Kirjoitin jokin aika sitten mahdollisuuksista ja sulkeutuvista ovista. Viime viikolla Valamossa käydessäni kirjakaupasta osui käteen munkki Serafim Seppälän palkittu teos Vapaus (2007), jonka kirkkaan analyyttisestä - ja hetkittäin varsin hauskasta - tekstistä olen nautiskellut muutamana iltana.
Serafim kuvaa rajattomien, mutta silti niin kovin rajallisten mahdollisuuksien probleemaa juuri sellaisena kuin olen sen kuluvana talvena kokenut:
Äärettömyyksiin avautuva sielu pienessä kuihtuvassa ruumiissa. On ihme, ettemme ole ahdistuneempia. Emme voi valita ja aktualisoida enempää kuin yhden mahdollisuuden kerrallaan - ei siksi, ettemme kykenisi valitsemaan useampia eikä siksi etteivätkö toteutumattomat mahdollisuudet voisi aktualisoitua, vaan ainoastaan siksi, että ajan rakenne ei salli saman asian tapahtumista kuin yhdellä tavalla. Jo tästä syystä ihminen olisi äärimmäisen rajoitettu, vaikka kukaan ei asettaisi hänelle minkäänlaisia rajoja.
Toteutumattomat ja toteutumatta jääneet mahdollisuudet synnyttävät ahdistusta. Tämän kieltäminen on omiaan muokkaamaan ihmistä pinnallisempaan suuntaan. Valitsemalla yhden mahdollisuuden ihminen kieltää olemassaolon muilta ja tällä tavoin tuhoaa jatkuvasti äärettömiä mahdollisuuksien joukkoja. Kerääntyvä paine on sukua syyllisyyden tunteelle. Toisin sanoen ihmisen perussyyllisyydentunne liittyy ajan armottomaan luonteeseen, joka surmaa toteutumattomat mahdollisuudet. Olisimme voineet elää toisin, valita toisin, asiat olisivat voineet mennä paremmin, ja tämä nostattaa ahdistusta tiedostamattammekin.
On aina jollain tapaa helpottavaa nähdä oma ahdistuksenaiheensa paitsi hienosti sanoiksi puettuna, myös asetettuna universaaliin tai yleisinhimilliseen perspektiiviin - vaikkei itseään minään erikoistapauksena pitäisikään.
Ehkä kyse ei ole niinkään omasta elämänahneudestani kuin siitä, että olen kulkenut riittävän kauas tullakseni ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi tästä ihmiselämän eksistentiaalisesta tragediasta, ja se(kin) pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä voidakseen jatkaa eteenpäin.
torstai, tammikuu 26, 2012
tiistai, tammikuu 24, 2012
Muuttuvat sitkeästi
Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.
Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.
Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.
Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.
Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.
maanantai, tammikuu 23, 2012
Huomioita
Päivä pitenee jo. Eihän se mikään uutinen ole, mutta on mukavaa huomata, että puoli neljältä on vielä valoisaa. Myös pilvisenä päivänä.
Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.
On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.
Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.
Työpöydälläni on taas maailmanlopun kaaos. Aika ajoin tormistaudun ja järjestän kaiken, mutta kahdessa viikossa pinot ovat jälleen levinneet läjiksi. Kirjoja ja papereita on pöydällä ja hyllyissä liikaa, ei tilanne niitä siirtelemällä miksikään muutu.
On asioita, joille ei elämässä mahda mitään. Toisille mahtaa. Joskus näitä molempia pitää miettiä pidemmän kautta ja toivoa, että pohtimiseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin jossain muodossa.
Ja uskoa, että se - aika - vie taas kerran hämärästä valoon.
perjantai, tammikuu 20, 2012
Pidä huolta
Raahauduin tänä aamuna vätkyttämään rautaa. Paikalle samoihin aikoihin tullut työntekijä ihmetteli tyhjää kuntosalia. Lisäkseni siellä ei ollut ketään muita, mikä oli minustakin outoa.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.
Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.
Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.
---
Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.
Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.
Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.
Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.
Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.
Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.
Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.
- Sama tilanne on ollut nyt muutamana aamuna.
Liekö kyse osaltaan ilmiöstä, josta YLE uutisoi otsikolla Kuntoilijoiden verukkeiden viikot alkavat jälleen. Jutussa urheilupsykologi Matti Jaakkola pohtii alkuvuoden väsähdyksen syitä. Niitä ovat lyhyesti se, ettei liikkumisen lisäämiseksi laiteta selkeitä tavoitteita - "liikun enemmän" ei riitä - ja se, että niitä laitetaan kerralla liikaa.
Monen lopahtaneen kuntoiluharrastuksen taustalla on pettymys.
- Tulee pettymys, kun on liialliset odotukset. Kuntoilija saattaa ajatella, että lenkillä käydessä tulee euforinen olo, joka jatkuu seuraavat kaksi päivää. Ei liikunta ole aina kivaa. Itselle pitää myös antaa repsahdukset anteeksi ja jatkaa siitä eteenpäin, muistuttaa Jaakkola.
---
Kuntoilun hiivuttua ihminen on mestari keksimään selityksiä. Verukkeet ovat tärkeitä, kun omiin tai muiden odotuksiin ei pystytty vastaamaan.
Olen ollut koko syksyn ja talven vähän siipi maassa, eikä puhettakaan, että olisin saanut itselleni asettamani kuntoilutavoitteet täyttymään. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä edes jonkinlaista perusliikettä. Koirista on tietysti se hyöty, että joka päivä on pakko pistää nenänsä ulos ja kävellä ainakin muutama kilometri, vaikkei juoksulenkkiä saisikaan aikaiseksi.
Laiskuus ja senhetkinen hyvä olo ovat ihmisille tärkeitä. Ihminen toimisi mieluiten energiansäästötilassa. Se on jäänne ajoilta, jolloin voimia piti riittää ravinnonhankintaan.
Näinhän se on. Pitkään liikuntaa harrastaneella on tietysti helpompaa, kun liikkumisesta on tullut erottamaton osa elämää. Joskus tehoaa myös se, kun muistuttaa itselleen olevansa keski-ikäistyvä istumatyöläinen, jolla jo nyt on alkanut olla kaikenlaista pientä kremppaa ja jumitusta. Päiviensä - saati terveiden päiviensä - määrää ei tietenkään kukaan tiedä, mutta jos niitä suodaan, toivoisi kropan pysyvän menossa mukana.
Ehkä suhtautumiseni liikuntaan onkin vuosien myötä muuttunut lempeämpään suuntaan: se on ensisijaisesti huolen pitämistä itsestään, ei suorittamista.
Lohdullista toki on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tai parantaa tämäntyyppistä huolenpitoa ainoasta kehostaan, olipa lähtötilanne mitä hyvänsä. Onhan tutkittu, että vielä 90-vuotiaillakin lihaskunto - ja sen myötä elämänlaatu ja arjessa pärjääminen - paranee harjoittelemalla, vaikka se olisi aloitettaessa liki olematon.
Päätetään siis pitää itsestämme huolta, päätetään myös se, mitä se käytännössä tarkoittaa, muttei yritetä kerralla liikaa eikä lannistuta vastoinkäymisistä. Kuulostaa aika hyvältä, minusta.
torstai, tammikuu 05, 2012
Katsaus taaksepäin: vuosi 2011
Vuosi-inventaario Veloenalta lainattuna. Joskus näitä olen tehnytkin, mutten viitsi kaivella vanhoja (siis konkreettisesti, kuvaannollisesti teen sitä turhankin usein).
1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.
5. Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.
7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Ainakin koirien, päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.
22. Rakastuitko vuonna 2011?
En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.
23. Kuinka monta yhden yön juttua?
Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.
24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?
Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?
Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.
37. Ketä ikävöit?
Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Julkaisin kirjan. Opiskelin latinaa. Kiipesin yli 4500 metriin. Aloin tutustua ikonimaalaukseen ihan omakohtaisesti, muutenkin kuin äidin katseluoppilaana. Kokeilin joogaa. Ahdistuin iän karttumisesta. Olen toki säännöllisesti ahdistunut siitä, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan, mutta nyt pelästyin ensi kertaa omia ikävuosiani.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt varsinaisia uudenvuoden lupauksia vuosi sitten sen enempää kuin nytkään. Sen verran voisin tosin luvata, että yritän löytää elämääni enemmän iloa, kepeyttä ja luottamusta asioiden järjestymiseen. Viisas sananlasku sanoo, ettei surun lintuja voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiinsa. Sanotaanko niin, että epäilen olleeni tarkkaamaton ja päästäneeni linnut asettelemaan ensimmäiset risut pääni päälle.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei kukaan kovin läheinen. Yksissä nimiäisissä kävin. Lähipiirini ei ole noin ylipäänsä ollut kovin synnyttäväistä.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Läheltä liippasi jonkin kerran: omilta läheisiltä meni läheisiä.
5. Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Venäjällä, Ranskassa ja Italiassa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Jo mainittua luottamusta elämään. Vähemmän irrallisuuden ja eristäytyneisyyden tunteita. Jonkinlaisia suuntaviivoja eteenpäin; uskoa siihen, että minulla on oma - vaikka sitten vaihtelevakin - paikkani ja tehtäväni tässä hulinassa.
7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jos mieleen ei tule nyt yhtään, tuskin muistan niitä viiden vuoden päästäkään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Ehkäpä väitöskirjan kansainvälisen version ilmestyminen kovissa kansissa isolta kustantajalta. Oli se Mont Blancille kiipeäminenkin hieno kokemus, joskaan en sitä minään suurena saavutuksena osaa pitää.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaankin se, etten saanut vielä jatkorahoitusta tai töitä tätä pätkäsilppua jämäköittämään.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Kunnon flunssaa en sairastanut koko vuonna, vakavammista vaivoista puhumattakaan, mistä olen kiitollinen. Kiusat keskittyivät alaraajoihin: polvet kipuilivat juostessa hieman aiempaa enemmän ja jalkateristä löytyneet Mortonin neuroomat uhkasivat torpedoida kesän vaellus- ja kiipeilyreissun. Lisäksi ne pistivät jalkinepolitiikan uusiksi.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Parhaasta en tiedä, mutta tärkein - ja kallein - oli tämä uusi kone vanhuuttaan hajonneen tilalle.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Ainakin koirien, päivittäin.
13. Kenen käytös masensi?
Jos ei nyt masentanut, niin joidenkin läheisten ja tuttujen käytös harmitti, turhautti tai ihmetytti. Oma käytös kyllä masensi muutamankin kerran.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Mihinpä sitä vanhassa velkatorpassa asuja rahansa käyttää? Valtaosa meni tavallisiin asumis- ja elämiskuluihin ja remonttihommiin. Reissaaminen ja harrastukset veivät osansa sieltä välttämättömän yli jäävästä.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
En nyt ehkä oikein, oikein, oikein innoissani mistään, mutta ainakin hetkittäin aika innostunut monestakin asiasta: akvaarioissa puljaamisesta, Alpeista, uudesta tutkimusaiheestani, kirjoittamisesta, kuvaamisesta, eläimistä ja kasveista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Äh, näitä "aina"-kysymyksiä... Epäilenpä, ettei mikään. Mutta senhän näkee sitten myöhemmin, vuosien päästä. Tai pikemminkin kuulee.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Vaatteista päätellen suurin piirtein samoissa mitoissa. Painoa saattaa olla jokunen kilo lisää. Vältän yleensä vaa'alla käymistä ja luotan vaatteisiini ja olooni.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Tulotaso oli osapuilleen sama, mutta himpun verran matalampi, kun jäin kuukausipalkalta apurahalle.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Viettäneeni aikaa ihmisten kanssa. Liikkuneeni luonnossa. Valokuvanneeni. Piirtäneeni. Soittaneeni mandoliinia. Hevostelleeni.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Valvoneeni aamuöitä murehtien kaikkea mahdollista mennyttä, olevaa ja tulevaa.
20. Kuinka vietit joulua?
Omaisten kanssa täällä Riihimäellä. Suuri osa ajasta kului keittiössä, mitä en pannut lainkaan pahakseni, semminkään kun ulkona sataa lösötti koko ajan.
22. Rakastuitko vuonna 2011?
En. Paitsi taas kerran alppimaisemiin ja -luontoon.
23. Kuinka monta yhden yön juttua?
Yhtään juttua en kirjoittanut yli yön, muista jutuista en tiedäkään.
24. Mikä oli suosikki-tv-ohjelmasi?
Katsomistiheyden perusteella TV-uutiset ja sää sekä luontodokumentit. Ihan oikeasti. Loppuvuodesta tuli hyvä ruotsalaissarja AD 1790, jota meillä katsottiin innolla.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
Elämäni lienee tylsää, kun en ole tähän ikään mennessä keksinyt siitä yhtään vihattavaa henkilöä. Vihansekaista surua tunnen kyllä joka kerran, kun luen esimerkiksi eläinrääkkäystapauksista, se ei ole vuodesta kiinni.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Paras? Eihän tähän voi vastata. Luin paljon hyviä kirjoja, vaikken osaa nostaa yhtä ylitse muiden. Mutta vuoden lopulla aloin lukea taas kerran Gerald Durrellin Korfu-trilogiaa ja nautin valtavasti vanhojen, jo lapsuudesta tuttujen kirjojen seurasta.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tänä vuonna ei tainnut tulla mitään uutta, suurta löytöä. Hyvillä entisillä mentiin.
28. Mitä halusit ja sait?
Ainakin sen mainitun kirjan painosta ulos. Tutkijavaihtopaikan ulkomaille, joskin rahoitus puuttuu vielä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Tutkimusrahoitusta tai töitä. Mielenrauhaa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tajusin juuri, ettemme tainneet saada aikaiseksi yhtään leffateatterikäyntiä koko vuonna. Suosikiksi laskisin sellaisen, jonka katsoo monta kertaa; sellaista ei tainnut vastaan tulla. Hyviä tuli nähtyä muutama, mutta eihän niitäkään tähän hätään muista.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 36, mutta mitä tein... Yllätys! En muista! Pitäisikö tuollaiset muistaa?
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Että ihan mittaamattomasti... Kieltäydyn vastaamasta tällaisiin olisi-kysymyksiin, koska eihän sitä voi tietää; on asioita, joita luulee haluavansa enemmän kuin mitään muuta, mutta ne saatuaan huomaa, ettei elämä mullistunut tai edes muuttunut mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?
Sama kuin edellisinäkin vuosina: etätyöläisen verkkarihousut ja yläosan verhona sitä, mitä on aamulla käteen sattunut. Villasukat ja metsurinsaappaat.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Asuinkumppanit, niin kaksijalkainen kuin nelijalkaiset ja jalattomatkin. Kirjoitustyö.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Noin ylipäänsä lienen seurannut politiikkaa valppaampana kuin aikoihin. Niin on varmasti tehnyt moni muukin.
37. Ketä ikävöit?
Ihmisiä, ihmisseuraa. Omaisia, ystäviä, tuttavia.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En tainnut juuri tavata uusia ihmisiä ja sen minkä tapasin, en kyllä tullut pistäneeksi heitä paremmuusjärjestykseen.
keskiviikko, joulukuu 28, 2011
Toivotuksia ja tähteitä
Pääsipä käymään niin, että Pagistaanin virallinen jouluntoivotus jäi tänä vuonna tyystin väliin. Toivotetaan nyt sitten hyvää viattomien lasten päivää.
Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.
Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.
Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.
Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.
Huomennahan voitaisiin, jos se olisi allekirjoittaneesta kiinni, viettää viallisten aikuisten päivää. Sellaista lohdullista merkkipäivää, jolla muistettaisiin kaikkia meitä, jotka olemme tavalla tai toisella vinoon kasvaneita ja tunarointiin taipuvaisia.
Syy siihen, ettei edes joulua ehditty toivottaa, olivat tämänvuotiset juhlajärjestelyt: emme lähteneetkään koirinemme ja pakaaseinemme Pohjois-Karjalaan, vaan haalimme omaiset tänne Hämeen suuntaan, osan siskon luo Tampereelle ja osan meille. Koska yletön jouluhössötys on kaikkinensa turhaa ja stressaavaa, yritimme hoitaa juhlapyhät keveähköin järjestelyin hyasintin haisteluun ja glögin nauttimiseen keskittyen. Silti tekemistä oli riittämiin.
Nyt ovat vieraat lähteneet ja jääkaappi ja kellari täynnä outoja rääppeitä, vaikka koetimme tehdä ruokaa niin, ettei sitä jäisi kovin paljon yli (vinkkinä todettakoon, ettei kannata katsoa netistä, paljonko jouluruokia suositellaan varattavaksi minkäkin kokoiselle joukolle; laskelmat lienee tehty massaansa kasvattavia sumopainijoita silmällä pitäen). Porkkanalaatikosta paistoin jo sovellettuja karjalanpiirakoita - kannattaa muuten kokeilla! Juureslaatikon jämistä tein sosekeiton ja graavilohesta kalapiiraan. Loputkin tähteet saataneen jalostettua johonkin järjelliseen muotoon, mikä on helpotus ruoan pois heittämistä kammoksuvalle.
Näillä eväillä - kirjaimellisesti - mennään tämän lumettoman joulukuun ja sen myötä vuoden loppuun.
torstai, joulukuu 08, 2011
Sattumanvaraisuusyhteiskunta
-Elämme sattumanvaraisuusyhteiskunnassa. Ei ole enää sitä turvaraamia, joka ennen oli. Maisteriksi valmistuminenkaan ei enää takaa mitään. Ainoa viesti, mitä minulla opiskelijoilleni on, on se, että sattuma korjaa satoaan. (Helsingin yliopiston historioitsija, luokkatutkija Laura Kolbe, HS 4.12.)
On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.
Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.
Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.
Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.
Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.
(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)
On taas se aika, kun joululaulut soivat ja tutkimusrahoituslotto pyörii niin että heikompia huimaa. Moni jännittää, tärppääkö, saako mahdollisuuden tehdä työtään taas vuoden eteenpäin, parhaimmillaan jopa kaksi tai kolme. Osa-aikaisena onnettarena toimii edellä mainittu sattuma. Esimerkiksi Suomen Akatemia kertoo, että "rahoituksen riittämättömyydestä johtuen kaikkia parhaimmankaan arviointituloksen saaneita hakemuksia ei kyetä rahoittamaan." Oma lukunsa on, miten moni hakemus edes yltää parhaaseen arviointitulokseen.
Akateemisessa kilpajuoksussa onkin vain yksi varma voittaja: krooninen riittämättömyyden tunne.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, etten ole ollut päivääkään työttömänä näinä yhdeksänä vuotena, jotka ovat kuluneet maisteriksi valmistumisestani. Aina on ollut rahoitusta, jota olen täydennellyt lehtitöillä (ja eräällä sinänsä antoisalla siivouspätkällä). Se on tällä alalla ihan hyvä saavutus. Tyly tosiasia kuitenkin on, että tohtorina rahoituksen saaminen on paljon vaikeampaa kuin tohtoriopiskelijana. Kuten muuan vanhempi kollega rohkaisevasti totesi, tutkijanpolun viimeiset ruusut nähdään väitöskaronkassa.
Niin, ajat ovat muuttuneet. Enää yliopistotutkinto, korkein mahdollinenkaan, ei takaa toimeentuloa kuin hyvin harvalla alalla. Mieleen tulevat lähinnä lääke- ja lakitieteet sekä erityisopettajien koulutus.
Pagistaanissa eletään siis jälleen kerran jännittäviä aikoja. Nykyinen rahoitus loppuu huhtikuussa, ja vaikka vieheitä on heitelty joka suuntaan, hyvin mahdollista on, että tarttumaan pääsee toimen sijasta työvoimatoimiston ovenkahvaan. Ajat kun ovat sellaiset, ettei varasuunnitelmanikaan - toimittajantöihin keskittyminen - taida lyödä leiville. Aiheesta voi lukea vaikkapa Ira Koivun Journalisti-lehteen kirjoittaman kolumnin Freelancereiden inflaatio.
Mutta on kai vain oltava tyytyväinen siitä, mitä on saanut ja mihin päässyt ja yrittää pitää mieli avoimena joka suuntaan, monille vaihtoehdoille. Menneitä valintoja ei voi enää muuttaa, eikä siihen välttämättä olisi edes syytä: silloin vaihtoehtoina olleet valinnat olisivat hyvin voineet tuoda minut tähän samaan pisteeseen, kenties jo vuosia aiemmin.
(Jälkimmäinen kappale edustaa poliittisesti korrektia, myönteistä ja rakentavaa suhtautumista haasteellisiin elämäntilanteisiin. Oikeasti taistelen pessimismiä, synkkyyttä ja itsesääliä vastaan nähden itseni miehen elätettävänä seuraavat kaksikymmentä vuotta, tai vaihtoehtoisesti veneen alla sammalta syömässä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)