keskiviikkona, tammikuuta 03, 2018

Tiernapojista

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jotka Pagistaania yhä edelleen - 13 vuoden jälkeen! - vaivautuvat lukemaan.

Kuluneen joulun aikana yleistä keskustelua herättivät muun muassa tiernapojat, tai pikemminkin näytelmän rasistisina pidetyt piirteet. Stockmannkin joutui vetämään videonsa pois, kun siitä nousi kohu. Kohusta nousi sitten lisäkohu, kun kansa raivostui suomalaisten perinteiden repostelusta.

Historiantutkijana kiinnitän aina korostetusti huomiota asioiden konteksteihin, eli viitekehyksiin. Nythän kriitikot nostivat esille "Murjaanien kuninkaan" ja tämän mustatut kasvot, joiden katsotaan viittaavan mustia alentavaan ja rasistisia stereotypioita ylläpitävään blackface-perinteeseen.

Tiernapoikien konteksti on kuitenkin toinen. Näytelmä kertoo väljästi Kristusta tervehtimään pyrkivistä Itämaan tietäjistä, joista yksi on tavattu esittää kuvissa tummaihoisena. Tämä on sitten siirretty esitykseen, niin kuin on parhaiten taidettu, eli maalaamalla yhden esittäjän naama mustaksi. Samalla on tietenkin saatu mukaan jännittävää eksotiikkaa, joka täällä Pohjolan perukoilla on perinteisesti ollut vähissä. Tärkeää on kuitenkin huomata, että "Murjaanien kuningas" on näytelmässä sympaattinen, hyvän puolella oleva hahmo, jota ei millään tavoin esitetä pejoratiivisessa valossa, toisin kuin varsinaisen blackface-perinteen uhrit. Näyttelijän kasvoja ei ole maalattu siksi, että päästäisiin pilkkaamaan tai halventamaan erivärisiä ihmisiä.

Tietenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että mielleyhtymät muuttuvat ja sen myötä vanhoja käytänteitä joudutaan oikomaan. Toivoisin kuitenkin, ettei koko tiernapoikanäytelmää nyt päädytä heittämään rasistisena ja aikansa eläneenä romukoppaan. Meillä ei ole säilynyt kovin paljon ainakaan yhtä vanhoja, kotoperäisiä jouluperinteitä. Näytelmä on hieno esimerkki yleiseurooppalaisesta perinteestä, joka on muovautunut erilaisten vaikutteiden myötä omintakeisen suomalaiseksi. Näytelmän musiikissa yhdistyvät kansanlaulut, virret ja Piae cantiones-kokoelman latinankieliset laulut.

Sen sijaan kasvojen mustaaminen ei ole mitenkään oleellista, joten sen voisi hyvin lopettaa, jos ja kun sillä nykypäivänä on globaaleja, rasistisia konnotaatioita. "Murjaanien kuningasta" esittämään löytyy nyky-Suomesta myös normisuomalaista tummahipiäisempiä henkilöitä, toisin kuin vielä sata vuotta sitten, jos autenttisuutta halutaan. Jos vanha sana "murjaani" koetaan hankalaksi - sekään ei ole alun perin pejoratiivinen termi - hahmon nimeäminen samaa merkitseväksi "Maurien kuninkaaksi" ei olisi myöskään kohtuuttoman suuri muutos, vaikka uuden sanan lauluihin sovittaminen toisikin hieman mietittävää.

Sen sijaan koko hahmon poistaminen näytelmästä tai sen muuttaminen kokonaan toiseksi runtelisi perinnettä pahasti ja kääntyisi paradoksaalisesti itseään vastaan: eikö nimenomaan olisi rasistista, jos kaikki hahmot - myös hyvä kuningas - esitettäisiin valkoisina? Ja kuten sanottu, koko tiernapoikaperinteen hautaaminen poliittisesti epäkorrektina olisi kulttuuriperinnön kannalta vahinko, todellinen lapsen heittäminen pesuveden mukana.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2017

Yhtä nopeasti

Liikkuva tutkija on palannut kotiin, mutta tutkijan matkatavarat eivät, vaikka paluusta tuli tänään kuluneeksi viikko. Paluulentomme ajankohta oli poikkeuksellisen epäonninen ja kolme pakaasiamme - yhteensä noin 60 kiloa tavaraa - jäivät keskiviikon vastaisena yönä lentokentälle kaaokseen, jonka taustalla olivat lumimyrsky ja Ilmailualan unionin ylityökielto. Me sentään pääsimme hotelliin nukkumaan kolmeksi tunniksi myöhässä olleen lennon ja laukkuasian tuloksettoman selvittelyn jälkeen; moni jatkolentoa turhaan odottanut joutui yöpymään lentokentällä, kun Etelä-Suomen hotelleista ei löytynyt enää tilaa.

Kuulun niihin, joiden mielestä on ehdottoman asiatonta rähistä asiakaspalvelijoille (he aniharvoin ovat henkilökohtaisesti syyllisiä ongelmiin) ja ymmärrän hyvin, että kyseessä oli poikkeustilanne: kentälle jäi noin 2000 matkatavaraa, jotka piti toimittaa oikeille omistajilleen. Näistä osa oli reissun päällä pelkillä matkatavaroilla; ei ole kovin hauskaa joutua vaikkapa Lappiin useammaksi päiväksi ilman lämpimiä vaatteita. Minullahan ei ole ollut kotiin palaajana muuta hätää kuin se, että pakaaseissa ovat muun muassa tutkimuskirjani, muistiinpanoni, suuri osa arki- ja urheiluvaatteistani, ihmisten joulumuistamiset - ja purentakisko, jota ilman jykerrän hampaani säpäleiksi. Niinpä ajattelin antaa työntekijöille työrauhan. Mutta parin viimeisen päivän kuluessa, kun laukuista ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan, aloin toden teolla hermostua. Miten voi olla mahdollista, ettei asiakkaille tiedoteta mitään, eikä edes vastata kunnolla kyselyihin?

Eilen sitten selvisi, ettei matkatavaroidemme tietoja ollut jostain syystä edes koskaan viety etsintäjärjestelmään, mikä osaltaan selittää viiveen. Nyt ne ovat siellä, ja toivon mukaan laukut vielä ennen joulua täällä.

Taas kerran kyllä mietin, että sosiaalisen median aikakautena imagotappio syntyy yhtä nopeasti kuin kymmenen ihmistä kirjoittaa Facebook- tai Twitter-viestin. Lentoyhtiöiden(kin) olisi hyvä investoida kriisiviestintään ja koettaa joka tilanteessa huolehtia siitä, etteivät asiakkaat pääse tuntemaan itseään hylätyiksi huoliensa kanssa. Aina se ei onnistu - jokainenhan katsoo olevansa eniten avun tarpeessa, eikä kaikkia voi parhaimmillaankaan palvella yhtä aikaa - mutta silloin pitää pyrkiä korjaamaan tilanne jälkikäteen, tai edes se, mitä korjattavissa on. Vaikeneminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu.

tiistaina, marraskuuta 28, 2017

Yhdeksän tuntia

Vapaana muista arkisista velvoitteista kuin työstä olen yrittänyt nyt syksyn mittaan miettiä, miten minun pitäisi oikein elämäni järjestää. En tällä kertaa tarkoita suuria linjoja - vaikka toki niitäkin koko ajan pohdin - vaan päivärytmiäni. Siinä kun on tuntunut olevan korjaamisen varaa. Ei ole mukavaa olla koko ajan umpiväsynyt ja stressaantunut ilman mitään järkevää syytä.

Sekä tänä syksynä että viisi vuotta sitten Cambridgessa olen ollut keskimäärin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi kuin kotona. Oikeastaan vasta nyt suostuin tunnustamaan, että kyse on pitkälti niinkin keskeisestä seikasta kuin yöunen määrästä. En voi enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tarvitsen enimmäkseen yhdeksän tuntia unta yössä. Se on paljon, muttei epänormaalin paljon; noin kymmenen prosenttia aikuisista kuuluu tähän ryhmään.

Olisi toki hienoa olla yksi niistä, jotka selviävät kuudella tai seitsemällä tunnilla. Miten paljon enemmän elämässä ehtisi! Tai edes kahdeksalla. Mutta paras vuorokausirytmi minulle kiistämättä on nukkumaanmeno kymmenen korvilla ja herääminen seitsemältä. Silloin pysyn toimintakykyisenä koko päivän, eikä iltapäiväkooma iske.

Kun asun yksin ja sorvaan itse omat aikatauluni - kuten tänä syksynä - tässä ei olekaan mitään ongelmaa. Saatan mennä jo yhdeksältä sänkyyn lukemaan. Mutta kun samassa taloudessa asuu vähemmällä unella pärjäävä lajitoveri, tilanne vaatii miettimistä. Siippa nousee arkipäivisin heti kuuden jälkeen, enkä minäkään enää oikein osaa jäädä nukkumaan; tietoisuus siitä, että kohta pitää lähteä töihin tai tallille ja sieltä töihin estää vaipumisen takaisin uneen. Illalla taas on mukava katsoa porukalla iltauutiset - niihin asti kumpikin puuhaa yleensä omiaan - ja sen jälkeen tunnin verran jotakin dokumenttia tai sarjaa (kyllä, olemme ylpeästi keski-ikäisiä). Mutta siinä, missä puolisolle tämä riittää päivän kierrosten laskemiseksi, minä joudun vielä lukemaan sängyssä vähintään puoli tuntia.

Siinäpä ne yöunet sulavatkin seitsemään ja puoleen tuntiin, jonka siis pitäisi kai periaatteessa riittää, ja jolla pärjäänkin aika ajoin tarpeen tullen. Mutten siis jatkuvasti. Tähän kun vielä yhdistää taipumukseni heräillä aamuöisin valvomaan - sitä herkemmin, mitä vähemmän unta muuten saan - ei ihme, jos päivällä silmät eivät pysy auki ja arkea piinaa krooninen väsymyksen tunne, vaikkei meillä jälkikasvuttomina edes ole mitään virallisia ruuhkavuosia (jos ei muita itse hankittuja riesoja laske, kuten eläimiä).

tiistaina, marraskuuta 21, 2017

Peak District revisited


Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.


keskiviikkona, marraskuuta 08, 2017

Villieläimille tärkeä


Viime viikolla eräänä yönä valvoessani luonnostelin mielessäni täydellisen blogitekstin, jonka ajattelin heti aamulla naputella ylös. Vaikka aie oli vielä herättyäni muistissa, teksti ei ollut. Yllätys.

Birminghamin-komennusta on vielä reilu kuukausi jäljellä. Kun liikkuvuusjaksolla on vain muutaman kuukauden, ei asemapaikkakunnalle oikein tule kotiuduttua ja asetuttua, kun tietää, että kohta on kuitenkin paluu edessä. Pidemmän jakson kyseessä ollessa sinne on oikeastaan pakko yrittää luoda omat kuviot ja ihmissuhteet, että pysyy järjissään. Niinpä Cambridgessa asuin, kun taas täällä tuntuu, että olen vain käymässä. Niin kuin olenkin.

Eikä Birmingham, Iso-Britannian toiseksi suurin kaupunki, ole paikkakuntana muutenkaan minun kuppini teetä, englanninkielistä sanontaa lainatakseni. Keskustasta puolet on rakennustyömaata ja puolet ostoskeskusta. Vaikka asun lähiössä - lähellä yliopistoa, jonka kampuksesta niin ikään puolet on rakennustyömaata - täältäkin saa ajaa polkupyörällä vilkasliikenteisen ja risteysten pirstoman tunnin, ennen kuin on maalaisteiden äärellä.

Onneksi täällä on teollistumisen muistona kanavia; sellaisen vartta yliopistollekin kuljen, ja keskustaan, jos en viitsi lähijunaa käyttää. Kävin viime kuussa kuuntelemassa paikallisen luontoyhdistyksen järjestämän esitelmän ja sain tietää, että kanavaverkosto on villieläimille tärkeä viherväylä paikasta toiseen liikkumiseen. Nekään eivät pidä liikenteestä ja yrittävät parhaansa mukaan selviytyä täällä liki neljän miljoonan ihmisen seassa (jos koko metropolialue lasketaan mukaan).

lauantaina, lokakuuta 07, 2017

Näkyy taivasta


Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.


keskiviikkona, syyskuuta 13, 2017

Leicesterin lottovoitto

Kuva on lainattu täältä.
Tulin edellisen kerran Englantiin pidemmäksi aikaa tasan viisi vuotta sitten. Silloin täällä uutisoitiin ahkerasti mielenkiintoisesta projektista: kuningas Rikhard III:n (1452-1485) jäänteitä etsittiin leicesterilaisen parkkipaikan alta.

Kyseinen hallitsijahan oli viimeinen Plantagenetien suvun edustaja, ja hänen kuolemansa 32-vuotiaana Bosworthin taistelussa toi valtaan Henrik VII:n (1457-1509) ja Tudorin suvun. Rikhardin ruumis tuotiin aikalaistietojen mukaan Leicesteriin, pidettiin esillä kolme päivää ja haudattiin sitten ilman sen kummempia rituaaleja kaupungissa sijainneen luostarin kirkkoon. Henrik ei halunnut, että haudasta tulee Yorkin sukuhaaran kannattajien pyhiinvaelluspaikka, jonka maaperässä saattaisi itää vallankaappauksen siemen.

Rikhard oli ainoa kateissa ollut englantilainen hallitsija. Niinpä kun jäänteet vastoin realistisia odotuksia löytyivät vanhan luostarin esiin kaivetun alttarin liepeiltä ja niiden henkilöllisyys vahvistettiin seuraavana talvena DNA-tutkimuksen avulla, uutinen oli kuninkaallisiaan rakastavassa saarivaltakunnassa suuri.

Suuri se oli myös Leicesterin kaupungille, jonka katedraaliin kuninkaan maalliset jäännökset haudattiin (aiheesta väännettiin vielä ankarasti kättä, koska osa sukulaisista olisi halunnut hänen viimeiseksi leposijakseen Yorkin). Britit ovat mestareita menneisyyden tuotteistamisessa, joten ei ollut yllätys, että reilun neljän vuoden jälkeen Leicesterista löytyy jo komea vierailukeskus, jossa multimedia, interaktiivisuus ja taitava dramatisointi tuottavat kävijälle elämyksen toisensa perään. Keskus on perustettu luostarin paikalle, ja itse kaivauspaikkaa pääsee vielä lasin alta ihmettelemään (parkkipaikka siirrettiin suosiolla muualle). Luostarin sijainti oli sopivasti katedraalin vieressä, joten kierroksen voi aloittaa tai päättää nykyiselle haudalle.

Jos alla on auto - kuten meillä toissaviikonloppuna oli - voi käydä myös Bosworthin taistelusta kertovassa keskuksessa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Leicesterista länteen. Se perustettiin jo 70-luvulla oletetulla taistelupaikalle, joka tosin 2000-luvun tutkimusten myötä osoittautui sijaitsevan noin mailin päässä keskuksesta.

Rikhardin osalta tämän tivolin tekee mielenkiintoiseksi se, että häneen liitetyt mielikuvat ovat perinteisesti olleet kaikkea muuta kuin imartelevia. Kiitos varsinkin Shakespearen näytelmän, hänet tunnetaan veljenpoikansa murhauttaneena rampana ilkiönä. Koska kirjoitettu historia on tunnetusti voittajien historiaa, voi olettaa, etteivät Tudoreiden historiankirjoittajat voitettua kuningasta juuri kehuneet, mikä lienee ollut pohjana myös Shakespearen tulkinnalle.

Britannissa on kuitenkin sitkeästi kokoontunut ricardiaanien yhdistyksiä, joiden tavoitteena on ollut kuninkaan maineenpalautus. Yksi näistä järjestöistä toimi aloitteentekijänä myös Leicesterin kaivauksissa. Nyt näyttää siltä, että Rikhardin rehabilitointi on onnistunut, sen verran myötäsukaisesti parkkipaikan alta kaivettu kuningas esitetään. Tuumasinkin katedraalissa, että jos anglikaaninen kirkko julistaisi ihmisiä pyhiksi, ei se Rikhardin osalta olisi kovin kaukana.

Yhtä kaikki, jos arkisesti tuberkuloosiin kuollut Henrik VII näkisi nykymenon, voisi häneltä päästä jokin keskienglantilainen voimasana.