Jos et koskaan toivo, et myöskään milloinkaan saa tietää, mitä toiveidesi tuolla puolen on.
- Kleemens Aleksandrialainen
tiistai, maaliskuu 13, 2012
Toivo
Jos et koskaan toivo, et myöskään milloinkaan saa tietää, mitä toiveidesi tuolla puolen on.
- Kleemens Aleksandrialainen
keskiviikko, maaliskuu 07, 2012
Säännöllinen viikkorytmi
Kuvassa satalitrainen geotoopinpätkä Amazonin hämyisää joenuomaa. Geotooppi tarkoittaa, että kasvit ja eläimet ovat samalta maantieteelliseltä alueelta. Biotooppi on vielä tiukemmin rajattu kokonaisuus, jolla pyritään jäljittelemään esimerkiksi tietyn sivujoen mutkaa.Akvaarioharrastuksestani tietävät tuttavat kertovat toisinaan itsekin harkinneensa akvaarion hankkimista ja kyselevät, onko siitä paljon työtä.
Eilen altaille viikkohuoltoa tehdessäni keksin, mitä vastata seuraavalle kysyjälle: jos henkilöllä on viherkasveja ja hän pitää niiden hoitamisesta, akvaario voi olla mitä antoisin harrastus. Mikäli hän ei ole lainkaan kiinnostunut minkään vihreän kasvattamisesta tai kokee, ettei ehdi pitää huolta helpoimmistakaan ruukkukasveista, kannattaa akvaarioajatusta puntaroida erityisen kriittisesti.
Eihän akvaarioon ole pakko kasveja laittaa. Yleensä niitä kuitenkin halutaan ja hyvä niin: ne parantavat hyvin voidessaan paitsi altaan ulkonäköä, myös veden laatua ja antavat kaloille suojaa. Tällöin altaan varsinainen hoitaminen on pitkälti kasvien hoitamista.
Kasveja tai ei, akvaario tarvitsee joka tapauksessa säännöllisen viikkorytmin, eli käytännössä osittaisen vedenvaihdon sekä tekniikan huoltamista tarpeen mukaan. Ei se paljon aikaa kerrallaan vie, mutta se pitää yhtä kaikki tehdä.
Muuten voi käydä kuten erään tutun akvaristin entiselle puolisolle. Tämä oli eron tullessa halunnut välttämättä pitää akvaarion olohuoneen kaunistuksena, vaikkei ollut sen hoitamiseen juuri puuttunutkaan. Muutaman viikon kuluttua uuteen asuntoon muuttaneen akvaristin puhelin soi: haiseva loota pyydettiin hakemaan pois ja nopeasti sittenkin.
Huonolla hoidolla oleva akvaario ei tosiaankaan ole mikään feng shui-henkinen sisustuselementti, rauhoittava pala luontoa omassa olohuoneessa, vaan apea muistutus maailman saastuneiden vesistöjen tilasta. Puhumattakaan siitä, että kyse on elävistä olennoista ja niiden hyvinvoinnista.
Myöskään etukäteisopiskelun tärkeyttä ei voi liikaa painottaa, jos mieli aloittaa akvaarioharrastuksensa menestyksekkäästi ja välttää ikävät tappiot. Kyseessä on kuitenkin biologinen kokonaisuus, pienoiskokoinen ekosysteemi, jonka perustamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan sekä vesikemian alkeita että kasvien ja kalojen lajikohtaisiin tarpeisiin tutustumista. Mutta se on oma tarinansa (kunhan ensi keväänä palaan maailmalta, saatan hyvinkin innostua laittamaan pystyyn Pagistaanin akvaarioaiheisen sivukonttorin, joka on tähän saakka jäänyt ajatuksen asteelle).
Viherkasveista puheen ollen, niistä kiinnostuneen kannattaa ottaa lukulistalleen kahden biologin Viidakkokirjeet-huonekasviblogi. On siellä satunnaisesti akvaarioasiaakin.
Aukeille
Etenkin sellaiselle, joka eksyy helposti oman päänsä sisälle, tekee hyvää mennä säännöllisin väliajoin aukeille paikoille. Jäätyneelle järvenselälle, meren rannalle, tunturiin, vuorille. On se toki terveellistä muillekin.
keskiviikko, helmikuu 29, 2012
Väitöksen jälkeiseen tutkimukseen
Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa
En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!
lauantai, helmikuu 25, 2012
Valmiiksi tallattu polku
Ruotsin kuninkaallisten lisääntymisuutisten myötä tuli mietiskeltyä monarkiaa nykypäivänä. En lapsena ymmärtänyt mitään prinsessaleikkien päälle, eikä kuninkaallisten vetovoima ole oikein auennut aikuisiälläkään.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
Jotakin tarvetta kuningashuoneisiin liittyvät uutiset meissä kuitenkin täyttävät. Tänään Helsingin Sanomissa siteerattiin tutkija Carl-Erik Grimstadia, joka
kutsuu Pohjolan kuningashuoneita massamediakulttuurin ruokkimiksi ylläpitomonarkioiksi. Niitä ylläpidetään, jotta saisimme virkistävää viihdettä.
Näinhän se on. Luulen, että kuninkaallisissa kiehtoo tietty ristiriita: toisaalta heitä kadehditaan, toisaalta pohditaan, onko moinen näytteillä olo edes elämää. Myös moralisointi on osa kuviota; kansahan se on, joka lopulta maksaa viulut.
On kiinnostavaa miettiä, mistä kateus nousee. Miksi esimerkiksi Kate Middletonin kuninkaallista naimakauppaa pidettiin todellisena onnenpotkuna ja joka tytön unelmana, vaikka perillisten, kuninkaallistenkin, tuottamisen näkeminen naisen elämäntehtävänä ei varsinaisesti ole enää nykypäivää?
Osin kyse voi olla puhtaasti pinnallisista asioista: taloudellisesti turvatusta elämästä, ajan viettämisestä kuuluisuuksien kanssa. Mutta sama on saavutettavissa - ainakin teoriassa - kun pelaa korttinsa taitavasti ja onnistuu joko haalimaan miljoonaomaisuuden tai lyömään hynttyyt yhteen jonkun kanssa, jolla sellainen on. Ei siihen monarkiaa tarvita.
Epäilenkin, että kuninkaallisten ihailussa ja kadehtimisessa mennään syvemmälle ihmismielen uumeniin ja kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Kuninkaallinen on aina joku. Hänet huomataan hänen eläessään ja muistetaan kuoltuaan. Ainakin näennäisesti hänen elämällään on enemmän merkitystä kuin tavallisella Virtasella tai Jönssonilla. Tuo merkitys on lisäksi olemassa sisäsyntyisesti: ei tarvitse tehdä Nobelin arvoista keksintöä tai muuta huomattavaa jättääkseen jälkensä kansakunnan tai jopa ihmiskunnan historiaan.
Nykypäivänä medianäkyvyys ja jonkinasteinen julkisuus tuntuvat olevan aiempaa suuremman ja nuoremman kansanosan toiveissa. Elämä "tavisten" arjen yläpuolella näyttäytyy hohdokkaana, vaikka luulen, että lopulta kyse on jonkinlaisesta kollektiivisesta identiteettikriisistä, jonka voittajina nähdään yleiseen tietoisuuteen ankkuroituvat onnekkaat. Elämän merkityksen koetaan jotenkin syntyvän siitä, että oma olemassaolo on mahdollisimman monen tiedossa (niille, jotka julkisuudessa ovat, valjennee pian asioiden todellinen laita ja harhaluulot median suomasta eksistentiaalisesta täyttymyksestä - jos niitä on edes ollut - karisevat nopeasti).
Arvelisin, että kuninkaallisten elämää kadehtitaan myös siksi, että heillä näyttää olevan edessään valmiiksi tallattu polku. Paradoksaalista kyllä, samaa asiaa myös kauhistellaan, samaan tapaan kuin julkisuuden kaksiteräistä miekkaa. Mutta kun ajatellaan kaikkia niitä valintoja, joita (nyky)ihminen joutuu tekemään varhaisnuoruudestaan alkaen, ajatus valmiista, "kohtalon sanelemista" optioista on ahdistavuudessaankin jollain tapaa houkutteleva - semminkin, kun siihen liittyy mainittu merkityksellisyyden oletus.
Toisaalta monarkian edustajille on tarjolla arkisten valintojen laaja kirjo, jonka mahdollistaa tietty taloudellinen huolettomuus. Lomaillako Barbadoksella vai Malediiveilla? Siinä, missä keskivertokansalainen kamppailee suurten elämänvalintojen kanssa, jotka eivät kuitenkaan takaa laajoja valinnanmahdollisuuksia arjessa, kuninkaallisten osalta suuret valinnat on ainakin teoriassa tehty valmiiksi, jolloin elämänsisältöä voi hakea vapaaehtoisista hyväntekeväisyyshankkeista, kulutusvalinnoista, matkustelusta ja muista mukavuuksista, jotka sivustakatsojan silmissä näyttävät saavuttamattomuudessaan houkuttelevilta. Kultainen häkki on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin kuvaava metafora.
En tiedä, menevätkö nämä pohdinnat rytinällä metsään. En myöskään tiedä, miten yleistä kuninkaallisten tai muiden "etuoikeutettujen" kadehtiminen ylipäänsä on. Luulisin, että se joka tapauksessa karisee iän myötä, aivan kuten muukin julkkisten ja julkisuuden ihannointi. Vai kariseeko se? Toivottavasti sentään, kun ihmiset asettuvat vähitellen taloksi omaan elämäänsä ja alkavat hyväksyä naaman, joka aamuisin peilistä katsoo.
Elämän merkityksellisyyden etsimiseen voikin sitten vierähtää koko elinikä, mutta se olkoon eri tarina, kullakin itsensä näköinen.
maanantai, helmikuu 20, 2012
Tulkintoja
Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.
Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?
Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?
Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.
En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.
Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.
Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.
torstai, helmikuu 16, 2012
Avaruusalus ja partiolaiset
Eilen silmään sattui Nokian entisen lakijohtaja Anne-Liisa Palmun haastattelu Salon tehtaan alasajon tiimoilta. Siinä hän muistuttaa globaalien suuryritysten - mukaan lukien "suomalaisena" pidetyn Nokian - toimivan narsistin tai jopa psykopaatin lailla: niillä ei ole tunteita, eivätkä ne harjoita vastavuoroisuutta.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
Kustannukset ajavat matkapuhelinvalmistuksen sinne, missä varsinainen valmistusmateriaali syntyy. Anne-Liisa Palmu vertaa globaalia yritystä maapalloa kiertävään avaruusalukseen.
- Alus zoomailee yläilmoista paikkaa, johon olisi järkevä laskeutua toviksi. Sitten kun alus laskeutuu, se pudottaa imuriputket alas, ja aikansa ravintoa imettyään se lähtee taas jatkamaan matkaa. Tämä on se mitä meidän pitäisi ymmärtää. Isot yritykset ovat karhun syleily -yrityksiä. Niiden kanssa voi olla hyvä hetken, mutta niihin ei voi koskaan tosissaan luottaa, opastaa Palmu.
Läksynsä lienevät oppineet muun muassa romanialaiset: vuoden 2008 lopussa perustettu Nokian tehdas suljettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 2010 toimittaja Juha Jaakkola siteerasi kolumnissaan Jorma Ollilaa. Tämä ei suinkaan puhunut avaruusaluksista, vaan "globaalista arvoverkosta":
Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittuminen ei hänen mielestään riipu niinkään veroista ja työvoimakustannuksista kuin ”toimintaympäristön tarjoamista mahdollisuuksista joustavaan reagointiin sekä saumattomasta integroitumisesta laajempaan globaaliin arvoverkkoon”.
---
Ollila opettaa, että yksilöinä meidän suomalaisten pitää tässä hyvinvoinnin ja onnen tavoittelussa ”joka aamu kaivaa itsestämme partiolaisen asenne ja vaadittava sitä myös muilta”.
Suomen partiolaisten peruskirjassa sanotaan, että partioaatteen arvopohjana on "ihmiskuva, jossa ihmisellä on velvollisuuksia suhteessa Jumalaan, omaan itseen, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön" (ehkä tähän voisi lisätä myös globaalit suuryritykset, pörssikurssit ja osakkeenomistajat).
Vai tyydymmekö sittenkin partiotunnukseen Ole valmis (englanniksi "Be prepared")? Siitä voi olla apua, kun seuraava avaruusalus tekee lähtöä globaalin arvoverkon hohteessa.
tiistai, helmikuu 14, 2012
Hyvää Valentinusten päivää
1900-luvun alun Valentinen-päivän kortti on lainattu täältä.Pagistaanhan periaatteessa vastustaa kaikenlaisia krääsäkekkereitä. Etenkin niitä, jotka on siirtoistutettu muualta lähinnä lisäämään kertakäyttöroinan menekkiä.
Ilmaiseksi voi kuitenkin toivottaa hyvää ystävänpäivää, jonka historiallinen tausta monine vaihtoehtoisine Valentinuksineen on ihastuttavan sekava ja monikerroksinen. Lyhyt versio suomeksi löytyy täältä. Pyhään Valentinukseen liitetyistä käsityksistä ja traditioista voi lukea englanniksi vaikkapa täältä (Wikipedia-suodin suositeltava).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)