"The Oldest One in Russia"

Ilmoitusluontoinen asia: allekirjoittaneen kirjallinen tekele 'The Oldest One in Russia' - The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery (Brill Academic Publishers) näkee päivänvalon toukokuun lopussa.

Kirja pohjautuu siis taannoiseen väitökseeni. Tekijän vinkki: kannattaa lukea tämä mieluummin kuin väitöstilaisuuteen painatettu versio. Asia on toki sama, mutta kakkosversio on viimeistellympi, erinäisiä "tekevälle sattuu" -kiiremokia on korjattu ja taustoitusta lisätty.

Tuolta kustantamon linkistä kirjaa voi jo tilata (kohtalaisen suolaiseen) 110 euron hintaan. Opuksesta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä myös allekirjoittaneeseen.

Ohi

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.

Hetken häpeä, ikuinen kunnia?

Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.

- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!

Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.

Inttäjäiset

Ohjaaja/kustos kehotti allekirjoittanutta värväämään paikalle väkeä, joten tässä Pagistaaninkin lukijoille tiedoksi ja tervetulotoivotukseksi:

Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.

Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.

Lomaltapaluuahdistamattomuus (tai ehkä lomaltapalaamattomuusahdistus)

Alkukesällä lehdet olivat täynnä näin vältät lomastressin-juttuja. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi neuvotaan, miten vältät lomaltapaluuahdistuksen ja miten tehdään pehmeä lasku töihin.

Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.

Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.

Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.

Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.

Ryhdikkäästi

Pagistaanissa on oltu maaliskuussa kovin kiireisiä, mikä myös tiedoksi tahoille, jotka kenties yhteydenottoa odottavat. Tällä hetkellä allekirjoittaneen urakoitavana on sentään vain yksi päätoimi, mikä huhtikuussa muuttuu kesän mittaiseksi sivutyöksi uuden päätoimen tullessa mukaan kuvioihin. Töitä siis on, mikä on hyvä.

Huhtikuussa tulossa ovat myös väikkärin esitarkastuslausunnot ja niiden mahdollisesti vaatimat toimenpiteet - myös kustantamon lausuntoa odotellaan kynsiä purren - joten vapaa-ajan ongelmista tuskin tullaan tänä keväänä kärsimään.

Mutta kun istutaan, istutaan edes ryhdikkäästi, muistuttaa Reumaliitto. Ja pidetään muutenkin huolta itsestä: use it or lose it - käytä sitä, tai menetät sen - pätee kaikkeen ihmiskehon ja -mielen toimintaan. Niin lihaskuntoon, tasapainoon kuin hoksottimiinkin.

Tuurilla seilaamista

Älkää vain ottako todesta mitään, mitä koirien käyttäytymisestä ja kouluttamisesta paasaan. Meillä nimittäin eletään kuin pellossa.

Ensin linkki toisaalle, olkaa hyvä: Osmo Soininvaara pohtii vanhustenhoidon järjestämistä ja rahoittamista.

- - -

Jostain syystä kynnykseni kirjoittamiseen on noussut. Siinä, missä aiemmin olen kirjoittanut blogiin puolivalmista ajatusvirtaa melkein mistä tahansa keveän verbaaliverryttelyn hengessä, pidän nyt rimaa korkeammalla ja kuvittelen, että viimeistellyt ja huolella perustellut tekstit syntyvät jostain itsestään.

Luulen, että odotan itseltäni liikaa vähän joka suhteessa. Esimerkiksi mahdollisuus siirtyä väikkärin parista suoraan uusiin tutkimustöihin on iloinen asia, muttei mitään paraatimarssia Uralille. Uuden tutkimusaiheen kehittäminen ja sen rajaaminen järkevästi työstettäväksi kokonaisuudeksi käytännön realiteetit huomioiden ottaa oman aikansa, taustatyönsä ja kypsyttelynsä. Silti odotan, että kaiken pitäisi selvitä heti, ja jos se ei sitä tee, vika on minussa ja kykenemättömyydessäni. Huomaan kokoavani itselleni paineita sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minun vallassani ja murehtivani asioita aivan liian pitkälle eteenpäin. Väitöskirjan esitarkastuslausuntojen ja kustantamon tuomion odottelu kiristää niin ikään hermoja.

Kun taas kerran voivottelin siipalle, että mitähän tästäkin tulee, töistä ja väikkäristä ja elämästä yleensä, hän rauhoitteli, että hyvinhän olet tähänkin asti selvinnyt kaikesta, mitä eteen on tullut. Valitin, että sehän siinä onkin: pärjäämisen kupla voi puhjeta ihan koska tahansa ja sitten mennäänkin hurukyytiä alamäkeen eikä mistään tule enää koskaan ikinä mitään.

Elämäni valo on vuosien myötä oppinut, ettei maailmantuskaisia vikinöitäni ja itseruoskintaani kannata aina niin kovin todesta ottaa (joskus hän on alkanut nauraa avautumisilleni sydämensä pohjasta, mistä olen ensin suuttunut kamalasti ja sitten huomannut, että nauru tarttuu - ja että olen tosiaan jo kauan sitten siirtynyt järkevän argumentoinnin tuolle puolen). Nyt hän kuunteli synkistelyäni ja tuumi sitten, että siinä, missä optimisti hakee aikaisemmista onnistumisistaan voimaa ja uskoa tulevaan, pessimisti taitaa nähdä niissä pelkkää tuurilla seilaamista ja pelätä koko ajan onnensa kääntyvän.

Osuva kiteytys. Ikävän osuva. Kun asiaa miettii, ymmärtää hyvin, miksi myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuvien on todettu elävän pidempään terveempinä. Kai tällainen miestä syö, ja naista. Vaan minkäpä teet? Omaa ajatteluaan voi toki jossain määrin muuttaa - olen urakoinut sen eteen parikymmentä vuotta vaihtelevin tuloksin - mutta luulen, ettei perusluonnettaan taida toiseksi pystyä vaihtamaan.

Voi vain toivoa, että tiedostaminen on edes puoli voittoa. Toisaalta "optimistin" ja "pessimistin" kaltaiset, mustavalkoiset määritteet tuskin kertovat koko totuutta. En esimerkiksi pidä itseäni mitenkään peruskielteisenä ihmisenä. Pikemminkin pessimismi on epäterveellinen ja mentaaliseen umpikujaan johtava ajattelutapa, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa ja mielentiloissa.

(Tässä muuten mietin, että joku mediakonsultti saattaisi pudistella päätään tällaisille introspektiivisille julkitilityksille: omalla nimellä kirjoittaessaanhan pitäisi rakentaa itsestään kuvaa hyvänä tyyppinä ja synnynnäisenä menestyjänä, ei vuodattaa puutteitaan ja angstiaan potentiaalisten työnantajien kauhisteltavaksi. Mutta hei guys, what you see is, like, what you get. High five!)

Ainutlaatuista ja antoisaa aikaa

Loppiaisena parinkymmenen asteen pakkaseen yhdistyi sakea sumu. Kuva on Hyvinkään Kytäjältä.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen-blogissa pohdittiin taannoin erään Parnassossa ilmestyneen artikkelin pohjalta, onko väitöskirjan tekemisessä järkeä. Sekä tekstissä että sen kommenteissa nousee esille hyviä näkökulmia ja huomioita.

"Väitöskirjan tekeminen tarjoaa paljon vapautta ja monenlaisia haasteita, joista osa on aidosti palkitsevia. Se voi olla ainutlaatuinen tilaisuus paneutua juuri itseään kiinnostaviin teemoihin usean vuoden ajan. Todellisuudessa kovin harvalla ihmisellä on työpaikka, joka tarjoaa tällaisia asioita."

Kaikesta nurinasta ja tuskailusta huolimatta minäkin myönnän auliisti, että väitöskirjan työstäminen ja etenkin viimeiset neljä vuotta tutkijakoulutettavana ovat olleet varsin ainutlaatuista ja antoisaa aikaa. Vaikka tutkijakoulusysteemissä - ja jos niikseen tulee, koko koulutusjärjestelmässä - on kiistämättömät epäkohtansa, tarjosi se allekirjoittaneelle monen muun asian ohessa vuosien työrauhan ja mahdollisuuden perehtyä mitä kiinnostavimpiin asioihin "luvan kanssa". Se, ettei jatkotyöllistyminen omalle alalle ole ollut missään vaiheessa varmaa, on ollut osa itse valittua pakettia, joskin toki kaukana ideaalitilanteesta.

Kirjoittaja myös huomauttaa, että "eivät kaikki näe humanististen tieteiden arvoa, mutta toivottavaa olisi, että edes humanistit itse näkisivät sen." Myönnetään tämäkin; aika ajoin tulee syyllistyttyä oman tieteenalansa ja tekemistensä vähättelyyn ihan suotta, joskin useimmiten leikkimielellä. Ei sellainen ainakaan edistä ilmapiiriä, jossa muullakin kuin välittömällä taloudellisella tuottavuudella nähdään olevan aitoa merkitystä.

Pessimisti ei pety

Pikkukoira (joka ei nyt niin kauhean pikkuinen enää ole, ainakaan omasta mielestään, kuten kuvasta näkyy) matkusti tiistaina ensimmäistä kertaa junassa Joensuusta Riihimäelle. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen koiran junaan mukaan jo pentuna, ettei sitten aikuisena tarvitse ihmetellä outoa matkustusmuotoa. Jännittävintä taisivat olla kuulutukset, joita piti kuunnella päätä kallistellen.

Valtionrautateiden lemmikkipolitiikassa on onneksi siirrytty taas kokonaisiin vaunuihin epäonnistuneen koppikokeilun jälkeen; kuuden toisilleen ennestään tuntemattoman eläimen sullominen omistajineen samaan, pieneen tilaan takasi kosovolaisen letkeän tunnelman moneksi tunniksi.

Väikkäri on vihdoin jätetty esitarkastukseen, mutta vielä ei ennätä huokaisemaan. Työrintamalta tuli parissa päivässä useampikin hyvä uutinen, jotka edellyttävät vikkelää toimintaa ja asioiden saattamista paperille ennen ensi viikkoa. Ehdin jo aloittaa notkistavan rannejumpan vessaharjakädelle muutaman taukovuoden jälkeen, mutta näillä näkymin humanisti saa tehdä ainakin jonkun tovin sitä, mihin on pitkän ja yhteiskunnalle tyyriin koulutuksensa saanut. Kuten useammallekin taholle olen valoisasti todennut, pessimisti ei pety.

Uusi tekosyy

Nuoremman koiranpojan venähtänyt takajalka on vihdoin parantunut kokonaan. Helpotus! Melko pitkään pentu otti ravatessaan hassuja jenkka-askelia, vaikkei varsinaisesti enää ontunutkaan. Ilmeisesti tavan vuoksi se piti myös tassua ylhäällä seistessään - ei aina, mutta usein.

Muun elämän osalta helpotusta odotellaan vielä, eli sama virsi jatkuu. Muutoksen tuulenviri alkaa kuitenkin tuntua: lähdemme torstaina koko porukalla Pohjois-Karjalaan, jossa ohjelmassa on muun muassa tutkijakoulukaverin kiinnostava väitös, hiukan mökkeilyä, luennointia, Kanadassa asuvan ystävän tapaaminen sekä väikkärikäsikirjoituksen jättäminen korkeimman omakätisesti tiedekuntaan esitarkastusta varten.

Kohta pitääkin keksiä uusi tekosyy sotkemiselle, stressaamiselle, hajamielisyydelle sekä yleiselle diivailulle ja oikuttelulle. Eihän väitöskirjan väsääminen työtä kummempaa ole, mutta on sen ympärillä kaikesta tohtoritehtailusta huolimatta säilynyt jonkinlainen akateemisen mystisyyden aura, jonka suojissa ja varjolla on tuntenut voivansa käyttäytyä aika ajoin hieman omituisesti. Tosin epäilen uskottavuuteni saaneen hieman naarmuja, kun olen tehnyt "viimeisiä viilauksia" ja hyppinyt niiden takia seinille jo ainakin vuoden ajan.

Laumaeläin

Käväisin kolmen päivän työperäisellä reissulla Viipurissa. Kyseessä oli osaltani viimeinen tutkijakoulun matka. Olo on himpun verran haikea - samojen ihmisten kanssa on neljän vuoden aikana ehditty reissata ainakin Kanadassa, Saksassa, Puolassa, Ukrainassa, pitkin Venäjää ja ympäri Suomea. Nuo reissut ovat olleet etätyöläiselle sosiaalinen henkireikä ja mahdollisuus kokea olevansa osa monitieteellistä, elävää työyhteisöä.

Jos - toivottavasti kun - tutkijanurani saa jonkinlaista jatkoa joskus jossain muodossa, joudun kyllä vakavasti miettimään itseni järjestämistä lähitöihin edes osa-aikaisesti. Tutkiminen on pääsääntöisesti yksinäistä puurtamista, muttei yksinomaan sitä. Myös kahvihuone- ja käytäväkeskusteluilla on oma merkityksensä. Sen olen tiedostanut aina päästessäni viettämään aikaa oman, koostumukseltaan vaihtelevan ja monitieteellisen "tutkijayhteisöni" kanssa. Luulen, että väitöskirjaprosessini olisi joiltakin osiltaan ollut vähemmän tuskainen, jos olisin päässyt oman pääni sisältä useammin pois ja saanut pyöritellä ideoita tuoreeltaan muidenkin kanssa.

Sitä paitsi ihminen on laumaeläin, myös kaltaiseni erakohko yksilö.

- - -

Eläimistä puheen ollen: eräs kaksivuotias, luonteeltaan mitä viehättävin uroskoira kaipaa kipeästi uutta, ehdottoman hyvää ja pysyvää kotia. Kerron tarvittaessa privaatisti lisää ja ohjaan asiassa eteenpäin. Viestiä voi laittaa osoitteeseen kati.parppei at joensuu.fi

Inspiraatiosta ja itsestäänselvyyksistä

Lisäsin vielä pari linkkiä blogilistaan, siksi päivittyminen.

En voi kuin ihailla eräiden tutkijakollegoideni sanankäyttöä ja ajatuksen lentoa. On ilo lukea inspiroituneita ja inspiroivia tekstejä!

Vielä minäkin joskus. Ainakin yritän. Siis kirjoittaa muusta kuin koiranpennuista ja pihapuista, jotka toki sinällään ovat ihan kelpo aiheita. Mutta kai sitä muuhunkin pitäisi pystyä.

Oman sanomisen puutteessa linkitän uutiseen, jonka mukaan Lapin yliopistosta ilmestyy kohtsillään väitöskirja saamelaisuuden poliittisuudesta:

"Sanna Valkosen väitöskirja Poliittinen saamelaisuus on tekijänsä mukaan ensimmäinen suomalainen yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka purkaa totuttuja käsityksiä saamelaisuudesta ja saamelaisista.

Valkonen kurkistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjen käsitysten taakse ja tutkii sitä, miten nämä käsitykset ovat rakentuneet. Käsitykset saamelaisuudesta eivät siis ole 'luonnollisia' tai itsestäänselviä, vaan ne on rakennettu puheen ja määritelmien kautta."

Tapasin tutkija Valkosen pari vuotta sitten, kun teimme tutkijakouluvierailun Lapin yliopistoon. Kiinnostuin kovasti hänen aiheestaan jo tuolloin; juttelimme muun muassa saamelaisuuden ja karjalaisuuden määrittelyn eroista ja yhtäläisyyksistä. Molemmathan ovat yhtä lailla rakennettuja identiteettejä.

Itsestäänselvyydet noin ylipäänsä ovat mitä antoisimpia tutkimuskohteita, kuten omakin urakkani osoittaa.

Lisäaikaa

Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan.

Allekirjoittanut taas sai yllättäen ja pyytämättä kuukauden verran lisäaikaa väitöskirjan viilaamiseen: seuraava tiedekuntaneuvoston kokous saatetaankin pitää vasta joulukuussa. Sitä ennenhän käsikirjoitus ei etene byrokratian rattaissa minnekään, koska esitarkastajat määrätään virallisesti vasta kokouksessa.

Viivästys on tietysti himpun verran kiusallinen, joskaan ei odottamaton juttu. Lokakuun lopun deadline ei kuitenkaan harmita yhtään. Muutama viimeinen viikko olisi joka tapauksessa hurjaa rutistusta (niin se vain menee, vaikka miten aikatauluttaisi). Nyt pahin rytyytys alkaa olla takanapäin ja voin rauhassa viimeistellä tekstiä marraskuulle suunniteltujen töiden lomassa.

Kun nyt saisi pääkoppansakin uskomaan, että kierroksia voi jo varovasti laskea, eikä tietokoneen ja kirjapinojen ääressä tarvitse välttämättä istua kellon ympäri seitsemää päivää viikossa. Ei tätä tahtia olisi kyllä pitkään jaksanutkaan. Oikein intensiivisessä ajatustyössä kun käy niin, että aivot eivät enää lepää yölläkään (ainakaan minun keskivertoaivoni, kehittyneemmät ajatuselimet ovat ehkä käyttäjäystävällisempiä). Myös kroppa alkaa esittää vastalauseitaan, vaikka sitä yrittäisi säännöllisesti lepytellä liikunnalla ja ulkoilmalla.

Talvi tekee tuloaan; pihatammessa vierailevat oravat ovat jo harmaita ja tiaiset käyvät naputtelemassa ikkunanpieliä. En ole hankkinut lintulautaa, koska siippa haluaa ehdottomasti tehdä sellaisen itse, kunhan saa snickarboansa nikkarointikuntoon. Talipallotelineen laitoimme kyllä vaahteraan, kun pakkasyöt jo kerran näyttivät tulleen jäädäkseen.

Lintujen talviruokinta kuuluu asioihin, joita kerrostalossa asuessa kaikkein eniten kaipasin.

Sano muikku

Tehokasta työaikaa on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ennen työn esitarkastukseen jättämistä. Siippa on laittanut taloa ja pihaa syyskuntoon ja katsonut vähän allekirjoittaneen perään, etten tyrkkää salaatinkerää pakastimeen tai kaada kompostiastiaa pesukoneeseen. Koirat hoidan ja koetan vähän haroa kotitöitä minäkin, mutta tulos ei taida olla kovin kummoinen.

Syödä kuitenkin pitää, mistä kivikautinen kroppani näin talven kynnyksellä muistuttaa turhankin ahkerasti. Niinpä lauantaina paistoimme muikkuja. Muikun kutuaika on alkanut, joten tuota ekologisestikin suositeltavaa herkkukalaa saa kaupoista alle viiden euron kilohintaan (jopa perattuna). Muikuista tulee aina lapsuus mieleen: tuttu kalastaja - jota kutsuin kalantuomasedäksi - kävi kesäisin tuomassa meille muikkuja, joita isä sitten savusti mökin pihassa.

Siippa taas muistaa omasta lapsuudestaan, miten sukulaismiehet kokoontuivat Pielisen rannalle muikun kudulle. Tunnelma verkkokodalle viritettyine nuotioineen jäi pikkupojan mieleen.

Tällä kertaa paistoimme kaloja kerralla kilon verran, joista vajaa puolet tuli pisteltyä saman tien perunamuusin kera. Loput laitoimme Maku-lehden vinkin mukaan etikkamarinadiin. Herkkua leivän päällä ja sellaisenaankin.

Etikkamarinadi paistetuille muikuille (miksei myös silakkapihveille)

1 dl vettä
1 dl etikkaa
1 dl sokeria
1/2-1 rkl suolaa
(mausteita, kuten pippureita ja laakerinlehtiä)

Kiehauta vesi, etikka ja sokeri. Lisää suola, jäähdytä ja kaada kaloille. Anna muhia vuorokausi tai parikin.

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Syksyä

On Pagistaanissa tehty muutakin kuin pohdittu kaiken katoavaisuutta. Historia on kyllä alana sellainen, ettei aihetta voi oikein paeta, vaikka haluaisikin. Kuolleiden kanssahan tässä seurustellaan.

Pikainen katsaus elävien kuulumisiin kertoo muun muassa seuraavaa:

Väitöskirjaa viimeistelen vimmaisesti ohjaajan kommenttien luotsaamana. Esimerkiksi sienimetsään en ole ehtinyt kertaakaan, mikä kuvaa tilannetta paremmin kuin mikään muu. Toisaalta uudella paikkakunnalla on aina oma urakkansa löytää hyvät apajat, eikä siihen urakkaan ole nyt ollut tilaisuutta.

Puolukatkin jäivät poimimatta ainakin Ylä-Karjalan tutuilta paikoilta, jotka kaupalliset poimijat kuulemma tyhjensivät aivan mökin pihapiiriä myöten. Sama koski koko suurta niemeä. Siinä, missä amatööripoimijan jäljiltä voi vielä kerätä toisen ja kolmannenkin saaliin, nämä olivat anopin mukaan tehneet äärimmäisen tarkkaa työtä. Kauempaa korvesta ja saarista olisi ehkä löytynyt marjaa, jos siis itään olisimme ylipäänsä ehtineet puolukka-aikaan.

En ole vielä oikein päättänyt, mitä ajatella asiasta - siis kaupallisen marjanpoiminnan lisääntymisestä ja sen käytännön järjestelyistä. Siispä en sano siitä mitään. Muuta kuin sen, että metsiinhän mahtuu väkeä ja marjaa riittää, mutta orjatyötä ei saa kenelläkään teettää, ja pihapiirit olisi syytä ohjeistaa jättämään rauhaan silloinkin, kun asukkaat eivät ole paikalla. Kunnon pelisäännöt tarvitaan, muuten on aivan turha toivoa sopuisaa yhteiseloa kaupallisten poimijoiden ja paikallisten välille.

Jos lie koskaan. Inhimillinen perikateus on sitkeää lajia ja kaikesta "omaksi" katsotusta pidetään lujasti kiinni, oli laillisia perusteita tai ei.

Sisko ja lankomies kävivät viikonloppuna kylässä, mikä toi mukavan ja tervetulleen tauon kirjapinon keskellä istumiseen ja näytön tuijottamiseen. Ilta kului sushin ja sympaattisen irkkubaarin merkeissä. Allekirjoittaneelle tosin iski puskan takaa ärhäkkä blitzkrieg-flunssa, joka ei jättänyt neuvottelun varaa. Sen kourissa pärskitään ja kärvistellään edelleen toivoen, ettei virus salamatkustanut Tampereelle.

Lopuksi pikku-uutiset:

Pihavaahtera alkaa saada väriä ja oravat juoksevat edes takaisin hakemassa tammesta terhoja.

Omenoita on saatu naapureilta ja marja-aronioita varastettu kaupungin pensaista. Sosetta ja hilloa on keitetty ja raastetta pakastettu. Myös piirakkaa on tehty muun muassa Kuusenkerkän ohjeella.

Kaksi kolmesta perhoskämmekästä kukkii, samoin kiinanruusu.

Koiranpoika venäytti käpälänsä hössöttäessään lauantaina ja ontui sitä jonkun tunnin surkeana, mutta unohti vaivansa saman tien vieraiden saavuttua.

Allekirjoittaneelta nyysittiin kengät kuntosalin kenkähyllystä, mikä aiheuttaa edelleen suhteetonta ja voimatonta kiukkua - jos se oli vahinko, miksei tyyriitä ja juuri minun jalkoihini täydellisiä töppösiä ole vetoomuksistani huolimatta tuotu takaisin? Uskoni ihmiskuntaan on kokenut tainnuttavan kolauksen.

Siinäpä tärkeimmät tällä erää. Nauttikaa harvinaisen kauniista ja lempeästä syksystä niin kauan kuin sitä riittää!

Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Oma komposti

Kah, tovi jos toinenkin on vierähtänyt Pagistaanin päivittämisestä, mutta kuten odottaa saattaa, jurtan päivittäminen uuteen paikkaan on vienyt melko tarkkaan kaiken vapaa-ajan. Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus vielä virittää tontin ympärille aita koiruuksia varten, sitten suuremmat ryskeet alkavat olla takana ja hienosäätäminen voi alkaa.

Viime viikolla pistäydyin muutaman päivän työperäisellä reissulla Joensuussa, missä Europe beyond East-West Division-konferenssi juhlisti alma materini 40-vuotista taivalta. Hämmentävää oli, että moni tutkijakoulutovereistani - joita oli taas oikein mukava tavata - luuli minun jo jättäneen väikkärini esitarkastukseen. En ole vielä päättänyt, suhtautuako luulemisiin myönteisenä kannustuksena (jäljellä on tosiaan lähinnä viilausta) vai ahdistuako niistä (kauanko oikein aion vielä hillota tätä).

Yhtä kaikki, oma komposti tekee ihmisen aika onnelliseksi liittymättä millään tavoin akateemisiin ansioitumisiin. Pihassa kukkivat tällä hetkellä valkoiset syreenit ja silkkipaperimaiset idänunikot, joista ottaisin kuvan, jos ehtisin. Juhannusruusu ja pionit ovat nupullaan, lisäksi kukkapenkeistä nousee kiinnostavia kasvustoja, joita en vielä tunnista.

Joulutorttumuseo

Toisinaan sitä miettii, tuleeko väitöksen jälkeen vielä pelaamaan täydellä pakalla, vai onko jokunen kortti pudonnut matkan varrelle hintana akateemisesta meritoitumisesta.

Perjantaina Järvenpäähän sukulointireissulle mennessämme siippa selitti jotakin ilmatorjuntamuseosta. Sumeassa päässäni luulin hänen puhuvan joulutorttumuseosta. Ei siinä vielä mitään, mutta tuokion ajan ajatus tuntui aivan loogiselta. Etenkin, kun tiedän elämäni valon olevan erityisen perso joulutortuille; miksei hän siis olisi innoissaan niihin keskittyneestä museostakin.

Tänä aamuna puhetta tuli Aku Ankasta ja mies mainitsi Carl Barksin piirtämät tarinat. Minä hahmotin nimen Karl Marxiksi ja ehdin kiitävän hetken hämmästellä, että kaikkeen viimeksi mainittu ehtikin sekaantua. Vuosisata sinne tai tänne, mitäpä pienistä (mentaalinen lapsukseni johtui ehkä nurinkurisesti siitä, että olimme juuri naureskelleet Ankkalinnan menoa kapitalismin alkeiskurssina).

Unenikin ovat mitä hämmentävimpiä - tai allegorisia, miten sen nyt ottaa. Esimerkiksi toissa yönä olin Barack Obaman kanssa sirkuksessa. Omituista kyllä, kaikki ohjelmanumerot menivät surkuhupaisasti pieleen - trapetsitaiteilijat putoilivat verkkoon tai jäivät jalastaan roikkumaan, taikurin välineet levisivät käsiin ja niin edelleen. Aikamme katseltuamme Yhdysvaltain tuore presidentti tarkisti Mekan suunnan, kaivoi rukousmaton esiin ja totesi, että oli hänen rukoushetkensä aika.