sunnuntaina, tammikuuta 27, 2013

Tytöt koulun penkille

Tyttöjen lukuopetusta Ghanassa. Kuva: Camfed.
Olen yleensä ollut varsin nihkeä ryhtymään rahanker(j)uuseen edes hyvien asioiden puolesta. Täällä Englannissa lähdin kuitenkin mukaan paikallisen järjestön kampanjaan.

Kyseessä on Camfed, joka työskentelee köyhien afrikkalaistyttöjen kouluttamisen hyväksi. Mitä kaikenlaiseen "kehitysapuun" tulee, minusta naisten kouluttaminen on aina ollut likimain paras mahdollinen sijoitus sekä ympäristön, väestönkasvun rajoittamisen, terveyden, köyhyyden vähentämisen että inhimillisen pääoman kasvattamisen puolesta.

Lupauduin siis juoksemaan maaliskuussa Cambridgen puolimaratonin osana Camfed-joukkuetta. Edellisestä onkin jokunen vuosi aikaa...!

Jokainen juoksija pyrkii keräämään kampanjapottiin 250 puntaa eli vähän vaille 300 euroa, jotka käytetään maalaistyttöjen koulumaksuihin ja koulutarvikkeiden ja -asujen hankintaan Saharan eteläpuolisilla alueilla (Ghana, Malawi, Tansania, Sambia ja Zimbabwe). Kukin oppilas saa mahdollisuuden käydä nelivuotisen peruskoulun; erityistä huomiota kiinnitetään siihen, ettei koulusta pudota pois kesken kaiken. Sen jälkeen tyttöjä tuetaan jatkokoulutukseen hakeutumisessa.

Ohjelma on ollut menestyksekäs: sen kautta on saatu tuettua afrikkalaisnaisten kouluttautumista lääkäreiksi, sairaanhoitajiksi ja opettajiksi, samoin kuin talouden, oikeuden ja politiikan aloille. Moni naisista on jatkanut työskentelyä ruohonjuuritasolla oman yhteisönsä hyväksi.

Jos siis haluatte olla mukana tukemassa tärkeää asiaa luotettavan järjestön kautta, pistäytykää kampanjasivullani. Siellä voi tehdä kätevästi verkkolahjoituksen (valitettavasti sivut ovat vain englanniksi, mutta itse lahjoittaminen on helppoa).

Mikä hienointa, tässä projektissa pienelläkin summalla on suuri merkitys! Raha, joka länsimaalaiselle on kolikoita taskun pohjalta, vie Afrikassa koulutusasiaa pitkälle: jo muutamalla eurolla oppilas saa koulukirjat tai koulupuvun.

Puolestani pidän teidät aika ajoin ajan tasalla valmistautumisessani juoksuun sekä jaan uutisia siitä, missä Camfed-rintamalla mennään.

torstaina, tammikuuta 24, 2013

Kauheuksien kasvot

Kuva piilopaikkaan johtavasta portaikosta on lainattu täältä.
Jos saan valita monenlaisten museoiden joukosta käyntipaikkani, poimin vierailulistalle mieluiten "kotimuseoita" - sellaisia kuin Menshikovin palatsi Pietarissa tai Strangers' Hall, keskiaikainen kauppiaantalo Norwichissa. On aina mielenkiintoisempaa nähdä esineet enemmän tai vähemmän autenttisessa ympäristössään kuin steriileissä lasikaapeissa.

Amsterdamissa kävin niin ikään kotimuseossa. "Anne Frankin talona" tunnettu paikka oli kuitenkin jotain muuta kuin kotoisat porvarisasumukset. Kahden juutalaisperheen piilopaikan pienet ja ahtaat huoneet olivat tyhjiä, kuten joukon ainoana keskitysleireiltä selviytynyt, päiväkirjaa pitäneen Annen isä Otto Frank oli toivonut. Kalustamattomien huoneiden on tarkoitus symboloida tyhjyyttä, jonka miljoonat väkisin pois viedyt ihmiset jälkeensä jättivät.

Muiden museoitujen kotien sijaan mieleen nousivatkin kuvat Majdanekista.

Sattumalta juuri edellisenä päivänä olin jutellut erään sotahistoriaa tutkivan amerikkalaiskollegani kanssa väitteestä, ettei ihminen pysty tuntemaan empatiaa kuin yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan (empatian kohde voi toki vaihdella). Suuria kuolleisuuslukuja voidaan kauhistella, mutta samaistuminen edellyttää, että tapahtuma saa tavalla tai toisella kasvot ja henkilöllisyyden.

Tästä tietysti todistavat journalistiset ratkaisut paljon ihmishenkiä vaatineiden tapahtumien yhteydessä.

Vaikka mieleen voi nousta kriittisiä ajatuksia henkilökultteja lähentelevistä, emootioilla ratsastavista historian populaariesityksistä, kasvojen ja tunteiden merkitystä ei tule kyynisesti vähätellä. Niin allekirjoittaneelle kuin miljoonille muillekin Anne Frankin päiväkirjan lukeminen on ollut paitsi ensimmäisiä kosketuksia toisen maailmansodan kaameuksiin, myös suhteellisuudentajun palauttaja ja näkökulman laajentaja teini-iän kipuiluissa.

Teini-ikä on kaukana takanapäin ja historiatietämyskin hieman karttunut, mutta jälkimmäinen rooli menneisyyden kasvoilla on edelleen. Myös historiaa viran puolesta tutkivalle.

Käytännön vinkki Anne Frank-museoon mielivälle: kannattaa olla liikkeellä heti aamusta tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu etukäteen. Jo puolilta päivin jonoa on korttelin verran.

maanantaina, tammikuuta 21, 2013

Linnuista ja todellisuuksista

Ensin tiedotusluontoinen asia: jostain syystä tieto blogikirjoitusten kommenteista ei enää tule sähköpostilaatikkooni. Niinpä muutama kommentti on jäänyt minulta tyystin huomaamatta, niin paljon kuin kaikkea palautetta ja keskustelua arvostankin. Pahoitteluni!

Sitten päivän epistolaan. Jo muutaman kerran lienen kirjoittanut siitä, miten ihmisten eläminen erilaisissa todellisuuksissa on viime vuosien aikana vähitellen iskostunut tajuntaani

Ehkä useimmat kääntävät katseensa pois omasta itsestään ja huomaavat asian jo aikaisemmin, mutta kukin tavallaan.

Esimerkiksi sopii vaikka se, että aikuiselle ihmiselle voi olla työlästä oppia erottamaan toisistaan varis ja harakka. Tällaisen tunnustuksen luin jokin aika sitten sosiaalisesta mediasta. Olin kovin ihmeissäni, mutta aloin ehkä ensimmäistä kertaa todella sisäistää, että yhdelle itsestäänselvät asiat voivat toiselle olla todella enemmän tai vähemmän yhdentekeviä - koska motivaatiostahan asiassa on kyse, ei mistään kyvykkyydestä tai kyvyttömyydestä.

Tai se, etteivät kaikki käytä suurta osaa vuorokaudesta joko elämän tarkoituksen pohtimiseen, katoavaisuuden pyörittelyyn, elävien olentojen kärsimysten märehtimiseen tai huomisesta huolehtimiseen.

Lintutietämys on sinällään toisarvoista (kirjoitinko minä juuri tuon?), mutta jälkimmäisen asian huomaaminen on ollut paitsi hämmentävää, myös oudolla tavalla helpottavaa. Nimittäin tajusin, miten paljon oma ahdistukseni on liittynyt siihen, että olen jollain tapaa olettanut kaikkien olevan samalla tavalla eksistentiaaliseen vellontaan virittyneitä ja myös kärsivän siitä.

Kun siis olen ymmärtänyt, tai ollut ymmärtävinäni, etteivät samat asiat tosiaankaan paina kaikkia ainakaan samalla tavalla, ahdistustasoni on laskenut huomattavasti. On todella paljon helpompaa kantaa vain oma maailmantuskansa sen sijaan, että sitä pyrkisi kantamaan pyytämättä myös läheistensä ja kaikkien muiden enemmän tai vähemmän tiedostavien olentojen puolesta. Kun ei sitä kantamista kuitenkaan pysty - ainakaan pelkällä ajatuksen tasolla - tekemään niin, että todellinen kärsimys maailmasta vähenisi.

Kärsimykseltä sinällään ei siis välty täällä kukaan, mutta on silti helpottavaa tietää, että ihmisillä on tässä(kin) suhteessa päissään erilaiset piuhoitukset. Kuten viisas - ja joskus aiemminkin siteeraamani - sananlasku sanoo, murheen lintuja ei voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiin. Nykyisellään luulen - ja uskon ja toivon - että moni onnistuu pesäpaikkaa etsivien siivekkäiden häätämisessä paljon allekirjoittanutta paremmin, sellainenkin, jolla on moninkertaisesti oikeaa murehdittavaa elämässään.

Ja jo se tuntuu pitävän ainakin muutaman loitolla täälläkin (näin palasimme siis kuitenkin lintuihin).

Kuva 1200-luvun käsikirjoituksesta on lainattu täältä.

sunnuntaina, tammikuuta 20, 2013

Amsterdam ja asennekysymys


Pistäydyin Amsterdamissa seminaarimatkalla - ja nimenomaan pistäydyin, vaikken lentänyt. Suomalaiselle keskieurooppalaiset välimatkat ovat silkkaa luksusta, puhumattakaan siitä, että melkein joka paikkaan pääsee junalla.

Myös Englannista Hollantiin olisi voinut matkata raiteita pitkin kanaalin ali. Selviteltyäni eri vaihtoehtoja päädyin kuitenkin yhdistämään junailun ja lauttamatkan. Tai pikemminkin valitsemaan valmiiksi yhdistetyn, hämmästyttävän edullisen Rail & Sail -vaihtoehdon, jossa muutamalla klikkauksella sai varattua netistä koko paketin Cambridgesta Amsterdamiin ja takaisin.

Mikä mukavinta, Lontoon kautta ei tarvinnut kurvata ollenkaan, vaan junalla pääsi suoraan Harwichin satamaan torstai-iltana ja sunnuntaiaamuna takaisin. Hoek van Holland-satamasta oli puolestaan sukkela junayhteys Amsterdamiin.

Jos olisin lentänyt, olisin joutunut järjestämään itseni lontoolaiselle lentokentälle aamuvarhaisella tai vaihtoehtoisesti maksamaan ylimääräisestä hotelliyöstä Amsterdamissa. Nyt nukuin edullisesti ja mukavasti lautalla mennen tullen.

Toki matkanteon nopeutta arvostavalle lentäminen - Lontoosta Amsterdamiin vaivaiset 40 minuuttia - olisi ollut ehdoton valinta, vaikka lentokentillä meneekin aikaa kaikenlaiseen säätämiseen ja Cambridgesta olisi joka tapauksessa pitänyt mennä ensin junalla Lontooseen. Mutta noin ylipäänsä olen pyrkinyt välttämään lyhyitä lentomatkoja ja "säästämään" nekin lentotunnit pidemmille reissuille.

Ottaen huomioon, että juuri nousut ja laskut ovat ympäristön kannalta kuormittavimpia, tuntuu aina vain hullummalta, että esimerkiksi Suomessa lentäminen on usein halvempaa kuin junalla reissaaminen. Mainittakoon, että vaikkapa kaksisuuntainen junalippu Riihimäeltä Joensuuhun on vain 25 euroa halvempi kuin koko Hollannin-retkeni kahden maan junailuineen ja kaksine yöpymisineen lautalla (lentäminen olisi kyllä ollut vielä halvempaa täälläkin). Melko suolaista, sanoisin.

Sitä paitsi on asennekysymys, pitääkö matkustamiseen käytettyä aikaa hukattuna aikana vai ei.


maanantaina, tammikuuta 14, 2013

Kapinamieltä koirarintamalla

Jokin aika sitten kirjoitin lyhykäisesti rotukoirien terveysongelmista. Mainio uusi blogilöytöni käsittelee aika ajoin samaa asiaa, johon kuuluu myös pennunostajan vastuu. Kovin usein taivastellaan, miten kasvattajat voivat tuottaa sairaita koiria.

Siksi voivat, että niillä on kysyntää.

Meillähän on ollut sekä rodun että kasvattajan kanssa tuuria. Bedlingtoninterrieri - joita siis perheessämme on ollut vuodesta 1974 - ei ole roduista sairaimmasta päästä, vaikka geenipohja on kapea. Perinnölliset ongelmansa bedlingtoneillakin on, tunnetuimpana kuparitoksikoosi. Tosin se on saatu viimeisen vuosikymmenen aikana melko hyvin hallintaan.

Unohtumattoman koirapersoona Sandyn tultua viime kesänä maallisen vaelluksensa päähän olemme vähitellen alkaneet pohtia koiraluvun nostamista takaisin kolmeen. Kaksi on toki kätevä ja kompakti minilauma, jota on helppo lenkittää ja viedä hoitoon. Eikä asialla ole sinällään kiirettä. Mutta jossain vaiheessa koirakierteen paine kasvaa: ei kahta kolmannetta, koska kun yhdestä aika jättää, toinen jää yksin.

Jälleen uusi bedlingtoninterrieri klaanin jatkoksi olisi tietysti varma valinta. Mutta jo vuosia olen katsellut haikaillen erinäisten vinttikoirien perään (sellainenhan bedlingtonkin on rungoltaan ja juoksunopeudeltaan). Erityisesti skotlanninhirvikoira kiinnostaisi, mutta se on harmillisen lyhytikäinen eläen keskimäärin kymmenvuotiaaksi - sentään nelisen vuotta pidempään kuin raskaaksi jalostettu serkkunsa irlanninsusikoira. 

Olen vähä vähältä vieraantunut niin koiranäyttelyistä kuin nykypäivän fiksoituneesta rotuajattelustakin. Koirat keritsen - tai tällä haavaa mies keritsee - brittiläiseen, lyhyeen käyttöleikkaukseen. Siinä tassukarvoja ei tarvitse varjella ja silmät saavat näkyä paljastaen sen kipinän ja elämänilon, mikä minusta on bedlingtonin olemuksessa parasta.

Minusta ei olisi myöskään kasvattamaan koiria, vaikka kasvattajakurssin aikoinaan kävinkin. Ajatus pennun maailmalle passittamisen vastuusta on liian vaikea.

Niinpä olen ajautunut miettimään vaihtoehtoa, jossa saattaisi saada kaiken haluamansa (tai sitten jotain aivan muuta): niin bedlingtonin kuin vinttikoirankin ja melko hyvällä todennäköisyydellä terveen* ja pitkäikäisen kumppanin, jonka turkin puunaaminen olisi luultavasti vähätöisempää kuin bedlingtonin kuontalon.

Täältä Britanniasta löytyisi lurchereita, noita perinteikkäitä vinttikoiraristeytyksiä, joissa nopeuteen on yhdistetty muita haluttuja ominaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan (tuossa suomenkielisessä linkissä puhutaan lähinnä paimenkoirien ja vinttikoirien yhdistelmistä, mutta se on vain yksi "alalaji"). Vaikkapa varsin yleinen bedlingtonin, whippetin ja greyhoundin sekoitus voisi olla jotakin.

Ehkä. Joskus.

*Tässä en suinkaan viittaa myyttiin, jonka mukaan sekarotuinen olisi aina terveempi kuin rotukoira. Mitä esimerkiksi rakenneongelmiin tulee, asiahan riippuu pitkälti siitä, mitä rotuja sekoitukseen on käytetty. Kahden sairaan yhdistelmästä ei liene kovin todennäköistä saada tervettä jälkikasvua.




lauantaina, tammikuuta 12, 2013

Menestys on huono tavoite


Kävin tänä aamuna hoitamassa koti-ikävää parin tunnin pyörälenkillä. Vastaan tuli muun muassa varoitusmerkki ihmisiä vainoavista jättiläiskonnista.

Pagistaan on taas siirtänyt jurttansa Englantiin, jossa vietetään näennäistalvea vakaassa plussakelissä ja vihreiden nurmikoiden keskellä. Yllättävän vaikealta tuntui jättää taakseen oma lauma kolmen viikon yhdessäolon jälkeen, oikeastaan vaikeammalta kuin syksyllä. Tuolloinhan siippa tuli matkaan sherpaksi ja muutenkin oli into päällä, kun ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Nyt taas lähtö oli joka tavoin arkisempi, ja vaikka täällä oikein hyvin viihdynkin, olivat tuntemukset kovin ristiriitaiset sanoessani koirille, että "keväällä tavataan" ja pistäessäni oven kiinni niiden pettyneiden naamojen edestä.

Ajatuksena on siis tulla Suomeen vasta muuttopakaasien kanssa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, ellei jotakin erityistä syytä kotona pistäytymiseen ilmene. Siippa toivon mukaan ehtii täällä jonkin kerran käydä.

---

Selailin joulun aikaan keittiön pöydältä löytynyttä Tiede-lehden lokakuun numeroa. Siinä oli Mikko Puttosen kiintoisa artikkeli, jossa valistetaan menestyksen olevan vaarallinen tavoite:

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.
Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.
- Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Omasta puolestani olen viime aikoina pohtinut, mitä "menestys" oikein on ja huomannut, etten osaa määrittää sitä tulotason sen enempää kuin maineen tai kunniankaan mukaan. Luulen siis olevani joltisenkin turvassa kangistumiselta ja ahdistumiselta - siis menestyspaineiden osalta, ahdistustahan riittää muuten ihan kotitarpeiksi.

Sitä paitsi ihmisen päämääräkseen asettamien tavoitteiden gloria tapaa himmetä viimeistään silloin, kun ne on saavutettu. Tämä tapahtunee riippumatta noiden päämäärien laadusta tai niiden saavuttamisen vaikeudesta. Voi olla upeaa tulla valituksi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi tai huippuyliopiston professoriksi, tai voittaa olympialaisissa, jos tällaiset haaveet ovat siintäneet mielessä jonkinlaisina urakehityksen huippuina (inhoan muuten syvästi sanaa "urakehitys"). Mutta tuskinpa kukaan haluamaansa asemaan päässyt herää kovinkaan monena aamuna menestyksellään herkutellen, vuorenhuipulta alas laaksoihin tähyillen.

Ei, luulen, että huiminkin saavutus käy nopeasti arkiseksi ja asettuu osaksi normaalia elämää ihmisen suunnatessa intentionsa johonkin uuteen päämäärään. Niin kuin kai oikein ja luonnollista onkin. Tietysti tavoitteidensa luonnetta ja niihin liittyviä maailmankäsityksiä voi olla hyvä pohtia aika ajoin, niin ei ainakaan anna epähuomiossa syöttää itselleen muiden tärkeinä pitämiä päämääriä.

torstaina, tammikuuta 03, 2013

Kahdeksan totuutta

Liioliin blogista löysin pitkästä aikaa vanhan kunnon meemin - no, vanhan ja vanhan, mutta kelvatkoon määritys internetmaailmassa. Tämä sopii hyvin aiheeseen, kun työarjen käynnistely takkuaa.

Kahdeksan totuutta minusta ja työstä

1. Joskus varsin pienenä olin ilmoittanut, että "isona maalaan ikoneita ja leikkaan leipää". No, kumpaakin olen kokeillut ja toisessa - arvatkaa kummassa - olen ihan taitavakin, muttei niistä ole elanto irronnut. Mutta ehkä se ei ollut ajatuksenakaan lausuntoa antaessani, mene ja tiedä.

2. Vähän isompana, luettuani ahkerasti muun muassa Gerald Durrellia ja Konrad Lorenzia ja vietettyäni kaikki kesät nenä maassa mökillä, päätin haluavani biologiksi. Noin kymmeneen vuoteen en edes ajatellut mitään muuta vaihtoehtoa.

3. Aloitin palkkatyön tekemisen vähän ennen kuin täytin 14 vuotta. Ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia tuli siitä eteenpäin jaettua liki seitsemän vuotta. Joensuun Kanervalan asukkaat kiittänevät ja kironnevat. Lienen ollut myös muutaman tylsistyneen kotikoiran päivän kohokohta kahdesti viikossa.

4. Kävin lopulta biologian pääsykokeessa asti, mutta päädyin kuitenkin opiskelemaan historiaa ja kulttuuriantropologiaa. En oikein vieläkään tiedä, miten siinä niin kävi. Eräs ihmismielen ammattilainen tosin kysyi viime kesänä - valittaessani, miten historiantutkijalla voi olla näin kompleksinen suhde ajan kulumiseen - olenko koskaan miettinyt, että ilmeisen nuorena alkanut aika-ahdistukseni olisi saattanut olla tiedostamaton syy alanvalintaani. Kiinnostava ajatus.

5. Olen ollut siinä mielessä hirveän onnekas, etten ole ollut vielä päivääkään työttömänä kiikkerästä alanvalinnastani huolimatta. Osittain kiitos kuuluu paikallislehdelle, joka "koulutti" minut valokuvaavan uutistoimittajan hommiin virallisten opintojeni ohella, ja jossa työskentelin monet pätkät, viimeksi viime kesänä.

6. Työkseni olen myös siivonnut ja pitänyt siitä, tosin olisin pitänyt vielä enemmän, jos annettu aika ja työmäärä olisivat täsmänneet edes likipitäen niin, että omaan kädenjälkeensä olisi voinut olla tyytyväinen.

7. En pystyisi tekemään vuorotyötä. Kokeilin sanomalehden jakamista yhden opiskelukesän alussa, mutta vuorokausirytmini ei millään asettunut aamuyöllä tehtävään työhön. En pystynyt nukkumaan päivällä enkä yöllä ja olin puolikuollut kahdessa viikossa. Tunsin heikkoudestani jonkinmoista huonoa omaatuntoa, kunnes luin, että osa ihmisistä - edes sairaanhoitajista - ei kerta kaikkiaan kykene vuorotyöhön. Hatunnostoni heille, jotka siihen pystyvät!

8.  En osaa ennustaa, miten työelämäni tästä eteenpäin rullaa, mikä ei liene nykypäivänä mikään uutinen. Pysynkö yliopistomaailmassa tai edes sen liepeillä, vai päädynkö vaihtamaan jossain vaiheessa kokonaan alaa? Jos päädyn, mihin? Voisin kuvitella tekeväni hyvinkin toisenlaisia töitä kuin nyt, enkä ole sinänsä nirso työn suhteen, mutta täysin omien arvojeni vastaiseen pestiin - vaikkapa juorulehden toimitukseen - tuskin suostuisin.


Kuva on lainattu täältä. PhDComics-sivustolta löytyy paljon sellaista, jonka akateeminen (pätkä)työläinen omakseen tunnistaa.
 




tiistaina, tammikuuta 01, 2013

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.
Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.