maistiainen. Keväällä siirrytäänkin taas lintujen ääniin.

Mainittakoon nyt vielä sekin, että allekirjoittaneen YUP-kokoelmaa on vihdoin täydennetty nettidivarissa runsaalla kädellä. Se olikin kärsinyt pahoja menetyksiä reilun puolen vuosikymmenen takaisen avioeron ja lainalevyiltä äänitettyjen kasettien hiipumisen myötä (maallinen omaisuushan on kaikkinensa sivuseikka, mutta kyllä lusikoiden jakamista traumaattisempi kokemus on kirjojen ja levyjen jakaminen; niinpä reagoinkin ensin vaistonvaraisella hätkähdyksellä, kun elämäni valo oli taannoin omatoimisesti yhdistänyt molempien levykokoelmat - teko, joka toki sai oitis hyväksyntäni).

Nostettu

Aika ajoin on hyvä harjoittaa ympäristöoppia, semminkin, jos on asunut pääkaupunkiseudulla reilun vuoden käymättä koskaan Keskuspuistossa. Kiitos viihdyttävän sauvakävelyseuran, nyt tuokin vihersuikale on niin sanotusti korkattu.

Mutta mitä ihmettä! Lähiliikenteen lippujen hintoja on sutkisti nostettu vuoden vaihteessa. Kertaseutulippu maksaa peräti 20 senttiä enemmän kuin ennen ollen nyt hulppeat 3,80 euroa. Matkakortissa korotus on laupiaasti jätetty kolmeen senttiin. Sentään. Allekirjoittaneelle vain käy usein niin, että matkakortti vaivihkaa tyhjenee, eikä sitä muista ladata ennen seuraavaa matkaa, jolloin on tietysti holtiton kiire ehtiä junaan. Sitten manaillaan ja kaivellaan kolikoita taskun pohjalta. Melkein neljä euroa varttitunnin matkasta Leppävaarasta Helsinkiin tuntuu aika suolaiselta.

Kertalipun ostajissa lienee ennen muuta satunnaisia matkalaisia, jotka noilla hinnoilla jäävätkin satunnaisiksi. Joukkoliikenteen tukeminen ja sen käyttöön kannustaminen taitavat edelleen pysyä kauniiden puheiden tasolla.

Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että maksujärjestelmän uudistamista mietitään kyllä, ja siihen näemmä toivotaan kannanottoja myös joukkoliikenteen käyttäjiltä.

- - -

Keskiviikkobonus: Päivi kirjoittaa varsin sattuvasti parisuhteesta, lukekaahan.

Katharsis

Yhteiset koettelemukset parhaimmillaan lujittavat parisuhdetta, sanotaan. Jos yhteiselossa on meneillään kohtalaisen koettelemukseton jakso (mistä tulee olla asianmukaisen kiitollinen kaikille jumaluuksille, kohtalolle, tai mihin nyt itse kukin sattuu uskomaan), voi kollektiivisen selviytymisen kokemuksia simuloida eri tavoin.

Pagistaanissa katsotaan dokumentteja kauneusleikkauksista.

Ei niitä oikeastaan vasiten katsota, mutta aika ajoin jompi kumpi hoksaa joltakin laatukanavalta tulevan laatudokumentin jonkun Sheilan, Johnin tai Barbaran täydellisestä muodonmuutoksesta. Sohvalta kuuluva kauhunhuuto hälyttää paikalle muualla huoneistossa oleskelevan osapuolen, ja yhteinen tunne-elämys voi alkaa. Jo ensimmäinen viilto saa aikaan kärsivää uikutusta, joka yltyy voimattomaksi ulinaksi kirurgin kohottaessa veristä, irtonaista nahkaa asiakkaan silmäluomesta tai viipaloidessa rintaa kuin limppua. Jatkotapahtumiin - viiltelyyn, pistelyyn, täyttämiseen ja ompeluun - reagoidaan karjahtelemalla, takomalla tyynyä nyrkeillä ja kiemurrellen jaetusta tuskasta. Yleensä leikkaussalin tapahtumat huipentuvat rasvaimuun, minkä näyttäminen saa kotisohvalla aikaan suoraa huutoa, aidon paniikin ja lopuksi voipuneen, kaikenkattavan katharsiksen.

Sitä vain miettii, moneltako kotoiselta riidalta rasvaimu on meidätkin pelastanut tarjoamalla vaihtoehtoisen tavan purkaa patoutumia yhdessä.