keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011

Reissulukemista ja fantasiaa

Rahoitushakemusten kanssa pitää kiirettä, mutta listataanpa vaihteeksi kirjoja. Näitä onkin nyt heinäkuulta asti, kaikkia en mahda enää muistaakaan. Remonttipuuhat ovat tosin pitäneet edelleen huolen vapaa-ajan ohjelmasta niin, että luettuja kirjoja on kertynyt aikaväliin nähden vähänlaisesti.

Jotenkin tuntuu siltä, että kerrostalossa asuessa tuli luettua enemmän. Mutta elämähän on tunnetusti valintoja.

Salman Rushdie: Luka and the Fire of Life (2010)

Tämä tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä, kun etsin grammaviilattuun alppireppuun sopivan ohutta ja kevyttä pokkaria. Se on jatkoa kirjalle Haroun and the Sea of Stories, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Yhtä kaikki, kaikenikäisille sopivaksi mainostettu, salaviisas fantasiakirja oli hyvällä tavalla outo ja verbaalisesti erinomaisen viihdyttävä. Tuli sellainen olo, että kirjailijallakin on ollut hauskaa teosta kirjoittaessaan.

Heli Krüeger: Olen koskettanut taivasta (Otava, 2005)

Tähän en olisi varmasti tullut tarttuneeksi, jollei joku suomalaiskiipeilijä olisi jättänyt pokkaria 3500 metrin korkeudessa sijaitsevan Cosmiques-majan kirjahyllyyn. Odottelimme majalla sopivaa säätä, ja kun matkashakkia oli pelattu tarpeeksi, kävin tutkimassa mainitun hyllyn. Nuoren naisurheilijan kipuiluista kertova kirja oli luettu yhtenä iltapuhteena, eikä se jättänyt oikein mitään käteen. Kilpaurheilumaailman kuvauksena se oli toki kiinnostava.

Diana Wynne-Jones: Castle in the Air (1990)
Diana Wynne-Jones: House of Many Ways (2008)

En tiedä, miten olin välttynyt näiltä helmiltä, vaikka Wynne-Jones kuului suosikkikirjailijoihini jo teininä. Sisko lykkäsi joskus talvella luettavakseni viiston fantasiatrilogian ensimmäisen osan nimeltään Howl's Moving Castle (1986). Nämä jatko-osat odottivat aikaa parempaa yöpöydälläni hyvän tovin, ennen kuin kesäreissun jälkeen hotkaisin ne hyvällä ruokahalulla. Kuvaannollisesti.

Diana Wynne-Jones: Fire and Hemlock (1985)

Edellisten jälkeen myös tähän ikisuosikkiin piti tarttua pitkästä aikaa. Väljästi Tam Lin- ja Thomas the Rhymer-balladeihin pohjautuva nykyfantasia tuntui yhtä kiehtovalta kuin kolmetoistavuotiaana, tosin aikuisena siitä sai poimittua hieman erilaisia sävyjä ja oivalluksia.

Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan (WSOY, 2010)

Arkunveistokurssin ohjaajista ja oppilaista kertova, hienosävyinen kirja. Kerronta ei oikein tuntunut lähtevän lentoon kiintoisasta lähtöasetelmasta huolimatta, vaikka taitavaa työtä olikin. Tunne saattoi kyllä olla myös omasta mielialasta kiinni.

Ostrowski, Donald & Poe, Marshall T.: Portraits of Old Russia. Imagined Lives of Ordinary People, 1300-1725 (2011)

Vaikka olen pitänyt työhön liittyvät kirjat poissa niin yöpöydältäni kuin näistä kirjakatsauksistakin, tämä oli poikkeus. Venäjään erikoistuneille huippuhistorioitsijoille on annettu tehtäväksi laatia kuvitteellisia elämäkertoja 1300-1725-luvuilla eläneille venäläisille luostariin hylätystä tsaarittaresta munkkeihin ja sihteereistä maanviljelijöihin ja sotilaisiin. Historiallisesta tarkkuudesta ei kappaleissa ole tingitty, vaikka luovuutta onkin saanut käyttää keskivertoartikkelia vapaammin. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen sekä ideansa että toteutuksensa puolesta.

---

Jotakin oli varmasti vielä, mutta kun en näitä kirjaa järjestelmällisesti ylös, en voi tarkistaa asiaa. Mitäpä tuosta, tulee mieleen, jos on tullakseen.

maanantaina, syyskuuta 19, 2011

Huomiota

Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.

Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).

Vaikeaa on.

lauantaina, syyskuuta 10, 2011

Älä ajattele

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: miten erikoinen kokemus,
kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäätänsä on saanut kokea tämän.


- Eeva Kilpi

Olimme tänään saattamassa hautaan erästä nurmeslaista nuorta miestä. Kilven säkeet tuntuvat oudon lohdullisilta silloin, kun elämä tuntuu päättyneen "ennen aikojaan".

maanantaina, syyskuuta 05, 2011

Reippaat ja suorapuheiset

Kun nyt on alkuun päästy, Pagistaan jatkaa yhteiskunnan epäkohtien ruotimista. Tälläkin kertaa yllyke jupinaan löytyi mediasta.

Aamulehti on viime aikoina ollut kritiikin kohteena, mutta eilen Tampereella kyläillessä lehdestä osui silmiin napakka pääkirjoitus opettajien haukkumisesta. Aiheena oli siis uutisointi, jonka mukaan oppilaat kommentoivat toistuvasti opettajien ulkonäköä tuntien aikana:

Kyse on huonosta kotikasvatuksesta, jos lapsille ei opeteta hyviä tapoja. Mitähän nämä keskenkasvuiset huutelijat – ja heidän vanhempansa – sanoisivat, jos opettaja vastaisi arvosteluun samalla mitalla?

Tämä kiinnitti huomion siksi, että siinä mainittiin virkistävän suoraan ja psykologisoimatta hyvät tavat. Sitä ei usein tapahdu. Käytöstavoista tuntuu tulleen jostain syystä jotain epämuodikasta, jonka perään haikailu tarkoittaa kaipuuta ulkokultaiseen pokkurointiin, rapuveitsillä snobbailuun ja neuroottiseen hyväksynnän hakemiseen. Sehän on vain hyvä, että lapsista kasvaa reippaita ja suorapuheisia kansalaisia, jotka uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat, eivätkä suotta kumartele auktoriteetteja!

Puhumattakaan siitä, että huonosta kotikasvatuksesta puhuminen "syyllistää vanhempia".

Kuulemma nuoremman polven reippaus ja suorapuheisuus näkyvät työelämässäkin. Jos nyt kahvihuoneissa ei - toivottavasti - kommentoidakaan päin naamaa toisten liikakiloja, moni nuorista työntekijöistä ei esimerkiksi kysy, saako häiritä työhönsä syventynyttä kollegaa ennen oman asian toimittamista. Pieni asia, joka meille vanhanaikaisesti kasvatetuille kiitos ja anteeksi-neurootikoille on omassa kanssakäymisessä itsestäänselvyys. Kunnioitus esimiehiä kohtaan on niin ikään kivikautinen jäänne - sehän kuulostaakin silkalta nuoleskelulta! - eikä asiakaspalvelussa suotta nöyristellä.

Työkulttuuri lienee tältä osin muuttumassa, eikä se ole yksinomaan paha asia. Tuskin kukaan kaipaa paluuta aikaan, jolloin työläinen täristen odotti omaa vuoroaan Suuren Johtajan tammioven takana. Ongelmia voi kuitenkin tulla, jos työpaikalla liikkuu asiakkaita muualta maailmasta. Käytöstavat, jos mitkä, ovat niin sanottuja kulttuurisia konstruktioita, eli kukin yhteisö luo ja ylläpitää niitä keskuudessaan. On kulttuureita - eikä edes kovin kaukaisia - joissa hyvillä tavoilla ja kohteliaisuudella on suuri merkitys ja töksäyttelyä pidetään moukkamaisena ja loukkaavana.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kulttuurien välisessä kanssakäymisessä pitäisi harjoittaa kameleonttimaista, ulkokohtaista mielistelyä. Riittää, että lapsena ja aikuisena on opittu luonteva muiden ihmisten huomioiminen ja kunnioittaminen. Ne ja taito mukauttaa kohtuudella käytöstään erilaisiin tilanteisiin kantavat yllättävän pitkälle aina ja kaikkialla.

Allekirjoittanut on tietysti hyvää vauhtia tulossa ikään, jossa kuuluu asiaan taivastella nuorison huonoa käytöstä ja muistella, miten meidän aikanamme opettajia haukuttiin sentään vain selän takana. On paljon asioita, joissa nykyiset parikymppiset pärjäävät sata kertaa ikäisiäni paremmin. Reippaus on oikeasti hyvä asia, samoin se, ettei ensimmäiseksi huolehdi, mitä muut mistäkin ajattelevat.

Eikä mitään sanottua voi yleistää koskemaan koko ikäluokkaa. Kaikkea muuta.

Mutta silti. Väittäisin, että erinäisten kulttuurisidonnaisten käytöstapojen perimmäinen tarkoitus ei ole vaikeuttaa elämää tai pitää yllä elitististä vallankäyttöä, vaan edesauttaa ihmisten toimimista yhdessä. Rapuveitsen käyttäminen on merkityksetön sivuseikka, koska tarpeen tullen voi kysyä neuvoa vierustoverilta. Mutta toisten tahallinen loukkaaminen ruumiillisesti tai sanallisesti on vielä 2000-luvullakin huonoa käytöstä, ja se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Huonoa käytöstä on myös näin harvaan asutussa maassa jättää pyytämättä anteeksi, jos tönäisee lajitoveria bussissa. Vieraisilla ei arvostella ääneen tarjoiluja, ei ronkita niitä etukäteen ja kiitetään, kun noustaan pöydästä. On paikkoja ja tilanteita, joissa ollaan siivosti ja aloillaan.

Jos vanhemmat eivät näitä sosiaalista elämää helpottavia asioita lapsilleen opeta, kuka sitten?

P.S. Kuulin tositarinan, jossa opettaja oli kieltänyt koululaista hygieniasyistä pitämästä reppuaan ruokailun aikana pöydällä. Seuraavana päivänä oppilas tuli kouluun mukanaan lappu, jossa kerrottiin, että tällä on vanhempien lupa pitää reppua pöydällä syödessään. Jokohan joku oppilas jossain on tuonut kouluun luvan arvostella opettajan kaksoisleukaa ja kampausta?



torstaina, syyskuuta 01, 2011

Liikunta tulee ensin

YLE uutisoi eilen, että liika rakkaus voi laukaista lemmikin stressin. Hassu otsikko toi ensin mieleen koiran, joka joutuu paniikkiin omistajansa tiukassa karhunhalauksessa. Itse juttu pohjautui eläinlääkäri Pilvi Vaajakarin haastatteluun ja oli täyttä asiaa. Eläinlääkärin mukaan lemmikkien - erityisesti koirien - stressi on lisääntynyt ilmiö ja oirehtii ihmisen näkökulmasta "ongelmakäyttäytymisenä", kuten paikkojen tuhoamisena ja yliaktiivisuutena.
- Tänä päivänä ihmisten elämänrytmi on niin hektinen, että se lemmikki jää liian vähälle huomiolle, hän toteaa.

Huomiotakin on monenlaista:

Ensin pitää selvittää, ovatko elämän perusarvot kunnossa. Koira esimerkiksi on hyvin vähään tyytyväinen, mutta asiat pitää ottaa oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseksi pitää tyydyttää koiran liikunnan tarve, se on kaiken A ja O. Mikäli lemmikki ei saa riittävästi toimintaa, se alkaa purkautua jollain muulla tavalla. Toinen asia on se, että tyydytetään ne muut tarpeet, kuten ravinnontarve. Vasta viimeisenä tulee hellyydentarve.

- Meillä ihmisillä on tapana rakastaa lemmikkejä liikaa. Usein tyydytämme ensin koiran hellyydentarpeen ja liikunta tulee viimeisenä. Tämä on yksi seikka, joka aiheuttaa mielestäni paljon ongelmia.


Koirien suosio lemmikkeinä kasvaa koko ajan. Kennelliiton mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 600 000 koiraa. Olen miettinyt, miten koiramäärän kasvu suhteutuu siihen, että suomalaiset liikkuvat aina vain vähemmän, monet eivät käytännössä ollenkaan. Minkä verran lienee Suomessa koiria, joita kyllä rakastetaan perheenjäseninä, mutta jotka eivät kiireisen arjen keskellä saa liikuntaa - ainakaan riittävästi? Ilmeisesti paljon, päätellen siitä, että koirillakin diagnosoidaan yhä enemmän "elintapasairauksia".

Surullista on tietysti se, että ihminen voi valita itse oman elintapansa, hänen kumppaninaan elävä koira ei. Hää o sus, sitä ei pitäisi kenenkään meistä koiranomistajista unohtaa, vaikka lemmikki olisikin ulkonäöltään lähempänä sohvatyynyä ja tykkäisi nukkua kainalossa.