torstaina, heinäkuuta 14, 2016

Status quo

(Minua nuorempi) Jenni kirjoitti keski-iästä ja silmien pyörittelystä volyymiripsille ja valmiiksi revityille farkuille.

Minä olen löytänyt itseni vähän väliä peilin äärestä ihmettelemästä, että näytänpä väsyneeltä ja harmaalta ja naama on jotenkin valahtanut, vaikkei ole edes kankk... valvomista takana. Kun tarpeeksi usein olin ihmetellyt, aloin aavistella, ettei kyseessä olekaan poikkeustila, vaan neljänkymmenen paremmalle puolelle ehtineen naaman status quo. Freesit päivät ovat takana. Luulen, että vuodet tulevat leipomaan minusta jonkinlaisen juopuneen piisamin ja Rapanhapakon hybridin.

Niinikään tapailen Burana-purkkia - niitä lääkärin määräämiä tujumpia nappeja - ja Voltaren-tuubia huomattavasti useammin kuin ystäviäni. Aina jokin paikka on jumissa tai kolottaa. Aamuisin natisen. Voivottelen ja huokailen.

Miehen kanssa paheks... keskustelemme iltauutisten ääressä nuorten meteorologien vaatetuksesta. Kuunneltavien radioasemien määrä on koko ajan pudonnut, koska useimpien musiikkitarjonta on joko jankutusta tai nasaalivikinää (Radio Rock on hyvä, kun sieltä tulee progea, Nirvanaa ja Doorsia, mikä saa henkilön tuntemaan itsensä puolet nuoremmaksi ja alla jyrräävästä Subaru Foresterista huolimatta vähän kapinalliseksikin - hetken aikaa).

Telkkaria ei oikeastaan enää voi katsoa, kun kaikesta tarjonnasta tulee pahalle tuulelle (paitsi niitä iltauutisia ja Areenasta luontodokumentteja ja neiti Marplea). Mihin maailma onkin menossa, se on joko nopeuttanut tahtiaan tai me käyneet hitaammiksi. Mutta väliäkö tuolla, koska suunta on joka tapauksessa huono.

Niistä volyymiripsistä en edes ala.

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2016

Rutiinieläin ja lomailu

Mietin heinäkuisia mustikankypsymis- ja kantarelliuutisia lukiessani, että olisipa kiva, jos voisi töiden sijaan keskittyä tovin marjastukseen, sienestykseen ja kalasteluun, ulkoiluttaa kameraa kerrankin kunnolla ja käväistä vaikka jossain reissussa.

Sitten hoksasin, että tuollaista tovia kai tavataan kutsua kesälomaksi. Niitähän allekirjoittanut ei juuri ole harrastanut. Loma Pagistaanissa tarkoittaa yleensä - niin myös tänäkin vuonna - kahta viikkoa, joiden aikana nukutaan teltassa kivenkolossa ja patikoidaan itsensä niin pökerryksiin ja kipeäksi, että ihan mielellään istutaan työpöydän ääressä taas seuraavan vuoden ajan.

Olisihan minulla ollut joinakin vuosina niin sanotusti viralliset ja täydet lomat, mutta juuri silloin on pitänyt rytyyttää väitöskirjaa esitarkastukseen tai painovalmiiksi tai tehdä jotain muuta, jota ei voi jättää neljäksi viikoksi pöydälle (kuulostaa ehkä hullulta, kun kyseessä on historiantutkimus). Toisaalta - jos ihan totta puhutaan - en ole pitkää lomaa edes kaivannut, tai osannut kaivata. Olen käyttöliittymäni osalta niin rutiinieläin, että pärjään parhaiten, kun arki rullaa eteenpäin päivärytmiltään tuttuna ja ennustettavana. Häkellyn ja ahdistun, jos struktuuri tyystin katoaa. Patikkareissuillahan se ei katoa, muuttuu vain toisenlaiseksi ja oikeastaan vielä tavallista sotilaallisemmaksi.

Sitä paitsi korvaan lomailua ottamalla akateemisen vapauden suomia joustoja arjessa. Pidän ylimääräisen vapaapäivän, mikäli se on syystä tai toisesta tarpeen - ja jos juuri silloin ei jokin kalmanlinja paina päälle - ja käyn usein esimerkiksi lenkillä tai ratsastamassa hevosen ennen työpäivän aloittamista. Etäpäiviä harrastan silloin, kun siltä tuntuu, ja saatan kesken päivän puuhata jonkun tunnin jotain muuta kuin töitä.

Mutta jos pitäisin joskus ihan oikean kuukauden kesäloman, jakaisin sen niin, että ottaisin pari viikkoa kylvö-, käenkuuntelu- ja alkukesänfiilistelylomaa touko-kesäkuussa. Kaksi viikkoa reissu- ja marjankeruulomaa voisi sijoittaa heinä-elokuuhun.

Kaikille lomailijoille Pagistaan yhtä kaikki toivottaa leppoisaa ja akkuja lataavaa kesätaukoa!

torstaina, kesäkuuta 16, 2016

Aika ajoin

De Monstrorum Natura, Caussis, et Differentis (Padua, 1634)
Yli yksitoista vuotta tätä blogia kirjoitelleena mietin aika ajoin, pitäisikö koko konsepti jotenkin uudistaa. Ihailen kovasti muun muassa bloggaavia kollegoitani, jotka muun kirjoitustyönsä ohessa jaksavat säännöllisesti kommentoida ja taustoittaa ajankohtaisia aiheita tai kertoa milloin mistäkin historian ilmiöstä tai sattumuksesta. Olisiko minusta siihen? Ehtisinkö? Viitsisinkö? Saisinko aikaiseksi?

Luulen, että jos alun alkaen olisin perustanut työhön liittyvän blogin, tilanne olisi toisenlainen ja Pagistaanin sisältö yhtenäisempää. Mutta tämä on aina ollut vapaamuotoinen virtuaalinen verbaalijumppa-alusta, jotakin päiväkirjan ja pakinoinnin välistä, vailla tutkimus- ja lehtityön reunaehtoja ja paineita kirjoittaa jostakin tietystä asiasta - tai olla kirjoittamatta, sen puoleen. Ei ole ollut pakko olla tieteellinen tai hauska tai syvällinen tai ajankohtainen (ja sehän näkyy, toim. huom.).

Ei ole myöskään tarvinnut rajata aiheita minkään tietyn teeman sisälle, mikä lienee puolestaan heijastunut lukijamääriin viimeistään siinä vaiheessa, kun blogibuumi räjähti käsiin ja internet täyttyi käsityö-, muoti- ja ruoka-aiheisista blogeista. Samoihin aikoihin vanhat taistelutoverit - allekirjoittanut mukaan lukien - siirtyivät vaihtamaan ajatuksia ensisijaisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin. Toisaalta lukijamääristäkään en ole kantanut koskaan huolta. On aina kivaa, jos joku kommentoi, mutta ei minua haittaa täällä itseksenikään jorista (jos haittaisi, olisin varmaan laittanut pillit pussiin jo vuosia sitten, toim. huom.).

Ehkä yritän uudistua ja aktivoitua tällä saralla. Ehkä näen valon ja alan valistaa teitä, harvat mutta rakkaat lukijani, venäläisen historiankirjoituksen ihmeistä tai yleisemmin identiteettejä muokkaavista narratiiveistä. Ehkä opettelen virkkaamaan ja täytän Pagistaanin kuvilla sutermullukoista, jotka saattavat olla merietanoita tai sitten eivät. Ehkä jatkan entiseen malliin tekemällä tällaisen "pitäisikö"-metabloggauksen aina parin vuoden välein ja pitäydyn muuten vanhoissa tavoissani kuin entisajan isännät sarkahousuissaan.

Viimeinen "ehkä" lienee todennäköisin skenaario, mutta aika näyttää. Kun ei tätä lopettaakaan kokonaan osaa. 

perjantaina, toukokuuta 20, 2016

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!


tiistaina, toukokuuta 03, 2016

Onnenpotku

Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa enintään viideksi vuodeksi. Rahoituksen tavoitteena on edistää ja vahvistaa parhaimpien kokeneiden tutkijoiden pätevöitymistä akateemiseen johtajuuteen ja vakiinnuttaa heidän asemaansa itsenäisenä tutkijana. Akatemiatutkijan tehtävä tarjoaa tutkijalle laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tutkimustyöhön ja oman alan tutkimuksen kehittämiseen. Akatemiatutkijoita kannustetaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja kansainväliseen ja sektorien väliseen liikkuvuuteen esimerkiksi siten, että tutkija työskentelee osan ajasta ulkomailla. (Suomen Akatemian rahoitusmahdollisuudet) 

Näyttää siltä, etten vielä hyppääkään pois akateemisesta arvontakarusellista, tai tule lennätetyksi siitä vauhdissa hatelikkoon, miten vain asian haluaa nähdä. Viime perjantaina sain tiedon, että syyskuusta alkaen viisi vuotta eteenpäin työskentelen Suomen Akatemian rahoittamana akatemiatutkijana aiheenani "Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta".

Toki erittäin kilpaillun rahoituksen saaminen on henkilökohtainen onnenpotku, mutta olen myös hyvilläni siitä, että tämäntyyppistä humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta halutaan yhä näinkin pitkäjänteisesti rahoittaa. Akateemisesta maailmasta kun kantautuu lähinnä huonoja uutisia surkeiden uutisten perään höystettynä kurjilla kuulumisilla; otaksun, että on vielä paljon karmeampaa joutua irtisanotuksi pitkäaikaisesta työpaikasta kuin sinnitellä pätkäsuhteissa, joista ei voida edes irtisanoa.

Samalla tietysti harmittaa ja surettaa, kun niin moni asiansa osaava kollega jäi taas ilman rahoitusta (aioin kirjoittaa, että "minua paljon paremmin asiansa osaava", mutta viisaammat väittävät, että huijarisyndroomasta olisi hyvä yrittää pyrkiä eroon).

tiistaina, huhtikuuta 19, 2016

Taksvärkin ongelmia

Maaorjia työssään, 1300-luku (British Library MS Royal 2.VII)
Suomalaista työllisyyspolitiikkaa ollaan mylläämässä uusiksi. Sinänsä ihan hyvä juttu; monet rakenteet ovat auttamattoman vanhentuneita, eivätkä toimi enää nykytilanteessa.

Koska allekirjoittaneella on vielä muutaman kuukauden ajan oman alan töitä ja sen mukaisesti tuottavuuspaineita, en ehdi nyt pureutumaan aiheeseen syvällisemmin. Pari sanaa kuitenkin tuoreessa ehdotuspaketissa lanseeratusta työnäytepalvelusta. Sehän olisi jakso, jonka aikana työntekijä tekisi palkatonta työtä potentiaaliselle työnantajalleen ja pääsisi näin näyttämään osaamisensa. Ainakin yrittäjät ovat ottaneet ehdotuksen ilolla vastaan.

Ensi silmäyksellä idea vaikuttaakin tuoreelta ja kokeilemisen arvoiselta. Mutta jo seuraavalla silmäyksellä käy ilmi, että työnäytejakson pituus olisi 3-4 kuukautta. Tuon ajan näytteen antaja tekisi siis töitä paitsi ilman palkkaa, myös ilman työterveyshuoltoa ja muita työntekijälle kuuluvia etuja. Eläke ja lomat eivät luonnollisesti karttuisi.

Kolmesta neljään kuukautta! Melkoisen pitkä aika tehdä taksvärkkiä - maksaen lisäksi työttömyysturvasta mahdollisen bussi- tai junalipun tai bensat työmaalle päästäkseen. Minä kävin takavuosina antamassa paikallisessa karjalanpiirakkaleipomossa yhden työvuoron mittaisen työnäytteen ja se riitti hyvin: olisin saanut paikan (lupaava urani pualikan pyörittäjänä tyssäsi kuitenkin apurahaan, jonka turvin saatoin jatkaa väitöskirjan väsäämistä piiroiden sijaan).

Mieleen nousee oitis muutama ongelma, joista monia on jo mediassa puitukin.

Ensinnäkään työnäyte ei velvoita työnantajaa millään tavoin. Näytteen antajaa ei tarvitse palkata, olipa työn jälki miten hyvää tahansa. Käytännössä tämä mahdollistaa työnäytteiden ketjuttamisen, mitä tapahtuu jo nyt työharjoittelijoiden osalta. Esimerkiksi projektiluontoisiin töihin tai lomatuurauksiin ei tarvitsisi palkata lainkaan maksullista työntekijää.

Paljon puhutun työkokemuksen kannalta työnäyte olisi ongelmallinen. Olisiko työnäytteestä, joka ei olisi johtanut työllistymiseen - esimerkiksi edellä mainituista, työnäytteen tasosta riippumattomista syistä - enemmän hyötyä vai haittaa ansioluettelossa?

Vaikka työnäyte olisi vapaaehtoinen, käytännössä siitä tulisi helposti normi. Kuten eräät yrittäjät ovat jo ilmoittaneet, he eivät jatkossa palkkaisi työntekijää, joka ei olisi osoittanut "oikeaa asennetta" antamalla ensin työnäytettä. Asenteen ja taitojen osoittamista varten on ollut jo olemassa koeajan nimellä tunnettu jakso. Vai olisiko ajatuksena, että neljän kuukauden palkatta työskentelyn päälle tulisi vielä yhtä pitkä koeaika?

On pelottava ja absurdi ajatus, että tulevaisuudessa palkan pyytäminen työstä - kenties hyvinkin ammattitaitoisesta työpanoksesta - osoittaisi lähtökohtaisesti "väärää asennetta".

Lisäksi työnäytesysteemi voisi vääristää kilpailua: sutki työnantaja, joka ei epäröisi ketjuttaa näytteenantajia ilman aikomustakaan palkata vakinaista työntekijää, saisi ilmaistyön teettämisestä selvää taloudellista etua suhteessa kilpailijaansa, joka toimisi vastuullisemmin.

Ja lopuksi: jos sosiaaliturvan vastikkeellisuutta halutaan jollain tapaa lisätä - mikä ei minusta ole täysin tyrmättävä ajatus, joskin se vaatii huolellista suunnittelua ja toteuttamista - ainakin minä tekisin mieluummin talkootöitä kunnalle tai valtiolle vaikkapa vanhuksia ulkoiluttaen* tai siellä kuuluisassa risusavotassa, kuin tahkoaisin rahaa jonkun yksityisyrittäjän tilille. Se tuntuisi jotenkin reilummalta ja eettisemmältä noin niin kuin kokonaisuuden kannalta.

*Paitsi että vanhuksetkin taidetaan kohta hoitaa kokonaan yritysten voimin, mutta se onkin oma aiheensa se.

maanantaina, maaliskuuta 28, 2016

Tovessah nouzi!


Kristos nouzi kuollendoist! Tovessah nouzi! Eli hyvää pääsiäistä kaikille.

Pagistaanissa on vähitellen heräilty kevääseen talvihorteesta; saimme jopa aikaiseksi käväistä pienellä kevätreissulla etelässä (Helsingissä ja Tallinnassa). Siitä(kin) ehkä jossain vaiheessa lisää.

Viime aikojen helpottavin uutinen oli, että kirjakäsikirjoitukseni hyväksyttiin julkaisuun varsin myönteisin lausunnoin. Työstän sitä vielä jokusen kuukauden, mutta kustannussopimus on jo tehty. Asioita epäilemättä sujuvoitti se, että Brill Academic Publishers on julkaissut minulta jo yhden kirjan; jokainen käsikirjoitus tietysti arvioidaan omilla ansioillaan, mutta yhteys oli olemassa ja kustantajan taholta kai jonkinlainen luotto siihen, että urakka hoidetaan loppuun. Kävi akateemiselle uralleni miten kävi, ainakin tämä viime vuosien projekti saanee kunniallisen päätöksen.