torstaina, lokakuuta 24, 2013

Haravaraivo

Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.

Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.

Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.

Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.

Kiukku ja turhauma!

On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.

Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.

tiistaina, lokakuuta 22, 2013

Ajasta irrallaan

Kävin läpi kirjahyllyä ja juutuin lukemaan Eeva Kilven kirjaa Elämän evakkona (WSOY, 1983). Siinä äiti pohti suhdettaan aikuistuneisiin lapsiin:

Kun oli kaikkensa koittanut ja saanut ne aikuisiksi ja luuli, että nyt oli urakka viimeinkin ohi, olisi pitänyt jaksaa ruveta arvostelemaan itseään, havaita mitä virheitä kenenkin kanssa oli tehnyt, kehittyä heidän mukanaan näkemään itsensä kuin sivusta ja olla heidän kanssaan samaa mieltä kaikesta itseään koskevasta. 

Tähän en taida tohtia lisätä mitään.

Mutta asiasta eteenpäin: Kilvestä tuli mieleen, miten hän jossain lehtijutussa - olisiko ollut 80-vuotishaastattelu - totesi katsovansa edelleen maailmaa nuoren tytön silmin. Taisin omalta äidiltäni joskus kysyä, miltä tuntuu, kun elettyjä vuosikymmeniä on takana jo yli seitsemän. Tuntuuko se ikä jossakin? Kuulemma ei ainakaan mielen tasolla; ihan sama ihminen sitä on kuin nuorempanakin.

Vastaavia kommentteja olen kuullut ja lukenut muiltakin. Ja kun itselläkin on jo elämää koettuna muutama vuosikymmen, on kiintoisaa huomata, miten tosiaan on aivan sama ihminen kuin silloin, kun alkoi ensimmäisinä elinvuosinaan tiedostaa ja muistaa asioita. Minuus ei siis ole missään vaiheessa vaihtunut, kuten käärmeellä nahka, vaikka ymmärrys todellisuudesta on kasvanut ja uusia asioita kerrostunut kokemusten varastoon. En tiedä, osaanko selittää tätä likimainkaan selkeästi, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Luulenkin, että ihmisen sielu - tai tietoisuus, tai minuuden ydin, miksi sitä itse kukin haluaa nimittää - on jollain tapaa ajasta irrallaan. Iätön. Toki ihminen kasvaa ja muuttuu muutenkin kuin ruumiiltaan, mutta varsinainen vanheneminen koskee, niin uskon, vain kehoa ja tietysti esimerkiksi muistisairaiden osalta myös mieltä, tai jonkinlaista todellisuuden hahmottamisen kykyä. Mutta onko se sama kuin tuo minuuden ydin? Epäilen suuresti.

Kuten tunnettua, antiikin kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä ajalle, kronos ja kairos. Kronos on lineaarinen (tai sellaiselta tuntuva), mitattava ja määrällinen aika. Kairos taas kuvaa ajan laadullista puolta. Se on läsnäolon ja jonkin oikealla hetkellä tapahtumisen käsite.

Ehkä ihmisen sielu elää kairos-aikaa kehon taipuessa kronoksen kaareen. Tässä mielessä tuntuu loogiselta, että jos jokin osa ihmisolennosta koskettaa ikuisuutta ja siirtyy kenties aikanaan kronoksesta joihinkin toisiin aikaulottuvuuksiin tai ajattomuuteen, tuntemiemme käsitteiden ulottumattomiin, se on juuri tuo iätön, merkillisesti vanhenematon ydinminuus.

Sinulla ei ole sielua. Sinä olet SieluSinulla on ruumis. - C. S Lewis

keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013

Kakkosjurtta

Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.

Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.

Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.

Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.

Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.

maanantaina, lokakuuta 07, 2013

Koiranpojat varautuvat talveen

Olen aina suhtautunut hieman epäluuloisesti koirien vaatettamiseen. Nelijalkaisillamme on toki ollut sade- ja talviloimet, muttei mitään muita hipleitä. Olen ajatellut, että koiran garderoobin laajentaminen palvelee enemmän ihmisen kuin eläimen tarpeita. Vähän niin kuin sivustakatsojan silmin hurjaksi yltynyt lasten vaatekomeroiden kilpavarustelu lienee enemmän vanhemman kuin lapsen itsensä huvi.

Viime vuosina on kuitenkin tullut aika ajoin tunne, että koiruudet saattaisivat arvostaa lisävillakerrosta. Esimerkiksi viimaisella kevätjäällä kulkiessamme tai talvenkylmää mökkiä lämmittäessämme bedlingtonit ovat olleet vähän viluisia. Niiden turkkihan ei ole kovin arktista sorttia ja me pidämme sen vielä varsin lyhyenä.

Joka tapauksessa tänä syksynä piti hankkia koko laumalle uudet sademanttelit. Tilasin ne mittojen mukaan eräältä bedlingtonharrastajalta. Jälki oli erinomaista.

Samoihin aikoihin kävin paikallislehden juttukeikalla viinijärveläisen trimmaus- ja käsityöyrittäjän luona, joka tekee muun muassa ekologisia koiranpetejä ja neuleita koirille. Hän mainitsi tulevasta "vinttikoiramallistostaan". Sen neuleet sopivat suurta liikkumavaraa tarvitseville koirille, joilla on kapea vyötärö ja syvä rintakehä.

Siitä se ajatus sitten lähti sadeloimitilauksen jälkimainingeissa. Miksipä ei tukisi pienyrittäjää sen sijaan, että vinkuisi käsityötaitoisilta omaisilta taas kerran palvelusta ja työläästi etsisi sopivaa mallia ohjeineen?

Nyt on bedlingtonpojilla mittatilauksena tehdyt villapaidat, jotka sopivat vaikkapa talvimanttelin alle tai lämmittäjiksi sellaisenaan. Äiti halusi kustantaa neuleet koiranpoikien joululahjoina, joten sponsorikin löytyi.

Ferris-lurcher ei vielä saanut neuletta. Sillähän on paksunpuoleinen villapusero omasta takaa; se näyttää olevan usein kuumissaan tavallisessa huoneenlämmössä ja luulen, että brittiherra pärjää pakkasellakin pelkällä tuulenpitävällä talviloimella. Mutta se jää nähtäväksi.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että neuleyrittäjä on Eveliina Eronen.


keskiviikkona, lokakuuta 02, 2013

Sekin synkkää ja ikävää

Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa.
Väliaikatietoja tiedostojeni kohtalosta: se varmuuskopiolevy osoittautui niin pehmeäksi, ettei siitä saatu laboratoriossa mitään irti. Nyt yritetään kaivella tietoja alkuperäisestä levystä, mutta toiveet eivät ole kovin korkealla.
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.

Nii-in.

Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.

Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.

Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.

*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Kierrätystä brittiläisittäin

Jatkan vielä väljästi edellisen kirjoituksen teemoista. Taisi olla kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka joskus linjasi, että ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa.

Toisin sanoen ei ole realistista odottaa, että suuret ihmisjoukot aatteen palosta uhraisivat joko mukavuuttaan tai varojaan jonkin abstraktilta ja etäiseltä tuntuvan tavoitteen vuoksi.

Tätä mietin taas, kun veimme farmarin takakontillisen paperia, pahvia, lasia ja säilyketölkkejä kierrätyspisteeseen puolen kilometrin päähän. Että onhan se jonkinmoinen vaiva ensin lajitella ja sitten vielä kuljettaa. Entä autottomat, joilla tulee pisteelle sama matka tai pidempikin?

Englannissahan kierrätys hoituu niin, että talojen pihassa on kolme roskapönttöä: kierrätys-, seka- ja kompostijätteelle kullekin omansa. Kierrätyspänikkään nakataan niin paperit, pahvit, tölkit, lasipullot, peltipurkit kuin valtaosa muovisesta pakkausjätteestäkin. Kierrätysjäte lajitellaan keskitetysti. Kansalaisen tarvitsee huolehtia vain koteihin jaetun, selkeän kierrätysohjeistuksen noudattamisesta ja siitä, että kassit menevät pihalla oikeisiin pönttöihin.

Helppoa se oli, halpaakin kenties - ainakin, jos aika on rahaa - ja hetkittäin jopa hauskaa, kun hoikka sekajätepussi nauratti.

Suomeen palattuani tuskailin monta kertaa, kun muoviset purkit ja kaiken maailman kaukalot piti laittaa sekajätteeseen, kun ne oli tottunut pistämään kierrätykseen. Myös kierrätysjätteen hamstraaminen lavuaarin allaskaappiin ja keittiönnurkan lehtikoppaan keskitettyä kuljetusta odottamaan tökki jonkin aikaa, ennen kuin siihen taas tottui.