Aina löytyy ratkaisu

Kirjaanpa ylös lyhyen kesäreissumuiston tässä vakavamman kirjoittamisen lomassa. Ei, kuvia ei ole edelleenkään siirretty kamerasta koneelle. Mutta kaikki aikanaan.

Olimme Sveitsissä Kanderstegin leirintäalueella, jonne olimme tulleet junalla siinä toivossa, että rasitusvammautunut jalkani kestäisi jatkaa matkaa vuoristosolan yli seuraavaan kylään omin voimin (ei kestänyt, tai siis emme yrittäneetkään). Telttamme lähituntumaan pystytti omaansa noin viisikymppinen, hurjan kovakuntoisen näköinen nainen, sellainen kuivan kesän kestävyysorava. Hänellä oli mukanaan kevyet leiriytymisvarusteet - ja pieni koira, mikä oli meistä varsin erikoista.

Edelleen tilannetta sivusta seuraillessamme - leppoisa leirintäaluekyttäily on Keski-Euroopassa suosittu ja antoisa harrastus - hoksasimme, ettei nainen ollutkaan tullut paikalle kävellen, kuten useimmat retkeilijät, vaan polkupyörällä. Eikä millä tahansa pyörällä, vaan erikoisella virityksellä, jossa oli suuri etukoppa ja kopassa pieni penkki turvavöineen. Kulkupelissä oli lisäksi kolme pyörää, mikä teki siitä tukevan.

Kun vaihdoimme naisen kanssa pari sanaa, kävi ilmi, että hän oli hollantilainen ja pyöräillyt Alankomaista Sveitsin Alpeille. Koira teki matkaa kopassa yhdessä varusteiden kanssa.
- Rakastan patikoimista, mutta selkäni ei kestä painavan repun kanssa kulkemista, hän selitti ja kertoi pistävänsä aina leirin pystyyn johonkin kylään ja tekevänsä sitten päiväretkiä vuorille koiran kanssa.

Naisesta tuli saman tien yksi esikuvistani. Toivottavasti muistan hänet myös sitten, jos ja kun minun kroppani alkaa vaatia kevennystä kuormaan. Siihen ei näillä asentovirheen kuluttamilla koivilla enää välttämättä mene kauan, vaikka keväällä vihdoin kunnon pohjalliset hankinkin. Aina löytyy ratkaisu - ja uusia tekemisen muotoja - jos motivaatio on tarpeeksi kova.

(Enkä toden sanoakseni pistäisi pahakseni sitäkään, jos jalkalihakseni näyttäisivät kymmenen vuoden kuluttua samalta kuin hänellä.)

Puolimatkan pohjalliset

Pari viikkoa sitten sain selkääni mojovan lihaskrampin kesken ratsastustunnin, noin vain tavallista ravitehtävää tehdessä. Se levisi seuraavien päivien aikana koko selkään. Sentään en joutunut käymään kipu- ja relaksanttipiikillä, kuten muutama vuosi sitten Riihimäellä, kun hengittäminen onnistui vain miten kuten yhdessä puoli-istuvassa asennossa.

Olin jo jonkin aikaa uumoillut jonkinlaisen jumikasauman olemassaoloa. Ratsastus on hyvä "selkälaji", mutta se on myös hyvä indikaattorilaji: pienetkin alaselän tai lonkkien juntturat vaikuttavat suoritukseen. Sellaisetkin, joita ei arjessa muuten huomaisi tai joihin olisi tottunut.

Invalidisoiva kramppi oli viimeinen pisara ja varasin ajan hyväksi tiedetyltä fysioterapeutilta ja urheiluhierojalta (arvoin ensin osteopaatin, kiropraktikon ja kalevalaisen jäsenkorjaajan välillä). Esitin toiveen, että ongelmien juurisyy kaivettaisiin kerrankin esille. Tulin maininneeksi myös polvikivut, jotka olivat enenevässä määrin hankaloittaneet juoksemista ja jotka työterveyslääkäri oli diagnosoinut - ilman magneettikuvausta - alkavaksi nivelrikoksi.

Jonkinmoinen yllätys oli, että jumieni ja kivistysteni sylttytehtaaksi paljastuivat yliliikkuvat nivelet. Nilkkani ovat rakenteeltaan niin rempulat, että jalat ylipronatoivat reilusti. Virheasennon olemassaolon tiesin jo ennestään, ja olen jo vuosikaudet valinnut juoksukengät sen mukaisesti. Se oli kuitenkin uutta, että moinen vaikuttaa niin jumittavasti polvista hartioihin asti. Myös jaloistani muutama vuosi sitten löytyneet Mortonin neuroomat ovat samaa perua.

Lohdullista on, että jos nyrjäytän nilkkani, nivelsiteille ei luultavasti käy kuinkaan, koska ne ovat valmiiksi niin löysät. Erityisen lohdullista on, että nivelrikosta tuskin on polvivaivoissani kyse. Olin jo ehtinyt murehtia joutuvani kenties luopumaan juoksemisesta ja - mikä pahinta - vuoristopatikoista.

Jumeja löytyi siis selästä ja kintuista joka lähtöön - kaikkein imelimmät syvältä pohkeista - ja niitä murjotaan vielä muutaman kerran. Tärkeämpää kuitenkin on, että kiitos peruutusajan, sain heti seuraavana päivänä teetettyä kahdet mittojen mukaan tehdyt pohjalliset, joiden pitäisi hoitaa ongelmaa sen seurauksien sijaan. Toisia voi käyttää kaikissa arkijalkineissa ja juoksukengissä, toiset ovat vaelluskenkiä varten. Ehkä nyt oli hyvä aika puolimatkan pohjallisille, jos elontaivalta toivoo taittavansa vielä toisen mokoman.

Tarinan opetus on, että vaivojen todellisen syyn etsiminen oireiden hoidattamisen sijaan voi olla kannattava investointi. Ja se syy voi löytyä yllättävästä paikasta. Ihminen on kokonaisuus, kuten on tullut muutaman kerran todettua.

Ei vain urheiluvammoja

Vietimme siipan kanssa viikonlopun Kolilla mäenlaskun merkeissä. Hieman siinä vielä juhlistettiin allekirjoittaneen merkkipäivää, samoin kuin kymmenvuotista yhteistä taivalta, joka oikeastaan alkoi laskettelurinteestä (meillä oli jonkinlaiset ensitreffit mäessä 30-vuotispäivänäni). Myötä- ja vastamäkiähän on sittemmin riittänyt tuntureista vuoriin ja toivottavasti riittää jatkossakin. 

Samaan aikaan Kolilla oli alaikäisten alppihiihtokisat, jonkin talvicupin viimeinen osakilpailu. Hiihtohississä kilpailuhulinaa tarkkaillessa oli aikaa pohdiskella lasten ja nuorten kilpaurheilua yleisemminkin.

Kuluneella viikolla luin aiheesta uutisen - en nyt löydä sitä linkitettäväksi - jossa perättiin yhteiskunnan osallistumista vähävaraisten perheiden lasten kilpaurheilukuluihin. Niin ikään satuin kuulemaan urheilijoiden "mentaalivalmentajan" radiohaastattelun. Siinä annettiin sapiskaa yli-innokkaille vanhemmille, jotka suunnittelevat piltilleen ammattilaisuraa jääkiekkoilijana tai jalkapalloilijana, kun tämä on nipin napin oppinut kävelemään, tai listaavat lapsen tekemiä virheitä kotimatkalla hävityn ottelun tai osakilpailun jälkeen: "Minähän olen monta kertaa sanonut, miten sinun pitäisi..."

Tuomareita muksivia, lapsensa pelikavereita haukkuvia höyrypäitä lienee onneksi suhteellisen vähän - riittävästi otsikoihin kuitenkin - mutta minunkin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa lastensa treenikuljetuksiin, turnausmatkoihin ja seurojen talkootöihin. On niitäkin, jotka tuskailevat, kun yksinhuoltajan pienet tulot eivät tahdo millään riittää lupaavan ja innokkaan lapsen kisauran vauhdittamiseen.

Ilmiö siis putkahtaa aika ajoin yleiseen keskusteluun. Minäkin huomasin ahdistuvani sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Ahdistus liittyi samaistumiseen kumpaankin osapuoleen, kilpaa urheileviin lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Ensinnäkin hypoteettinen ajatus, että omat vanhempani olisivat uhranneet aikansa ja rahansa allekirjoittaneen kisauraan, on yksiselitteisen kamala. Sitä paineiden määrää, jos ei olisi pärjännytkään! Jo nyt koen ihan riittävästi kohdentumatonta syyllisyyttä suhteessa vanhempiini. Tiedän heidän myös laittaneen reilusti rahaa harrastuksiini, joista ei kuitenkaan jäänyt jälkipolville juuri kertomista.

(Eipä ole tosin niitä jälkipolviakaan, mikä on tietysti huomattava osa syyllisyyspakettia, muttei liity nyt tähän.)

Toisaalta vanhemmilla on omat paineensa, joita osaan kuvitella näin jälkikasvuttomanakin. Kilpaurheilu voi olla lajista riippuen kirvelevän kallista. Edellä mainitun uutisen mukaan yhden lapsen urheilu-ura voi imaista kuukaudessa monia satoja euroja tai jopa tonneja. Esimerkiksi alppihiihdon kaltainen kausilaji on erityisen kiperä. Siinä voi miettiä, onko perheellä varaa lähettää lahjakas Sanni-Petteri kuukauden kesäleirille Alpeille vai otetaanko riski, että seuraavan kauden cupeissa ikätoverit viilettävät ohi, kun Sanni-Petteri on hölkännyt vain mökkitietä kavereiden treenatessa jäätiköillä. Pitäisiköhän ottaa lainaa? Ettei sitten myöhemmin kaduta, kun ei panostettu tarpeeksi.

Entä ajankäyttö? Mikä on tarpeeksi treeniä, mikä liikaa? Mistä tingitään? Haittaako, jos läksyt jäävät vähemmälle? Saavatko mukulat tasaveroisesti huomiota, jos yksi kisaa ja toiset eivät?

En epäile yhtään, etteikö kilpaurheilu voi parhaimmillaan olla hieno koko perheen harrastus, josta jää kaikille mahtavat muistot ja lapselle eväiksi liikunnallinen elämäntapa ja kyky sietää pettymyksiä. Mutta luulen sen vaativan vanhemmilta tasapainoista mieltä, herkkyyttä kuunnella jälkikasvunsa mielialoja ja viestejä, vankkaa suhteellisuudentajua - kyse on kuitenkin vain urheilusta! - ja tervettä itsetuntoa, joka ei pohjaudu suorituksiin. Pitäisi myös osata iloita muiden menestyksestä. Asenteethan imeytyvät mallioppimisen kautta myös urheilevaan lapseen, hyvässä ja pahassa.

Toki myös valmentajilla ja seura-aktiiveilla on tässä keskeinen roolinsa. 

Viistolla pinnalla ja heikoilla jäillä ollaan joka tapauksessa aina, kun leikkimielinen liikuntaharrastus vaihtuu tosissaan treenaamiseen. Vahinkojen riski on suuri, enkä tarkoita vain urheiluvammoja, joita varhainen, yksipuolinen ja rankka harjoittelu niin ikään helposti tuottaa.

Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.

Juustoa ja juoksutreeniä

Varoitus: sisältää yksityiskohtaisia liikunta- ja ravintoasioita.

Kävin tänään juosta remputtamassa melkein kahden tunnin lenkin pitkin joenrantoja ja pellonlaitoja. Eiköhän tässä yksi puolimaraton saada hölköteltyä, olettaen, ettei viikossa ehdi iskeä lentsu tai muu riesa.

Edellisen kerran juoksin puolimaratonin huimat kuusi vuotta sitten. Piti tarkistaa asia Pagistaanin arkistoista, kun en ollut uskoa, että siitä on niin kauan...! En silloinkaan asettanut aikatavoitteita, mutta tällä kertaa aion olla vielä varovaisempi. En ole hakenut harjoitellessani vauhtia juuri ollenkaan. Suomessa ollessanikin teen niin sanottuja intervallitreenejä vain uima-altaassa vesijuosten, koska asfaltilla kovaa pinkominen on osoittautunut hyvin huonoksi ajatukseksi. Suurin piirtein yhtä huonoksi kuin yritykset treenata täyspitkälle maratonille näillä ylipronaation ja Mortonin neuroomien kiusaamilla kintuillani. Säästän koipia ja selkää mieluummin alppiretkille ja muuhun hauskanpitoon.

Mutta puolimaraton on mukava matka. Siinä on jo himpun verran tavoitteellisuutta, mutta todennäköisyys itsensä hajottamiseen melko pieni (jos siis välttää kirjaimellisesti kantapään kautta opittuja hölmöyksiä).

Jotain on kyllä kuudessa vuodessa muuttunutkin. Nimittäin aineenvaihdunta. Se ruokailujen ja hieman tehostetun harjoittelun kuvio, jolla aiemmin paino pysyi samassa tai putosi hiukan, onkin nyt tuonut vaa'an kertoman mukaan lisää liki kolme kiloa. En ole juuri harrastanut makeaa tai muita tuhteja herkkuja, enkä edes popsinut suuria annoksia tavallista ruokaa. Pubissa tulee käytyä vain harvakseltaan. Kunto- ja hyötyliikuntaa on kertynyt aina vähintään tunti päivässä, useimmiten enemmän.

Oikeastaan ainoat elintarvikkeet, joita olen viime aikoina syönyt määrällisesti enemmän, ovat hedelmät ja juusto. Edellisiä siksi, että lähikaupassa on vastustamattomia "kilo punnalla"-tarjouksia. Tuleehan siitä hedelmäsokeria, jos päivän mittaan närppii vaikkapa kolme päärynää, kolme omenaa ja kaksi appelsiinia... ai niin, olikos siellä korissa klementiinejäkin? Kuivattuja goji-marjoja - joiden väitettyihin terveysvaikutuksiin en ole kuitenkaan hurahtanut - tuli jossain vaiheessa tavaksi ropsauttaa kourallinen aamupuuroon, kun täältä ei metsämarjoja saa.

Juustoa kuluu enemmän lähinnä siksi, että täkäläinen laatu murenee höylällä vedellessä. Niinpä sitä on pitänyt leikata leivälle veitsellä, mikä on tietysti tehnyt viipaleista reilusti paksumpia (tässä saattaa olla selityksen makua; pidän kyllä juustosta vähän liikaakin, mikä tekee pienestä ruotuunpalaamisjaksosta ihan tervetulleen).

Aika lailla oman ruokavalioni kaltainen pyramidi on lainattu täältä. Toimii  enimmäkseen loistavasti.

Mutta cheddariakaan en ole urakalla lohminut, joten ainoaksi selitykseksi näiden pienten purojen lisäksi jää aineenvaihdunnan hidastuminen keski-ikään tullessa - tai pysähtyminen, kuten joku jossain painonhallintaan liittyvässä keskustelussa katkerana totesi. Kaloreita en ole laskenut, vaan syönyt vanhan treenituntuman mukaan. Tuohon tuntumaan ei näköjään olekaan enää täysin luottamista.

Tällainen heilahtelu hoituu vielä pienillä korjausliikkeillä. Mutta pienikin nousujohteisuus pistää taas kerran pohtimaan, miten vaikeaa painonhallinta ylipäänsä on nyky-yhteiskunnassa, kun kaikenlaista hyvää syötävää (ja juotavaa) on tarjolla paljon ja liikuntaa vähän. Kohtuullinen liikuntamääräkään kun ei tarkoita sitä, että "voi syödä mitä vain lihomatta". Ei ainakaan enää 35 ikävuoden paremmalla puolella. Istuvan ihmisen päivän kaloritarpeen saa huiman nopeasti täyteen ja ylikin niin sanotuilla turhilla eväillä, eli sellaisilla, joista ei juuri ravintoaineita irtoa, mutta energiaa sitäkin enemmän. Suotta ei kasviksia suositella vatsantäytteeksi. Ja niitä hedelmiä - kohtuudella.

---

Tämän taivastelun jälkeen tuntuu irvokkaalta ja jopa mauttomalta muistuttaa varainkeruukampanjastani, joka on komeasti loppusuoralla (vielä ehtii mukaan). Oletettavasti Afrikan köyhillä alueilla päivittäiset huolenaiheet ovat jotain muuta kuin liian paksut juustoviipaleet. Mutta jo tähän mennessä Camfed-juoksutiimimme on saanut haalittua kokoon summan, jolla saa hankittua esimerkiksi koulupuvut 72 tytölle. Kiitos, ystävät!

Pidä huolta

Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.

Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.

Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.

---

Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.

Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.

Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.

Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.

Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.

Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.

Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.

Bluesia ja ratajuoksua

Kävimme viikonloppuna perinteiseen tapaan Puistobluesissa, jossa oli tällä kertaa vähän liian helteistä nautinnolliselle livemusiikki- ja piknikhengailulle. Kun mittari näyttää yli 30 astetta, ei jaksa tehdä muuta kuin juoda (vettä). Ihme, ettei kukaan esiintyjistä töllännyt lavalle, jonne aurinko porotti suoraan ja armotta. Monilla muusikoista oli vielä farkut ja tummat paidat yllään.

Maanantaina - pahimman helteen laannuttua - veimme koiranpojat niiden ensimmäisiin ratajuoksuharjoituksiin Hyvinkään vinttikoiraradalle. Näille vinttikoirahtaville terriereille räätälöityjä juoksuja järjestää Suomen bedlingtonkerho. Ohjaajana toimi koira- ja liikunta-alan moniosaaja Lotta Vuorela, jolla muuten käytin Juria hieronnassa viime talvena.

Sekä Rocky että Juri hoksasivat homman ja ajoivat heti viehettä, tosin Rocky ajaessaan vilkuili radan reunalla vuoroaan odottavia tyttöjä. Vieheen "tappamiseen" ei vielä intoa riittänyt, mutta se kuulemma löytyy usein jo toisella kerralla, kun asiaa on muhiteltu jonkin aikaa karvaisten korvien välissä.

Kuvia ei ratajuoksusta valitettavasti ole, kun ensikertalaisina keskityimme itse asiaan. Ehkä tilanne korjaantuu seuraavalla kerralla.

Apropos urheilu: kotisohvalla mietittiin, mihin ihmisten mielikuvitus on jäänyt kehiteltäessä yleisurheilulajeja. Miksei ole kilpakonttausta ja -ryömintää? Yhdellä jalalla hyppelyä (pidemmillä matkoilla jalan vaihtaminen olisi sallittua)? Etenemistä kuperkeikoilla tai kärrynpyörillä? Takaperin juoksua?

Älkääkä nyt esittäkö syyksi, ettei moisia lajeja tiettävästi tunnettu antiikin olympialaisissa. Ei siellä taatusti harrastettu ampumahiihtoa, pyörätuolikelausta tai syöksylaskuakaan.

Räkä poskella

Viime sunnuntain hiihtolenkillä siippa mainitsi ihmetelleensä jo pidempään, miksi ihmiset hiihtävät niin kovaa.

Hyvä kysymys. Toden totta, suuri osa kanssahiihtäjistä painelee tiukoissa pöksyissä räkä poskella kuin piru olisi suksenkannoilla. Vähemmistössä olemme me leppoisaa matkavauhtia etenevät maisemien ja eläinten jälkien katselijat.

Ei siinä mitään. Kukin menee sitä vauhtia, jonka itselleen hyväksi näkee.

Mutta jatkokysymyksenä pohdimme, minne nuo kaikki latujen Schumacherit katoavat kesäisin. Kyllähän silloinkin lenkkeilijöitä näkyy, mutta jos talvimeiningin suhteuttaisi kesään, pitäisi metsäpolkujen ja kevyen liikenteen väylien olla täynnä urheilusuorittavia pikajuoksijoita. Vaan harvoinpa meistäkään juoksulenkillä kukaan ohi painelee, vaikka etenemme - kuten hiihtäessämmekin - sellaista matkaa voittavaa perusvauhtia, emme mitään kiitoravia.

Mikä vimma siis suomalaisiin talvisin iskee? Vai onko kyse harhasta: siitä, että himohiihtäjät pakkaantuvat tiettyihin paikkoihin - lähinnä valmisladuille - himojuoksijoiden hajaantuessa pitkin poikin tantereita, jolloin heitä näkee vain harvakseltaan?

Tämän älyllisempiä ei Pagistaanissa olekaan pohdiskeltu. Tai jos onkin, ei niitä ehdi raportoimaan.

Jotakin kohti tai jostakin pois

Lähipiirissä sattui joulunpyhinä kipsausta ja kyynärkeppejä vaatinut loukkaantuminen. Tapaus on saanut taas miettimään kuntoutus- ja liikunta-asioita ja motivoitumisen mysteereitä, vaikka tilanne ja sen kehittyminen ovatkin loppuviimeksi vain korkeamman sekä asianosaisen käsissä. Ei siihen ulkopuolisilla ole paljon sanottavaa.

Yhtä kaikki, olen tullut siihen tulokseen, että moottoroitua ja istuvaa elämää viettävän nykyihmisen on - kuvaannollisesti - haluttava juosta jotakin pakoon tai jotakin kohti, jos mieli saada mukavuudenhaluinen itsensä liikkeelle.

Joku muuttaa elintapojaan, kun sairauden uhka alkaa realisoitua. Vanhat naapurimme pitävät liikuntakykyään yllä, niin tukalaa kuin se ilmiselvästi onkin, koska eivät halua muuttaa talostaan, ennen kuin on aivan pakko. Olen tavannut entisiä alkoholisteja, joista on tullut intohimoisia maratoonareita.

Joku taas innostuu lomamatkalla patikoinnista ja haluaa harrastamisen jatkamista varten paremman kunnon. Joku haluaa mahtua hääpukuunsa puolen vuoden päästä tai pärjätä armeijassa. Jollekin kenties riittää houkuttimeksi "parempi" ulkonäkö.

Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin muutoksiin elämässä. Tyytyväinen ihminen pysyy aloillaan. Muutos on aina riittäväksi kasvanutta halua jotakin kohti tai jostakin pois. Usein kai molempia yhtä aikaa.

Ei tässä(kään) mitään sinänsä uutta ole, mutta aina tällainen pohdinta omia ajatuksia selventää, jollei muuta.

Riittävästi, muttei liikaa

Pagistaanin virallinen joulutoivotus jäi tänä vuonna väliin, mikä kertonee jotakin jouluun rauhoittumisen tasosta tässä valtakunnassa. Joulunpyhät olivat taas kovin lyhyet, mutta vietimme ne tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa. Körysimme sinne miten kuten torstaina asiat viime tingassa hoidettuina ja palasimme eilen sunnuntaina kotiin.

Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.

Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!

Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.

Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.

Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.

Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.

Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.

Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.

Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.

Kohti keski-ikää

Tähän on tultu. Maksoin viime viikolla iloisesti liki kaksisataa euroa juoksukengistä, enkä edes jahkaillut päätöstä sovittamista pidempään.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin kalliiden vermeiden tekevän parempaa harrastajaa missään lajissa. Mutta Asics Gel Kayano-kengissä on markkinoiden paras ylipronaatiotuki. Ylipronaatiohan tarkoittaa nilkan kiertymistä askeltaessa sisään päin, ja se on aiheuttanut allekirjoittaneelle vuosien myötä niin selkä-, polvi- kuin iskiasvaivojakin. Pidemmän päälle asentovirhe voi saada aikaan kaikenlaista pysyväisikävää, kuten nivelkulumia.

Liekö lähestyvän keski-iän merkki, että nuo pienet kolotukset ja jumitukset tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän, vaikka kuinka pyrkisin pitämään ainoasta kehostani huolta; liikuttamaan sitä monipuolisesti, ruokkimaan ja lepuuttamaan hyvin (vertaan mielelläni kroppaa hevoseen; aivan samalla tavalla siitäkin pitäisi huolehtia, että se pysyisi terveenä ja jaksaisi tehdä, mitä siltä pyydetään). Ehkä nitinä ja natina kertovat samasta kuin se, että paino pyrkii ylöspäin selvästi herkemmin kuin ennen, mutta laskee kovin sitkeästi. Vielä viisi vuotta sitten tilanne oli samoilla liikkumisilla ja syömisillä melkein päinvastainen. Kultainen nuoruus on jäämässä vääjäämättä taakse!

Mitä juoksemiseen tulee, en enää haaveile täyspitkästä maratonista huomattuani, ettei fysiikkani kestä yli kolmeakymmentä juoksuharjoituskilometriä viikossa. Kriittisen rajan yli mentäessä alkavat rutista ja paukkua joko polvet tai selkä. Päätös vahvistui kuultuani sekä fysioterapeutilta että urheiluhierojalta maratoninnostuksen kääntöpuolesta: heidän hoidettavikseen tulevat ne lukuisat ja monimuotoiset rasitusvammat, joista ei lehtihaastatteluissa ja muissa menestystarinoissa puhuta. Kuulemma juuri jalkojen asentovirheet ja yksipuolinen juoksuharjoittelu ovat monelle kohtalokas yhdistelmä, vaikka muuten kestävyyskunto ja rahkeet maratoniin riittäisivätkin.

Juoksen kuitenkin ympäri vuoden monta kertaa viikossa - ihan oikeasti pidän siitä - joten päätin, ettei alle sata euroa lisää töppöskulunkeihin vuodessa* ole kova hinta jalkojen ja koko tukirangan paremmasta voinnista. Muutenkaan en enää edes yritä säästää jalkineiden terveellisyyden ja käveltävyyden kustannuksella: mitä kierommat kintut, sen tarkempi on syytä olla siitä, millä itsensä päivittäin kengittää (korkokengistä tai muista kipsuttimista en onneksi ole koskaan edes pitänyt). Rahanmenoa voi sitten kompensoida ostamalla vaatteita kirpputorilta.

Sitä paitsi nuo kaksisataa euroa jaloissa on aivan tolkuttoman hyvä juosta kohti keski-ikää.

*Juoksukengäthän tulisi uusia noin vuoden välein, jos yhtään aktiivisemmin hölköttelee.

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

Koirahierontaa

Käytin tänään koiranpoikaa koirahierojan vastaanotolla. Vinkki tuli koiranäyttelyn tuomarilta, joka eläinlääkärinä osasi epäillä lihasjumitusta koiran liikkeiden perusteella. Äkkiseltään ajatus koirahieronnasta saattaa huvittaa, mutta kun miettii, miten suuri osa koiran liikunnasta tapahtuu ihmisen ehdoilla remmissä ravaten tai muuten kontrolloituna, lihasvaivojen syntyminen ja niiden hoitaminen tuntuvatkin aivan järkeenkäyviltä. Työkoirilla lihashuolto kuuluu perusrutiineihin, ja vielä oma ammattikuntansa ovat hevoshierojat.

Tunnin aikana hieroja kävi huolella läpi koko asiakkaansa kropan, löysi jumituskohdat, pehmenteli niitä, kertoi paljon koiran fysiologiasta ja näytti lopuksi, millaisilla venytyksillä nelijalkaisen lenkkikaverin lihaksia voi vastaisuudessa huoltaa. Jotkut koirat kuulemma venyttelevät itsekin, mutta kaikki eivät sitä tee ainakaan tarpeeksi.

Hieroja mainitsi oman koiransa venyttelevän usein niin, että sohvalta tai sängyltä laskeutuessaan se jättää takapäänsä hetkeksi ylös ja ojentaa takajalkansa suorina taakse. Se on kuulemma mitä tehokkain venytys juuri niille lihaksille, jotka koiranpojallakin tuppaavat jäykistymään. Huvituin kovasti, koska vanhempi assistentti Sandy tekee aivan samaa viihtyen pitkät tovit oudossa kottikärryasennossa. Olemme kummastelleet moista tapaa ja ihmetelleet, eikö se satu selkään, mutta ilmeisesti asia onkin aivan päin vastoin.

Paljossa Rocky on vanhemmasta lajitoveristaan mallia ottanut, muttei - harmillista kyllä - tuossa perusteellisessa venyttelyssä.

Oli hauska seurata koiran reaktioita hierontatilanteessa. Ensin se tietysti häsäsi innoissaan, kun hieroja laskeutui matolle sen kanssa. Venytys- ja hierontaotteet oudoksuttivat aluksi, mutta hyvin pian Rocky rentoutui ja alkoi kuunnella käsittelyä rauhallisena. Välillä se päätti, että homma on tylsää ja yritti nousta, mutta rauhoittui nopeasti uudestaan. Kai lihasten leipominen ja osaavat otteet tuntuvat koirasta aivan yhtä mukavilta kuin ihmisistäkin.

Toisenlaisia asiakkaitakin kuulemma on. Vaikeimpia ovat tapaukset, jotka jännittävät käsittelyä, koska pelosta jäykkää koiraa on täysin mahdotonta hieroa. Joillakin taas on kuonokoppa vakiovarusteena.

Löysät pois

Juutuimme oikeiden uutisten jälkeen katsomaan Urheiluruutua, jossa muun muassa kauhisteltiin suomalaisnuorten huonoa menestystä jääkiekkokaukaloissa. Pätkään haastateltu valmentaja esitti varman näkemyksen siitä, mitä asialle tulisi tehdä: tarvitaan määrätietoisempi ote ja lisää harjoituksia yhä nuoremmille.
- Jos tähän mennessä kymmenvuotiaat ovat harjoitelleet kolmesti viikossa kaukalossa, kertoja on lisättävä viiteen.

Juuri näin. Löysät pois, ei mitään turhaa lorvimista enää. Eikä jäälle mennä leikkimään, jos pärjätä aiotaan. Urheilu ei ole mitään huvia, vaan raakaa työtä ja treeniä!

Esimerkiksi oikeasta asenteesta sopii vaikkapa tuttavaperheemme kymmenkesäisen tytön kertomus luokkatoveristaan. Tällä on kuulemma kaunoluisteluharjoitukset kahdeksan kertaa viikossa. Siinä perheessä on ymmärretty, ettei menestys tule ilmaiseksi.

Ei varmasti tulekaan. Hintansa sillä on. Ja korkoja saatetaan joutua maksamaan vielä paljon myöhemmin.

Ompelutöitä

Kävin tänään urheiluhierojalla, vaikken mikään urheilija olekaan. Viime talvenahan kiusanani olivat alaselkävaivat, joihin ei onneksi löytynyt lihaskireyttä kummempaa syytä. Koska käyn juosta hölköttelemässä useamman kerran viikossa, fysioterapeutti ehdotti venyttelyn lisäksi ennaltaehkäisevää hierontaa. Juuri juoksu kun tuppaa keräämään jännitystä muutenkin kireisiin takareisiini, mikä taas heijastuu kumuloituvasti selkään.

Ajatus koipiensa ja ahterinsa hierottamisesta tuntui äkkiseltään omituiselta. Käsittely tuli kuitenkin ihan tarpeeseen.

Hierojan kanssa oli myös mukava jutella. Hän tosin äityi kyselemään - kuten piinallisen moni kohtaamistani ihmisistä - väikkärini aiheesta ja alan työnäkymistä. Myönsin, ettei historia tunnetusti ole niitä parhaimpia työllistäjiä, eikä oman alan töiden varaan kannata tulevaisuuttaan laskea. Totesin laittavani silti varovaisen toivoni Venäjän historian ja kielen tuntemukseen (miten tekisikään mieleni napsauttaa nöyrät lainausmerkit tuntemus-sanan ympärille, mutta harjoittelen rehvakasta osaamiseni markkinointia ja jätän ne väliin).
- Eräs toinenkin asiakkaani on väitellyt Venäjän historiasta. Hän tekee ompelutöitä kotonaan, hieroja huomautti iloisesti.

Vai niin. Sepä hauska kuulla.

Ompelutöissähän ei ole sinänsä mitään vikaa. Jos nimittäin osaa ommella.

Järjettömältä vaikuttava

Tänään huhkiessani taas kerran ylös Malminkartanonhuippua minut saavutti iäkkäämmänpuoleinen mies kävelysauvoineen.
- Paljonko on kiviä repussa, hän kysäisi.
- Ei ole kiviä, vaan kaksikymmentäviisi kiloa kuulalaakereita, vastasin.
- Saman verran on ylipainoa minullakin, tosin mahapuolella.
Virnistelimme hetken hilpeälle ajatukselle selkä- ja maharepuista ja jatkoimme sitten ylös mäkeä solidaarisesti läähättäen.

Lähes joka kerran mäellä könytessäni joku tulee uteliaana kysymään, mitä oikein puuhaan. Valistuneemmat kysyvät, minne aion tehdä vaellusreissun. Täysin järjettömältä vaikuttava touhu on kuin onkin mitä parhainta valmistautumista patikkaretkiin ja suuriin korkeuseroihin. Urosvahvistuksen esimerkki ja omakohtaisemmin viimekesäinen alppireissu ovat todistaneet, että joka ikinen yksitoikkoisessa sorarinteessä nylkkäisty metri maksaa itsensä takaisin paikoissa, joissa maankuori on Kolia korkeammilla rypyillä. Pienellä etukäteisvalmistautumisella lisää mahdollisuuksiaan keskittyä maisemiin rasitusvammojen sijasta; paljon on toki silkasta tuuristakin kiinni.

Niin, minne? Parin viikon päästä, jos jumalat suovat, Pagistaaniin vaihtuu vuorostaan ukkovalta allekirjoittaneen suunnatessa Luoteis-Italiaan. Kaksiviikkoisesta turneesta suuri osa vierähtänee Gran Paradison kansallispuistossa, mutta alavammillekin maille olisi mukava ehtiä. Hyviä reppureissuvinkkejä Aostan, Piedmonten ja Ligurian alueelle otetaan siis vastaan!

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

Joka ikisen

Terveysasioista ruikuttaminen on epäilemättä tympeää luettavaa, mutta seuraavaan voi suhtautua vaikkapa lääketieteellisenä aivopähkinänä.

Kertokaa siis, oi viisaammat, miten on mahdollista, että viimeisen viiden kuukauden aikana olen ollut kuudesti sairaana? Viimeisin lentsuntapainen - verenmakuinen, kivulias yskä epämääräisine lihassärkyineen - iski toissayönä kuin tyhjästä. Edellisestä nuhaköhästä on vasta kolmisen viikkoa aikaa.

Tämä ei ole enää hauskaa.

Kun muutama vuosi sitten viilasin elintapojani vähän terveellisempään suuntaan, putosi flunssien määrä korkeintaan yhteen vuodessa. Siksipä tämän kevään ketjusairastelu minua sangen suuresti harmittaa ja sydämelleni käy. Tuntuu, että olen imuroinut rööreihini joka ikisen tielleni osuvan viiruksen ja basiliskon. Voisiko syynä olla tammikuun työreissulta mukaan tarttunut perkeleellinen flunssa, joka jälkitauteineen talttui vasta ärhäkällä antibioottikuurilla? Veikö se vastustuskykyni? Miten saan immuniteettini takaisin?

Edellisistä vahingoista viisastuneena olen kyllä kiltisti odottanut tervehtymistä, ennen kuin olen sännännyt juoksulenkille tai muuta, koiranlenkitystä rankempaa ruumiinliikuntoa harrastamaan (niinpä en ole juuri muuta ehtinyt tehdäkään kuin odotella aikoja parempia ja koettaa olla murehtimatta katoavaa kuntoa). Siitäkään ei siis pitäisi olla kyse. Eikä siitä, että söisin mitä sattuu tai nukkuisin liian vähän.

Kirottua yhtä kaikki. Köh.

Tsilit

- Tsilit, sanoi västäräkki keväisessä Nuuksiossa, jossa Pagistaanin kansa kokonaisuudessaan pistäytyi asfalttia paossa perjantaina. Mitäpä siihen lisäämään.

Tänään avattiin kalliokiipeilykausi, tosin allekirjoittaneen tapauksessa kyse oli ennemminkin turaamisesta, kapuamisesta ja räpeltämisestä kuin kiipeilystä. Hauskaa oli silti; huomenna kukaties jatketaan harjoituksia.

Suomenhevosen kaltainen

Marinadin kirjoitus yhdistettynä viime aikojen sitkeään sairasteluun saivat minutkin miettimään suhdetta omaan kroppaani. Mitä se oli ennen ja mitä nyt?

Myös minä olin lapsena ja varhaisnuorena perusliikkuvainen ja laihansorttinen vipeltäjä: rymysin metsissä yksin ja kavereiden kanssa, vähän myöhemmin pyöräilin joka päivä tallille ja takaisin, keikuin tuntikausia hevosten selässä ja lapoin laulellen lantaa. Joskus alle parikymppisenä tuli vähän jähmeämpi kausi, mutta opiskeluaikana aloitin ratsastuksen uudestaan - sillä kertaa jo huomattavasti kehotietoisemmin; tajusin esimerkiksi olevani tolkuttoman jäykkä ja yritin kompensoida sitä venyttelemällä.

Näin jälkikäteen ihmettelen, miten vähän nuorempanakaan kiinnitin huomiota kroppani muotoon ja ulkonäköön - mitäpä moisesta, kun perusasuna olivat paksut villapaidat, ratsastushousut ja farkut? Itsekriittisyyden aika tuli kehon osalta vasta vähän alle kolmekymppisenä, kun elämä oli muutenkin yleiskriisissä ja itseluottamus miinuksella. Tiedä, minkä syömishäiriön olisin kehittänyt, ellen olisi puolisattumalta eksynyt latinotanssien pariin. Minä, jokseenkin androgyyni syntymäpökkelö, huomasin yht'äkkiä nauttivani aivan uudenlaisesta tavasta liikkua. Huono ryhtini parani, ja aloin tiedostaa oman olemukseni ja ulottuvuuteni selkeämmin. Jotenkin koin itseni myös feminiinisemmäksi kuin ennen, vaikken korkokenkiä kuunaan jalkaani pannutkaan, vaan tyydyin tanssilenkkareihin.

Samoihin aikoihin, joskus viisi vuotta sitten, aloitin myös säännöllisen juoksemisen ja muun liikunnan. Ensin se oli lähinnä mielenhoitoa ja ahdistuksenhallintaa, mutta kunnon kohentuessa liikkumisesta alkoi pitää yhä enemmän sen itsensä vuoksi. Siinäkin perfektionismiin taipuvaisen oli haettava omat rajansa: oli aikoja, jolloin touhu alkoi karata käsistä, ja vasta rasitusvammat ja alipaino pakottivat ottamaan rauhallisemmin. Nykyisin tiedän jo, että vimmainen lenkkeily ja pipon kiristyminen ovat kohdallani oireita jostakin muusta; ne ovat sijaistoimintaa ja hätääntyneitä pyrkimyksiä hallinnan tunteeseen tilanteissa, joissa elämä tuntuu syystä tai toisesta epävarmalta tai tarkoituksettomalta.

Tällä haavaa huomaan suhteeni omaan kroppaani olevan aika tasapainoinen ja jollain tapaa toimintakeskeinen. Niin kauan kuin saan olla vailla rajoittavia vammoja tai perussairauksia, haluan kehoni pystyvän viemään minut paikkoihin, jonne tahdon mennä. Saan hedonistisen nautintoni peiliin katselun tai tavoitteellisen suorittamisen sijaan jaksamisen tunteesta ja siitä, etten joudu jättämään väliin kiinnostavia asioita vain huonon peruskunnon vuoksi (mukavaa tietysti on, että painonhallinta ja lihaskunnon ylläpito sujuvat siinä sivussa).

Itse asiassa suhtaudun ruumiiseeni vähän kuin eläimeen, koiraan tai hevoseen. Koetan pitää sitä hyvänä, ruokkia oikein ja annostella sopivasti monensorttista liikuntaa, että se voisi hyvin ja olisi elinvoimainen. Jos sairastan, maltan jo levätä - ainakin vähän paremmin kuin ennen. Osaan jo ottaa rennommin, jättää lenkit väliin ja syödä suklaata, jos mieli tekee. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin niin mielen kuin kropankin puolesta.

Kehoni ei ole millään tavoin elämäni keskipiste, mutta on paljon helpompaa elää ja keskittyä muuhun, jos sekin on oloonsa tyytyväinen ja perushuollettu.

Liikunnallisesti lahjakas en ole millään saralla. Olen edelleen jäykänpuoleinen ja kinttuni ovat kierot. En tule juoksemaan maratonilla hyviä aikoja tai kiipeilemään apinan lailla vaikeita kallioreittejä, en tanssimaan sulavasti salsaa tai pärjäämään vaativassa kouluratsastuksessa. Jos jatkan hevosvertausta, kehoni on suomenhevosen kaltainen: se on oikein kohdeltuna hyvä, kestävä ja karaistunut kumppani, jonka kanssa voi tehdä vähän kaikkea pellon kynnöstä esteratsastukseen, kunhan ei odota huippusuorituksia tai vertaa sitä täysiverisiin kykyjen sen enempää kuin ulkonäönkään suhteen.