tiistaina, heinäkuuta 09, 2013

Liksomia ja Mantelia

Helsingin Sanomien "Paras romaani" -äänestyksessä esiteltiin tänään viidennen sijan saanut teos, eli Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Sattuipa sopivasti, kun juuri olin kirjan lukenut. Pagistaanhan on kirjallisuusasioissa sikäli takapajula, että palkitut(kin) teokset luetaan vasta sitten, kun ne ovat valuneet kirjaston varausjonoista takaisin hyllyyn, tai osuvat silmiin pokkariversiona matkalukemista kaivatessa.

Liksomin kirjasta pidin yhtä kaikki. Vaikka olin vasta kahdeksanvuotias Neuvostoliitossa käydessäni, ehdin 90-luvun siirtymäkaudella reissata junalla pitkin poikin Venäjää, asuakin siellä yhden syksyn sekä vähän ennen vuosituhannen vaihdetta viettää vielä kuukauden Moskovassa. Niinpä Siperian-junan karheista tunnelmista löytyi paljon tuttua ja lisäksi sellaista, joka oli helppo kuvitella omien kokemustensa jatkeeksi.

Aseman kello löi kolmannen kerran ja juna heilahti liikkeelle. Öljykaupunki nousi hehkuvan kirkkaassa pakkasauringossa leijumaan pelkkinä kerrostalojen kattoina ja lipui hiljalleen yhä korkeammalle, kohti taivaankantta. Juna kiisi ohi kylmenevien neuvostokylien, asutuskeskusten, nimettömien kaupunkien esikartanot jäivät taakse. Kaukaisesta hytistä lipui iskelmämusiikkia.

Kun nyt kirjoista puhe on, mainittakoon myös, että Hilary Mantelin kiitetyn Wolf Hallin yhtä kiitetty jatko-osa Bring Up the Bodies lunasti odotetusti ensimmäisen osan lupaukset. Romaani kuvaa vuoden 1535 tapahtumia kertoen hyytävästi, miten Thomas Cromwell onnistui sompailemaan Anna Boleynin pois kuninkaan uuden mielitietyn Jane Seymourin tieltä (ja saman tien tietysti pois päiviltä). Synkkiä pilviä alkaa kuitenkin kerääntyä myös valtiomies Cromwellin nerokkaan pään päälle.

Siitä, mitä mainitulle päälle lopulta tapahtui, tulee epäilemättä yhtä seikkaperäisesti kertomaan trilogian kolmas osa, jonka ilmestymistä täällä kaunokirjallisella perähikiälläkin jo innolla odotellaan. 

lauantaina, heinäkuuta 06, 2013

Ferris ja ensimmäinen Suomen-kuukausi

Laumamme uusin jäsen Ferris täyttää piakkoin neljä kuukautta. Niistä viimeisen se on siis viettänyt luonamme suomalaista elämänmenoa ja koiran tapoja opetellen. Lentomatka Heathrow'lta Helsinki-Vantaalle sujui kommelluksitta, vaikka pentu ruumassa joutuikin matkustamaan. Se haukotteli ja oli unisen näköinen, kun kävin hakemassa sen, joten liikoja se tuskin oli stressannut (laitoin muuten Finnairille kiittävää palautetta koiran kanssa reissaamisen sujuvuudesta; kiitokseksi kiitoksista he lähettivät kaksi jäätelökuponkia, mikä oli toki sympaattista).

Myös vanhemmat koirat ottivat tulokkaan vastaan hyvin. Nelijalkaisen lauman johtaja Rocky on alusta alkaen ollut jäyhän suopea - se pitää kurin ja etäisyyden, muttei rähjää turhasta. Muutaman päivän ihmettelyn jälkeen Juri alkoi leikkiä pennun kanssa, minkä jälkeen rauhalliset hetket talossa ovat olleet kortilla. Varsinkin kaksikon hurjat äänitehosteet saattavat vähäisemmät demonit ja muut räyhähenget häpeään. Mutta lohduttaudumme pohtimalla, mihin Ferris puhtinsa purkaisi, jos ei toisen "bedlingtonsedän" kanssa rälläämiseen ja nujuamiseen.

Ikänsä bedlingtoninterriereiden kanssa eläneelle on erityisen mielenkiintoista havainnoida, mitä whippetinpuolikas pakettiin tuo. Kuten vinttikoiranpennut, Ferris on erittäin energinen, jopa hyperaktiivinen - tosin eivät bedlingtoninpennutkaan kauas jälkeen jää. Se hyppää ja kiipeää taitavasti ja on noin nuoreksi pennuksi käsittämättömän nopea. Näköaistiaan se tuntuu käyttävän bedlingtoneja enemmän; pienetkään hyönteiset tai kauempana kulkeva ihminen eivät jää siltä huomaamatta.

Bedlington-whippetin karvastohan on mitä merkillisin. Ei uskoisi, että bedlingtonin kiharan, pehmeän turkin ja whippetin silkkisen karvapeitteen kombinaatiosta tulee karkea, puolipitkä, erittäin säänkestävä turkki. Kuten sinisellä bedlingtoninpennulla, se on aluksi musta, mutta muuttuu vähitellen siniharmaaksi. Karvan laatu ja väri on sama kaikilla ensimmäisen sukupolven risteytyksillä (jotka ovatkin suurimmassa suosiossa juuri hyvän ennustettavuutensa vuoksi). Ferrikselläkin on jo komea, harmaa juurikasvu ja naamassa hassut karvakiehkurat.

Siinä, missä bedlingtoneista ei lähde karvaa kuin harjatessa, "whiplingtonista" irtoaa ainakin nyt pentuiässä hieman hentoa untuvaa, tosin paljon keskivertokoiraa vähemmän.

Vaikka Ferriksen molemmat vanhemmat ovat näyttelylinjaisia, se tuntuu olemukseltaan enemmän metsästyskoiran pennulta kuin bedlingtonimme, vaikkeivät nekään mitään sohvatyynyjä ole. Countryman's Weekly-lehden taannoisessa bedlington-whippetejä käsittelevässä artikkelissa sanotaankin, että "nämä rodut täydentävät toisiaan täydellisesti" viitaten juuri käyttöominaisuuksiin. Myös yhdistelmän fyysistä ja psyykkistä terveyttä kehutaan. Ei ole mikään ihme, että se on vakiinnuttanut paikkansa brittimetsästäjien keskuudessa. 

Vaikka vauhtia riittää, aikuistumisen myötä vinttikoiran rauhallisuus oletettavasti tasoittaa terrierin sähäkkyyttä. Mainitussa artikkelissa todetaan, että toimintatilanteiden ulkopuolella bedlington-whippet lähinnä nukkuu, kiitos whippetin geenien (tosin onhan bedlingtonkin terrierijoukossa rauhallisimmasta päästä). Kiitosta saa myös yhdistelmän sosiaalisuus ja vähäisempi tappeluherkkyys bedlingtoneihin verrattuna. 

Mielenkiinnolla seuraamme, mitä tuleman pitää. Pentu on fiksu ja oppii nopeasti, joten jos intoa riittää, saattaisi esimerkiksi agility olla kokeilemisen arvoinen laji, kun kaneja kuhisevat nummet ovat täällä hieman harvassa. Monet lurcherit ovat pärjänneet siinä varsin hyvin, joskaan terrierin ja vinttikoiran yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein tasaisimmasta päästä, mitä suorituksiin tulee; kaikki lienee kiinni kulloisistakin fiiliksistä ja motivaatiosta.


keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013

Luovuudesta

Tähän sosiaalisessa mediassa kiertäneeseen luovan prosessin kuvaukseen ei ole juuri lisättävää. Inspiraation ja työn osuus - punainen ja sininen lohko - ovat joltisenkin tuota luokkaa täälläkin. Niin ikään olen vuosikaudet uskotellut itselleni, että päämäärätön netissä harhailu, nokosten ottaminen ja ahkera jääkaapilla käyminen antavat alitajunnalle mahdollisuuden työstää asioita eteenpäin.

Alitajunta, tuo oikukas ja mystinen sfääri, jolle pitää osata antaa tilaa. Paljon.

Kaikki prosessit, ali- ja ylitajuiset, ovat kyllä nyt niin jumissa kuin olla voivat. Eikä edes kunnon lomaa ole tiedossa tänä(kään) vuonna. Hyvänä puolena mainittakoon (jälleen) lomaltapaluustressiltä välttyminen.