Siellä kiikkuu oravainen

Palatessani koirien kanssa varhaiselta aamulenkiltä huomioni kiinnittyi jonkin matkan päässä vilistävään, mattomaiseen muodostelmaan. Lähempänä se paljastui kuuden oravanpoikasen pesueeksi.

Siinä katsellessamme säksättävä ja päämäärättömästi sykyilevä joukkio alkoi kiivetä - yhä tiiviissä muodostelmassa - suureen tervaleppään. Oravien eteneminen herätti suurta huolta sekä pikkutikassa (jonka bongasin ensimmäistä kertaa näiltä kulmilta) että räkättirastaassa, jotka yksissä tuumin koettivat häätää pesärosvonalkuja pois. Koska poikue jatkoi hyökkäyksistä piittaamatta sekasortoista matkaansa ylös lehvästöön, en nähnyt, miten draama päättyi.

Eikä tietenkään ollut kameraa mukana.

Eilen Helsingin Sanomissa oli juttu oravien tihutöistä Seurasaaren museorakennuksissa. Ne repivät museotekstiilejä pesätarpeikseen ja tekevät selvää jopa pärekatoista. Mukana oli työntekijöiden vetoomus oravien ruokkimisen lopettamiseksi; helpot pähkinäthän ne ovat oravalaumat paikalle houkuttaneet.

Me ihmiset olemme totta vieköön epäjohdonmukaisia. Ensin opetamme villieläimet lokeista karhuihin helpoille eväille joko tarkoituksella tai kiinnostavia jätevuoria tuottamalla. Opin mentyä perille odotettua paremmin alamme kuorossa syyttää ruokavieraitamme häiriköiksi ja vaatia yhteiskunnalta toimenpiteitä.

Ajatelkaapa, jos toimisimme samoin illalliselle kutsumiemme tuttavien kanssa.

Pärjää vielä aivan hyvin

Jupperissa, Nummitien varrella kasvava 30-metrinen tammi on Espoon luontokohteet-julkaisun mukaan yksi Espoon korkeimmista. Tien yli kauniisti kaareutuvalla, rauhoitetulla puulla on ikää noin 150 vuotta.

Kävin tänään pyöräilemässä Espoon Pitkäjärven ympäri ja ihailin kauniita, vanhoja taloja ja pihapiirejä järven itärannalla. Näinpä sen kuuluisan Linnaisten kartanonkin, jonka nimi saa yhä aikaan kauhuromanttisia väristyksiä selkäpiissä. Tosin olin lapsena kovin pettynyt, kun Topeliuksen kertomuksessa - ja Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa - kummittelijaksi paljastuikin salakäytäviä pitkin hiippaillut mummo eikä oikea aave. Mikä antikliimaksi!

Toivottavasti en nyt pilannut keneltäkään yllätystä.

Apropos pyöräily, olen jo pari vuotta käynyt jaakobinpainia uuden polkupyörän hankkimisen tiimoilta. Nykyinen seitsenvaihteinen, jämäkkä hybridipyörä on ollut minulla viisitoista vuotta, ja olen ollut siihen enemmän kuin tyytyväinen. Tosiasia kuitenkin on, että se alkaa olla eläkekunnossa. Öljyttynä ja huollettunakin se ronksuu, raksuttaa, vongahtelee ja rusahtelee. Uskollinen ratsuni myös vingurtaa hieman muistona lehdenjakovuosista, jolloin kuljetin sen sarvissa kahta painavaa lehtilaukkua ja tarakalla yhtä (nykyään jakajilla näyttää olevan vetokärryt; pullamössösukupolvi!).

Kun käytin pyörää viimeksi huollossa, minua valistettiin, että suurehko remontti olisi pian tarpeen. Hinta-arvio uusine osineen liikkui samoissa lukemissa kuin uuden pyörän hinta. Tänä keväänä taloutemme teknisimmin suuntautunut osapuoli teki pyörälleni kotihuollon ja varoitti, että edessä saattaa olla ongelmia; osat alkavat olla jo niin kuluneita.
- Se kestää sen minkä se kestää. Se voi hajota huomenna tai kolmen vuoden päästä, hän arvioi minun jupistessani lausunnon turhauttavasta, joskin ymmärrettävästä ympäripyöreydestä.

Jos ajelisin vain kotikulmilla kauppa- tai työmatkoja, voisin hyvin pitää pyörän niin sanotusti loppuun. Mutta kesäaikaan intoudun usein polkemaan monen kymmenen kilometrin lenkkejä, tai tekemään vielä pidempiä retkiä. Ajatus liftaamisesta kotiin joltakin bussiyhteyksien takana olevalta syrjäkylältä ei oikein houkuta.

Uuden pyörän hankkiminen arveluttaa kuitenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin retki- tai hybridipyörä on keskihintaisenakin tyyris hankinta. En tarvitse enkä tahdo kallista huippupyörää, mutta haluan vuosia kestävän kumppanin, jonka kanssa pystyy taittamaan matkaa sujuvasti muuallakin kuin kaupungin tasaisilla pyöräteillä. Toisekseen kiusaannun ajatuksesta, että ostaisin rehvakkaasti uuden kulkupelin, vaikka entiselläkin pärjää vielä aivan hyvin.

Pärjää sen minkä pärjää. Ehkä tämän kesän, ehkä kolme seuraavaakin. Tai sitten pyörä leviää täysin palvelleena alta viikon päästä veivatessani jossain pöpelikössä kaatosateessa kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa.

Sanokaa minun sanoneen, tämä jahkaminen ei lopu, ennen kuin mainittu skenaario on lopulta toteutunut.

Kahdesta pahasta pienempi

Pihakalliolla - tai sillä, mitä siitä on vielä jäljellä - käy sellainen vipinä, että kohta taitaa paukkua taas. Lounasaikaan luulin jo jotain räjäytetyn, mutta se olikin mikroaaltouunissa pyörivä korvasienikeittoni. Lauloin tiskatessani niin kovaa, että paikallistin äänen aivan vikasuuntaan.

Räjäytykset ovat osoittautuneet dramaattisuudestaan huolimatta melko harmittomiksi, jos niitä vertaa kehätyömaan muihin lieveilmiöihin. Tiehallinnossa on valittu kahdesta pahasta pienempi ja päätetty uhrata lähitaloissa asuvien yöunet liikenteen sujuvuuden nimissä: ajokaistojen sulkemista vaativat työt tehdään yöaikaan. Muutamana peräkkäisenä yönä olen herännyt vähän väliä metalliseen kalkkeeseen ja ääneen, joka kuulostaa asfaltin raastamiselta jollakin suurella ja äänekkäällä laitteella. Yötyöt aloitetaan puoliltaöin ja lopetetaan neljältä. Sitten on tunnin siunattu hiljaisuus, kunnes ryske alkaa uudestaan aamuviideltä. Korvatulpista ei ole juuri apua, koska äänet ovat joko kovia ja teräviä tai matalia runkoääniä (sitä paitsi en saa tulppia pysymään korvissani, vaikka mitä tekisin; pitäisi kai kokeilla sinitarraa tai märkää vessapaperia).

Onneksi päiväsaikaan on sattunut pieniä, mukavia asioita, jotka yhdessä kahvin ja mukitolkulla litkityn yerba maten kanssa pitävät allekirjoittaneen edes osapuilleen hereillä ja hyväntuulisena. Eilen tuli lyhyt ja rätisevä satelliittipuhelu Denalin Basin Campista, jossa kaikki oli kuulemma hyvin. Tänään uimahallissa takanani jonottanut, tuntematon nuorimies lahjoitti minulle lehdestä leikkaamansa ilmaislipun, kun kassalla ei ollut antaa setelistäni kolikoita takaisin.
- Ota nyt vain, kun minulla on näitä useampia.

Aamulla koiriemme kasvattajalta tuli viesti, että viime yönä taloon oli syntynyt kolme narttupentua ja yksi uros. Serkkutyttö miehineen taitaa vihdoin saada kauan kaipaamansa bedlingtoninpennun. Sekin nosti hyvän mielen saldoa lopuksi päivää.

Kohtalon ivaa

Hevosten ja koirien kanssa rymytessä on oppinut ainakin sen, että suunnitelmat on tehty muutettaviksi sekä sen, ettei eläimen hyvinvoinnista tingitä. Koskaan.

Aioin lähteä huomenna koiranpojan kanssa pienelle metsäretkelle Nuuksioon testatakseni sekä urosvahvistuksen yhden hengen telttaa että Rockyn suhtautumista teltassa nukkumiseen. Vanhemman assistentin olin jo sopinut vieväni omaa koiranpentua odottelevalle serkkutytölle hoitoon.

Koiranpoika on kuitenkin köhinyt ja aivastellut viime päivinä siihen malliin, että patikoinnin sijasta taitaa olla viisaampaa levätä. Kohdistan epäilevän katseeni viikonlopun koiranäyttelyihin: joko sieltä tarttui mukaan pöpö, johon kennelyskärokote ei pure, tai sitten koiranpoika vain vilustui sunnuntain räntä- ja raesateessa. Lentsut kun eivät ole ihmisten yksinoikeus. Kuumetta ei onneksi ole, eikä muita yleisoireita.

Riskejä en kuitenkaan viitsi ottaa, kun itsekin jättäisin - kantapään kautta oppia haettuani - rehkimisen yskäisenä väliin. Metsään pääsee aina (mutta silti tietysti harmittaa, kun sinne ei pääse juuri nyt).

Kohtalon ivaa: sen kerran kun allekirjoittanut ei ole flunssassa, koira on!

Jumalauta, meitä ammutaan

Lukiessani artikkelia olohuoneen sohvalla näin silmäkulmastani, että aivan ikkunan alla touhuttiin kovasti jotakin. Eilisen aikana siihen oli jo ilmaantunut punainen työmaa-aita, ja toissa viikolla asunnoissa kierrettiin tarkistamassa seinien halkeamat ja jakamassa vaahtomuovituppeloita tietokoneiden ja muiden herkkien laitteiden alle. Myös pihakallio oli nyljetty kaivurilla paljaaksi.

Kun hoksasin, että kalliolle oli levitetty paksuja kumimattoja ja kypäräpäiset miehet vetäytyivät kauemmaksi huitomaan toisilleen jotakin, ehdin juuri siepata pöydältä kameran ennen varoituspiippauksen alkamista. Koiraparat saivat elämänsä herätyksen - onneksi ne eivät ole ainakaan vielä paukkuarkoja - ja minä muuten vain hyppysätkyn, vaikka jysäystä tiesin odottaakin.

Kuva ikkunanpuitteineen antaa aika hyvän käsityksen tuon kirotun kehätyömaan sijainnista suhteessa residenssiimme. Asumme siis keskellä sotatoimialuetta. Jos tätä jatkuu tarpeeksi kauan, lainaan lankomiehen vanhan sotilaskypärän ja isän ilmakon ja alan ampua takaisin. Tai sitten humanistina tyydyn huutelemaan herjauksia ja sinkoamaan parvekkeelta koirien kakkapusseja, joita voisikin oikeastaan ryhtyä keräämään varastoon asemasodan varalta.

Tolloonnun

Viime päivinä mieleen on noussut kerran jos toisenkin legendaarisen piirtäjäneron Gary Larsonin erään piirroksen teksti: "Full moon, empty head." Kuvassa onttopäisen näköinen kaveri katsoa killittää kuuta typerä virne naamallaan. Se ei edes kuulu Larsonin parhaisiin, mutta vainoaa minua sitkeästi (tänään taitaa muuten ollakin täysikuu, että sikäli).

Lisättyäni vähitellen kierroksia väikkärin kanssa minulle on käynyt kuin ylikuormitetulle tietokoneelle: muisti ei riitä, joten suuri osa prosesseista tahmaa ja takkuilee jatkuvasti. Normaalioloissakin nolottava organisointikyvyttömyyteni nousee viidenteen potenssiin, kun kaikki ponnistukset on suunnattava urakan koossa pitämiseen ja eteenpäin viemiseen.

Niinpä joudun kohtelemaan itseäni kuin viisivuotiasta ja pitämään tiukasti kiinni päiväohjelmasta etenkin nyt, kun huomattavasti minua järjestelmällisempi asuinkumppani on poissa. Ruokailu-, ulkoilu- ja nukkumaanmenoajoista ei ole varaa tinkiä yhtään, tai tapahtuu kauheita. Samaten sotkut on siivottava, pyykit laskostettava, tiskit tiskattava ja laskut maksettava saman tien. Asioiden tietoinen lykkääminen on Pagistaanissa julistettu poikkeustilan vuoksi laittomaksi.

Kuupan kuormitusta lisää vielä se, että joudun iltaisin lukemaan hartiavoimin tenttiin (ne kulttuuriantropologian syventävät opinnot olisi voinut suorittaa alta pois aiemminkin, mutta minkäs teet).

Sitä ikään kuin luulisi, että opintojen myötä ymmärrys asioista kasvaisi ja hengen viljavainiot tuleentuisivat kullanhohtoisiksi akateemisen auringon lämmössä, mutta minulle taitaa tällä menolla käydä päin vastoin. Tolloonnun vielä entisestänikin. Ja jos oikein huonosti käy, päänsisäiset peltoni tuottavat pulskien tähkien sijaan silkkaa juolavehnää ja torajyviä.

- - -

Ensi perjantaina Juttutuvassa on muuten luvassa Folkswagenin taattua joensuulais-karjalais-venäläistä menoa. Pagistaan suosittelee lämpimästi, vaikka näillä näkymin näyttääkin siltä, että säiden salliessa allekirjoittanut karkaa kapakan sijaan koiraseurassa metsään lisämuistia lataamaan.

Janoiseksi tiedetty

Palatessani kotiin viikon poissaolon jälkeen huomasin harmikseni, että keittiön ikkunalaudalla majaileva basilika oli nääntynyt vedenpuutteeseen. Olisi sittenkin pitänyt istuttaa janoiseksi tiedetty yrtti altakasteluruukkuun! Rutikuiva kasviparka vaikutti kiistämättömän hengettömältä, mutta päätin vielä kastella sen perusteellisesti ikään kuin katumusharjoituksena.

Kah, vain kolmessa tunnissa basilika oli vironnut aivan entiselleen. Eikä se edes näyttänyt kovin kaunaiselta.

Pagistaanissa iloitaan paitsi yrtin ylösnousemuksesta, myös korvasienistä, jotka ystävä lykkäsi eilen mukaan pistäytyessäni matkan varrella katsomassa heidän kahdeksanviikkoista mäyräkoiranpentuaan. Tänään on siis luvassa sienikeittoa - ja lämpimiä ajatuksia Denalin Basin Campin suuntaan, jossa urosvahvistus telttailee rapsakassa 25 asteen pakkasessa ja lusikoi kissanmuonaa alumiinipussista kylki kyljessä muiden partaturilaiden kanssa. Huvinsa kullakin.