 |
| Kuva piilopaikkaan johtavasta portaikosta on lainattu täältä. |
Amsterdamissa kävin niin ikään kotimuseossa. "Anne Frankin talona" tunnettu paikka oli kuitenkin jotain muuta kuin kotoisat porvarisasumukset. Kahden juutalaisperheen piilopaikan pienet ja ahtaat huoneet olivat tyhjiä, kuten joukon ainoana keskitysleireiltä selviytynyt, päiväkirjaa pitäneen Annen isä Otto Frank oli toivonut. Kalustamattomien huoneiden on tarkoitus symboloida tyhjyyttä, jonka miljoonat väkisin pois viedyt ihmiset jälkeensä jättivät.
Muiden museoitujen kotien sijaan mieleen nousivatkin kuvat Majdanekista.
Sattumalta juuri edellisenä päivänä olin jutellut erään sotahistoriaa tutkivan amerikkalaiskollegani kanssa väitteestä, ettei ihminen pysty tuntemaan empatiaa kuin yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan (empatian kohde voi toki vaihdella). Suuria kuolleisuuslukuja voidaan kauhistella, mutta samaistuminen edellyttää, että tapahtuma saa tavalla tai toisella kasvot ja henkilöllisyyden.
Tästä tietysti todistavat journalistiset ratkaisut paljon ihmishenkiä vaatineiden tapahtumien yhteydessä.
Vaikka mieleen voi nousta kriittisiä ajatuksia henkilökultteja lähentelevistä, emootioilla ratsastavista historian populaariesityksistä, kasvojen ja tunteiden merkitystä ei tule kyynisesti vähätellä. Niin allekirjoittaneelle kuin miljoonille muillekin Anne Frankin päiväkirjan lukeminen on ollut paitsi ensimmäisiä kosketuksia toisen maailmansodan kaameuksiin, myös suhteellisuudentajun palauttaja ja näkökulman laajentaja teini-iän kipuiluissa.
Teini-ikä on kaukana takanapäin ja historiatietämyskin hieman karttunut, mutta jälkimmäinen rooli menneisyyden kasvoilla on edelleen. Myös historiaa viran puolesta tutkivalle.
Käytännön vinkki Anne Frank-museoon mielivälle: kannattaa olla liikkeellä heti aamusta tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu etukäteen. Jo puolilta päivin jonoa on korttelin verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti