keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2018

Pönttöjä

Päivän maakuntalehdessä oli taas maa- ja metsätalouden teemasivut. Kolumnissaan Metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija esitti huolensa kuusi- ja töyhtötiaisten ja muiden kolopesijöiden kantojen vähenemisestä. Ratkaisuksi hän ehdotti, että hakkuuaukeiden "säästöpuihin" laitetaan linnunpönttöjä.

Pönttöjen ripustaminen ovat aina kannatettava ajatus, mutta ehdotus kuvastaa minusta hienosti suomalaista metsäkeskustelua nykypäivänä. Asiantuntijoiden varoitukset metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisestä on sujuvasti sivuutettu biotalouden huumassa (Suomessa biotalous tuntuu tarkoittavan lähinnä lisää sellukattiloita). Metsäähän kasvaa aina lisää!

Samalla pragmaattisuudella voi ajatella, että kolopesijä on tyytyväinen, kun sillä on pesäkolo. Sillä ympäröivällä metsällähän ei niin väliä ole (oikeasti toki on; tiaiset hakevat ruokansa vanhojen kuusien rungoilta ja oksilta, eikä töyhtötiainen edes halua ylittää yhtään laajempia aukeita).

torstaina, maaliskuuta 22, 2018

Virpomisesta ja "kulttuurisesta omimisesta"

Virpominen karjalaisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa hyväksyttiin juuri UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listaan yhdessä noin puolensadan suomalaisen perinteen kanssa. Siitäpä juohatuin miettimään kulttuurista omimista. 

Suomessahan kulttuurista omimista eli appropriaatiota on pohdittu ennen muuta saamelaiskulttuurin näkökulmasta, näkyvänä esimerkkinä niin sanottujen feikki-saamenpukujen käyttäminen sekä saamelaisuuden karnevalisointi ja banalisointi. Keskustelua on käyty myös muun muassa intiaanipäähineistä, rap-musiikista, rastahiuksista ja joogasta. Menemättä nyt sen syvemmälle aiheeseen tai esimerkkeihin todettakoon lyhyesti, että käsitteellä tarkoitetaan pääsääntöisesti sitä, että enemmistökulttuurin edustaja lainaa tai omii toisen kulttuurin - yleensä vähemmistökulttuurin - piirteitä omaan käyttöönsä. Siihen katsotaan liittyvän erilaisia vallankäytön ja sorron elementtejä.

Sitäpä siis puoliksi huvittuneena tuumin, että eipä kukaan ole vielä virpomista ottanut puheeksi tämän teeman tiimoilta. Ortodoksithan ovat jo vuosikymmeniä harmitelleet länsisuomalaisen trulliperinteen sekoittumista karjalaiseen virvontaperinteeseen (jossa siis ajatuksena on toivottaa siunausta ystäville ja sukulaisille). Niin ikään ovelta ovelle kiertely karkkien tai rahan toivossa ei alkuperäiseen virpomisajatukseen kuulu. Kun esimerkiksi karjalaistaustainen arkkipiispa on aihetta medioissa kommentoinut, on hänet oitis leimattu mielensäpahoittajaksi, niuhottajaksi ja ankeuttajaksi. Onhan sentään kyseessä lasten viaton hupi! 

Kulttuurisen omimisen käsite ja sen rajojen määrittäminen - edes nykypäivässä, menneisyydestä puhumattakaan - on monin tavoin ongelmallista, enkä tosiaankaan vakavissani sano, että keskustelua tulisi nyt virpomisesta käydä, sen enempää kuin karjalanpiirakoiksi kutsutuista paistopisteiden paksukuorisista einespiirakoistakaan.

Mutta sitä kyllä pohdin, että aivan lähelle on yleensä ottaen vaikeampi nähdä kuin kauas. Samaten kuin sitä, että suhteessamme uskontoihin on hieman "rusinat pullasta"-ajattelua. Vuodenkierron juhliin liittyy kaikenlaisia kivoja uskontolähtöisiä ruoka- ja askarteluperinteitä, joita on mukava soveltaa, mutta itse uskonnollisuus lajista riippumatta tuottaa jonkinlaista kollektiivista ahdistusta ja kiusaantuneisuutta. Niinpä se siivotaan mieluummin visusti pois nykyihmisen silmistä kaikilla elämänalueilla, tai vaihtoehtoisesti vähätellään ja pilkataan satuolentoihin aikuisinakin uskovia tolvanoita. Esimerkiksi joulun ja pääsiäisen osalta näyttää olevan myös trendikkäämpää tähdentää perinteiden esikristillisiä juuria, vaikka uskonnottomiksi julistautuvien voisi kuvitella kavahtavan loogisesti niitäkin. 

Pagistaanin virtuaalivitsalla virvotaan joka tapauksessa onnea ja menestystä tasapuolisesti kaikille. Tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks! Palkaksi riittää, että yritetään olla siivosti itse kukin.

tiistaina, helmikuuta 20, 2018

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä
Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"
Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2018

Tiernapojista

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jotka Pagistaania yhä edelleen - 13 vuoden jälkeen! - vaivautuvat lukemaan.

Kuluneen joulun aikana yleistä keskustelua herättivät muun muassa tiernapojat, tai pikemminkin näytelmän rasistisina pidetyt piirteet. Stockmannkin joutui vetämään videonsa pois, kun siitä nousi kohu. Kohusta nousi sitten lisäkohu, kun kansa raivostui suomalaisten perinteiden repostelusta.

Historiantutkijana kiinnitän aina korostetusti huomiota asioiden konteksteihin, eli viitekehyksiin. Nythän kriitikot nostivat esille "Murjaanien kuninkaan" ja tämän mustatut kasvot, joiden katsotaan viittaavan mustia alentavaan ja rasistisia stereotypioita ylläpitävään blackface-perinteeseen.

Tiernapoikien konteksti on kuitenkin toinen. Näytelmä kertoo väljästi Kristusta tervehtimään pyrkivistä Itämaan tietäjistä, joista yksi on tavattu esittää kuvissa tummaihoisena. Tämä on sitten siirretty esitykseen, niin kuin on parhaiten taidettu, eli maalaamalla yhden esittäjän naama mustaksi. Samalla on tietenkin saatu mukaan jännittävää eksotiikkaa, joka täällä Pohjolan perukoilla on perinteisesti ollut vähissä. Tärkeää on kuitenkin huomata, että "Murjaanien kuningas" on näytelmässä sympaattinen, hyvän puolella oleva hahmo, jota ei millään tavoin esitetä pejoratiivisessa valossa, toisin kuin varsinaisen blackface-perinteen uhrit. Näyttelijän kasvoja ei ole maalattu siksi, että päästäisiin pilkkaamaan tai halventamaan erivärisiä ihmisiä.

Tietenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että mielleyhtymät muuttuvat ja sen myötä vanhoja käytänteitä joudutaan oikomaan. Toivoisin kuitenkin, ettei koko tiernapoikanäytelmää nyt päädytä heittämään rasistisena ja aikansa eläneenä romukoppaan. Meillä ei ole säilynyt kovin paljon ainakaan yhtä vanhoja, kotoperäisiä jouluperinteitä. Näytelmä on hieno esimerkki yleiseurooppalaisesta perinteestä, joka on muovautunut erilaisten vaikutteiden myötä omintakeisen suomalaiseksi. Näytelmän musiikissa yhdistyvät kansanlaulut, virret ja Piae cantiones-kokoelman latinankieliset laulut.

Sen sijaan kasvojen mustaaminen ei ole mitenkään oleellista, joten sen voisi hyvin lopettaa, jos ja kun sillä nykypäivänä on globaaleja, rasistisia konnotaatioita. "Murjaanien kuningasta" esittämään löytyy nyky-Suomesta myös normisuomalaista tummahipiäisempiä henkilöitä, toisin kuin vielä sata vuotta sitten, jos autenttisuutta halutaan. Jos vanha sana "murjaani" koetaan hankalaksi - sekään ei ole alun perin pejoratiivinen termi - hahmon nimeäminen samaa merkitseväksi "Maurien kuninkaaksi" ei olisi myöskään kohtuuttoman suuri muutos, vaikka uuden sanan lauluihin sovittaminen toisikin hieman mietittävää.

Sen sijaan koko hahmon poistaminen näytelmästä tai sen muuttaminen kokonaan toiseksi runtelisi perinnettä pahasti ja kääntyisi paradoksaalisesti itseään vastaan: eikö nimenomaan olisi rasistista, jos kaikki hahmot - myös hyvä kuningas - esitettäisiin valkoisina? Ja kuten sanottu, koko tiernapoikaperinteen hautaaminen poliittisesti epäkorrektina olisi kulttuuriperinnön kannalta vahinko, todellinen lapsen heittäminen pesuveden mukana.

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2017

Yhtä nopeasti

Liikkuva tutkija on palannut kotiin, mutta tutkijan matkatavarat eivät, vaikka paluusta tuli tänään kuluneeksi viikko. Paluulentomme ajankohta oli poikkeuksellisen epäonninen ja kolme pakaasiamme - yhteensä noin 60 kiloa tavaraa - jäivät keskiviikon vastaisena yönä lentokentälle kaaokseen, jonka taustalla olivat lumimyrsky ja Ilmailualan unionin ylityökielto. Me sentään pääsimme hotelliin nukkumaan kolmeksi tunniksi myöhässä olleen lennon ja laukkuasian tuloksettoman selvittelyn jälkeen; moni jatkolentoa turhaan odottanut joutui yöpymään lentokentällä, kun Etelä-Suomen hotelleista ei löytynyt enää tilaa.

Kuulun niihin, joiden mielestä on ehdottoman asiatonta rähistä asiakaspalvelijoille (he aniharvoin ovat henkilökohtaisesti syyllisiä ongelmiin) ja ymmärrän hyvin, että kyseessä oli poikkeustilanne: kentälle jäi noin 2000 matkatavaraa, jotka piti toimittaa oikeille omistajilleen. Näistä osa oli reissun päällä pelkillä matkatavaroilla; ei ole kovin hauskaa joutua vaikkapa Lappiin useammaksi päiväksi ilman lämpimiä vaatteita. Minullahan ei ole ollut kotiin palaajana muuta hätää kuin se, että pakaaseissa ovat muun muassa tutkimuskirjani, muistiinpanoni, suuri osa arki- ja urheiluvaatteistani, ihmisten joulumuistamiset - ja purentakisko, jota ilman jykerrän hampaani säpäleiksi. Niinpä ajattelin antaa työntekijöille työrauhan. Mutta parin viimeisen päivän kuluessa, kun laukuista ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan, aloin toden teolla hermostua. Miten voi olla mahdollista, ettei asiakkaille tiedoteta mitään, eikä edes vastata kunnolla kyselyihin?

Eilen sitten selvisi, ettei matkatavaroidemme tietoja ollut jostain syystä edes koskaan viety etsintäjärjestelmään, mikä osaltaan selittää viiveen. Nyt ne ovat siellä, ja toivon mukaan laukut vielä ennen joulua täällä.

Taas kerran kyllä mietin, että sosiaalisen median aikakautena imagotappio syntyy yhtä nopeasti kuin kymmenen ihmistä kirjoittaa Facebook- tai Twitter-viestin. Lentoyhtiöiden(kin) olisi hyvä investoida kriisiviestintään ja koettaa joka tilanteessa huolehtia siitä, etteivät asiakkaat pääse tuntemaan itseään hylätyiksi huoliensa kanssa. Aina se ei onnistu - jokainenhan katsoo olevansa eniten avun tarpeessa, eikä kaikkia voi parhaimmillaankaan palvella yhtä aikaa - mutta silloin pitää pyrkiä korjaamaan tilanne jälkikäteen, tai edes se, mitä korjattavissa on. Vaikeneminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu.

tiistaina, marraskuuta 28, 2017

Yhdeksän tuntia

Vapaana muista arkisista velvoitteista kuin työstä olen yrittänyt nyt syksyn mittaan miettiä, miten minun pitäisi oikein elämäni järjestää. En tällä kertaa tarkoita suuria linjoja - vaikka toki niitäkin koko ajan pohdin - vaan päivärytmiäni. Siinä kun on tuntunut olevan korjaamisen varaa. Ei ole mukavaa olla koko ajan umpiväsynyt ja stressaantunut ilman mitään järkevää syytä.

Sekä tänä syksynä että viisi vuotta sitten Cambridgessa olen ollut keskimäärin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi kuin kotona. Oikeastaan vasta nyt suostuin tunnustamaan, että kyse on pitkälti niinkin keskeisestä seikasta kuin yöunen määrästä. En voi enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tarvitsen enimmäkseen yhdeksän tuntia unta yössä. Se on paljon, muttei epänormaalin paljon; noin kymmenen prosenttia aikuisista kuuluu tähän ryhmään.

Olisi toki hienoa olla yksi niistä, jotka selviävät kuudella tai seitsemällä tunnilla. Miten paljon enemmän elämässä ehtisi! Tai edes kahdeksalla. Mutta paras vuorokausirytmi minulle kiistämättä on nukkumaanmeno kymmenen korvilla ja herääminen seitsemältä. Silloin pysyn toimintakykyisenä koko päivän, eikä iltapäiväkooma iske.

Kun asun yksin ja sorvaan itse omat aikatauluni - kuten tänä syksynä - tässä ei olekaan mitään ongelmaa. Saatan mennä jo yhdeksältä sänkyyn lukemaan. Mutta kun samassa taloudessa asuu vähemmällä unella pärjäävä lajitoveri, tilanne vaatii miettimistä. Siippa nousee arkipäivisin heti kuuden jälkeen, enkä minäkään enää oikein osaa jäädä nukkumaan; tietoisuus siitä, että kohta pitää lähteä töihin tai tallille ja sieltä töihin estää vaipumisen takaisin uneen. Illalla taas on mukava katsoa porukalla iltauutiset - niihin asti kumpikin puuhaa yleensä omiaan - ja sen jälkeen tunnin verran jotakin dokumenttia tai sarjaa (kyllä, olemme ylpeästi keski-ikäisiä). Mutta siinä, missä puolisolle tämä riittää päivän kierrosten laskemiseksi, minä joudun vielä lukemaan sängyssä vähintään puoli tuntia.

Siinäpä ne yöunet sulavatkin seitsemään ja puoleen tuntiin, jonka siis pitäisi kai periaatteessa riittää, ja jolla pärjäänkin aika ajoin tarpeen tullen. Mutten siis jatkuvasti. Tähän kun vielä yhdistää taipumukseni heräillä aamuöisin valvomaan - sitä herkemmin, mitä vähemmän unta muuten saan - ei ihme, jos päivällä silmät eivät pysy auki ja arkea piinaa krooninen väsymyksen tunne, vaikkei meillä jälkikasvuttomina edes ole mitään virallisia ruuhkavuosia (jos ei muita itse hankittuja riesoja laske, kuten eläimiä).

tiistaina, marraskuuta 21, 2017

Peak District revisited


Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.