Menestys on huono tavoite

Kävin tänä aamuna hoitamassa koti-ikävää parin tunnin pyörälenkillä. Vastaan tuli muun muassa varoitusmerkki ihmisiä vainoavista jättiläiskonnista.

Pagistaan on taas siirtänyt jurttansa Englantiin, jossa vietetään näennäistalvea vakaassa plussakelissä ja vihreiden nurmikoiden keskellä. Yllättävän vaikealta tuntui jättää taakseen oma lauma kolmen viikon yhdessäolon jälkeen, oikeastaan vaikeammalta kuin syksyllä. Tuolloinhan siippa tuli matkaan sherpaksi ja muutenkin oli into päällä, kun ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Nyt taas lähtö oli joka tavoin arkisempi, ja vaikka täällä oikein hyvin viihdynkin, olivat tuntemukset kovin ristiriitaiset sanoessani koirille, että "keväällä tavataan" ja pistäessäni oven kiinni niiden pettyneiden naamojen edestä.

Ajatuksena on siis tulla Suomeen vasta muuttopakaasien kanssa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, ellei jotakin erityistä syytä kotona pistäytymiseen ilmene. Siippa toivon mukaan ehtii täällä jonkin kerran käydä.

---

Selailin joulun aikaan keittiön pöydältä löytynyttä Tiede-lehden lokakuun numeroa. Siinä oli Mikko Puttosen kiintoisa artikkeli, jossa valistetaan menestyksen olevan vaarallinen tavoite:

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.
Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.
- Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Omasta puolestani olen viime aikoina pohtinut, mitä "menestys" oikein on ja huomannut, etten osaa määrittää sitä tulotason sen enempää kuin maineen tai kunniankaan mukaan. Luulen siis olevani joltisenkin turvassa kangistumiselta ja ahdistumiselta - siis menestyspaineiden osalta, ahdistustahan riittää muuten ihan kotitarpeiksi.

Sitä paitsi ihmisen päämääräkseen asettamien tavoitteiden gloria tapaa himmetä viimeistään silloin, kun ne on saavutettu. Tämä tapahtunee riippumatta noiden päämäärien laadusta tai niiden saavuttamisen vaikeudesta. Voi olla upeaa tulla valituksi esimerkiksi Yhdysvaltain presidentiksi tai huippuyliopiston professoriksi, tai voittaa olympialaisissa, jos tällaiset haaveet ovat siintäneet mielessä jonkinlaisina urakehityksen huippuina (inhoan muuten syvästi sanaa "urakehitys"). Mutta tuskinpa kukaan haluamaansa asemaan päässyt herää kovinkaan monena aamuna menestyksellään herkutellen, vuorenhuipulta alas laaksoihin tähyillen.

Ei, luulen, että huiminkin saavutus käy nopeasti arkiseksi ja asettuu osaksi normaalia elämää ihmisen suunnatessa intentionsa johonkin uuteen päämäärään. Niin kuin kai oikein ja luonnollista onkin. Tietysti tavoitteidensa luonnetta ja niihin liittyviä maailmankäsityksiä voi olla hyvä pohtia aika ajoin, niin ei ainakaan anna epähuomiossa syöttää itselleen muiden tärkeinä pitämiä päämääriä.