tiistaina, heinäkuuta 30, 2019

Euro poikineen

Tänä kesänä on mediassa ollut keskustelua eläinlääkärikuluista - siitä, mikä niitä nostaa, miten niihin pitäisi varautua, ja onko ylipäänsä järkevää hankkia lemmikkejä, jos ei ole varaa hoitaa niitä.

Meillähän menee yleensä rahaa lähinnä koirien hammashuoltoon (pahempien ongelmien ehkäisemiseksi). Eli olemme olleet sen suhteen melko onnekkaita. Mutta tänä kesänä taloutemme rahalaaria on tyhjennetty kaksin käsin ja mätetty euro poikineen eläinlääkäreiden tilipussia lihottamaan.

Kesäkuun puolivälissä Nessa juoksi tavallista aamuralliaan, mitä nyt nuoret vinttikoirat ja vähän vanhemmatkin mielellään harrastavat. En nähnyt sen kompastuvan, enkä kuullut vinkaisua, mutta kutsuessani koiran luokseni se ontui. Tutkailtuani asiaa vika paikallistui oikean etukäpälän sisimpään varpaaseen. Maallikkokin hoksasi varvasta tunnustellessaan, että murtunuthan se oli, vaikkei Nessa sitä juuri aristanutkaan. Samalle päivälle onneksi saatu eläinlääkäriaika röntgenkuvineen vahvisti asian. Koska kyseessä oli irtonainen murtuma - luu oli siis poikki, eivätkä päät koskettaneet toisiaan - eläinlääkäri totesi, ettei kirurginen korjaaminen kannata. Koipi laitettiin kipsiin, jota oli tarkoitus pitää kaksi viikkoa ja siirtyä sitten kevyempään siteeseen.

Paitsi että muutaman päivän kuluttua kipsin läpi alkoi tihkua nestemäistä substanssia, joka erehdyttävästi muistutti märkäeritettä. Eipä muuta kuin päivystykseen, kipsi auki ja anturahiertymän toteaminen. Parin konsultoivan eläinlääkärivisiitin tuloksena käpälä päätettiin pitää pelkässä kevyessä tukisiteessä. Ulkoilua vain remmissä ja kintulle lepoa mahdollisimman paljon.

Kuukauden päästä mentiin kontrolliröntgeniin. Siellä vahvistui tosiasia, jota olimme jo epäilleetkin katseltuamme Nessan "lepäämistä": murtuma ei ollut luutunut neljässä viikossa lainkaan. Suosituksena oli amputointi tai varpaan jättäminen silleen, koska enää se ei paranisi. Kysyttyämme vielä toisen eläinlääkärin mielipiteen päädyimme ensin mainittuun vaihtoehtoon. Ilman varvasta urheilullinen koira pärjäisi kuulemma huomattavasti paremmin kuin kera rempulavarpaan, joka olisi koko ajan töksähtämässä johonkin ja saattaisi aiheuttaa pahemmankin vamman.

Viikko sitten varvasparka sai lähtöpassit. Toipilas ulkoilee edelleen remmissä ja viettää sisätiloissa aikaa happamana tötterö päässä. Viikon päästä - jos matkaan ei enää tule uusia mutkia ja toivottavasti ei tule - poistetaan tikit ja siirrytään vähitellen normaaliin liikuntaan ja elämiseen. Virtaa tosin on kertynyt koneeseen sen verran, etten ihmettelisi, jos kohta jokin ruumiinosa on taas paketissa tolkuttoman riehumisen jäljiltä.

Kaikkiaan kesäisen varvassaagan kustannukset ovat kivunneet yli tonniin, josta tosin suurimman osan pitäisi tulla vakuutukselta takaisin (niin, Nessalle päädyimme jopa ottamaan vakuutuksen, koska vinttikoirat ovat varsinkin nuorina verraten onnettomuusalttiita, mikä oli todistettava).

Muttei siinä vielä kaikki. Heinäkuussa Nessa poimi ensin jostain jonkin koirien koleran - hämmästyttävää sinänsä, koska eihän se ulkoillut muualla kuin omalla pihalla remmissä varpaansa takia. Tuloksena oli viikko vesiripulointia, johon mitkään tukihoidot eivät auttaneet. Lopulta hoitona oli kaksi kertaa nesteytystä eläinlääkärillä ja vatsa-antibiootti, joka laittoi hanan kerralla kiinni. Muutaman päivän päästä Ferris sitten vietti oman sairasviikkonsa ja piipahti niin ikään tiputuksessa, ennen kuin sai samat tropit ja toipui. Nämä ripuliretket maksoivat yhteensä noin 500 euroa.

Raha on vain rahaa ja onneksi meillä oli sitä sen verran, että pystyimme hoidot maksamaan - noin ylipäänsähän lemmikinomistajilla kannattaisi aina olla jonkinlainen puskurirahasto tai edes varasuunnitelma pahan päivän varalle. Ja onneksi meillä ei ollut varattuna mitään reissuja heinäkuulle, koska ne olisi pitänyt tietysti perua, kun kotona oli toipilas ja parhaimmillaan kaksikin.

Niin ikään myönteisesti ajateltuna tämän kesän jäljiltä tuntuu joka tapauksessa siltä kuin olisi käyty tuttuun tapaan kahden viikon alppireissulla: rahaa on vähän ja univelkaa paljon.


maanantaina, huhtikuuta 15, 2019

Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

torstaina, joulukuuta 27, 2018

Hieman myöhässä

Kovin hiljaiseksi käynyt Pagistaan toivottaa leppoisaa joulunaikaa hieman myöhässä. Mutta vielähän se joulu jatkuu.

Olemme olleet siipan kanssa kimpassa pikaisesti laskettuna 14 joulua. Kaksi niistä on ollut sellaisia, jolloin emme ole lähteneet kotoa minnekään joulunviettoon, vaan meillä on ollut ilo kattaa pöytä myös jouluvieraille. Tämä oli toinen niistä. Toki on mukavaa saada kutsuja joulunviettoon muualle, mutta kyllä oman saunan lämmittämisessä aattona on kiistämätön hohtonsa - ja meidän osaltamme siis myös harvinaisuusarvonsa.

Tulevalle vuodelle haluaisin luvata hieman tiheämmän päivitystahdin, mutta kalenteri näyttää jo nyt siltä, etten taida tohtia. Kommenttilaatikon hiljaisuudesta voinee päätellä, ettei kollektiivinen menetys ole kovin suuri. Jostain syystä kuitenkin tykkään pitää blogin hengissä, vaikka näin kituliaanakin. Täyttäähän tämäkin jo 14 vuotta ihan näinä päivinä.

maanantaina, lokakuuta 15, 2018

Ei pitänyt tulla


Meillehän ei pitänyt tulla skotlanninhirvikoiraa. Verrattain lyhyt ikä, isojen vinttikoirien terveysriskit... monta hyvää syytä oli jättää hankinta haaveen tasolle.

Ei se sinne kuitenkaan jäänyt. Meillä on laumassa taas kolme koiraa - ja lisäksi Rocky äidin luona etäjäsenenä. Nessa, koko nimeltään Black Jade's Dirleton, on kohta 15-viikkoinen ja jo bedlingtoninterrieriä isompi. Kuten kuvasta näkyy, ei mene kauaa, ennen kuin residentti lurcherkin jää tulokkaaseen nähden pieneksi. Voi olla, että pikkuinen torppamme alkaa pian toden teolla tuntumaan ahtaalta, joskin skotit ovat aikuisina varsin rauhallista porukkaa.

Jouduin keväällä luopumaan hevosestani kolmen vuoden jälkeen; aika ei kerta kaikkiaan enää riittänyt sen täysipainoiseen liikuttamiseen ja hoitamiseen, kun työperäiset velvoitteet vähitellen lisääntyivät. Kai siitä löytyi sitten hyvä syy edes hankkia ponin kokoiseksi kasvava koira. Ja huolten määrän pitänee ihmisen elämässä olla enemmän tai vähemmän vakio.

torstaina, elokuuta 16, 2018

Miltä ilmastonmuutos kuulostaa



Vastauksena otsikon kysymykseen: se kuulostaa esimerkiksi siltä, kun serakki - eli jääpylväs - tai kokonainen jäätikön reuna sortuu alas kalliojyrkänteeltä.

Kävimme tekemässä taas perinteisen kesälomareissun Alpeilla. Pienen akklimatisoitumispatikan jälkeen pystytimme telttamme Breithornin alapuoliselle jäätikölle aivan Sveitsin ja Italian rajalle. Samoilla kieppeillä siippa oli telttaillut kiipeilykavereineen 13 vuotta sitten. Tavoitteenamme oli kiivetä muutamia nelitonnisia - muun muassa kaksoset Castor ja Pollux - ja se täyttyikin jopa odotuksia paremmin.

Ennen ylöspäin lähtöä yövyimme Valtournenchen kylässä eräässä pikkuhotellissa, jonka omistaja työskentelee myös vuoristo-oppaana. Suunnitelmistamme kysellessään hän huomautti, että köytemme oli jäätiköllä liikkumiseen aivan liian lyhyt; kuulemma railoja oli paljon ja kulkeminen vaarallista.

Oikeassahan hän köytemme pituudesta oli - se on ollut kompromissi näillä yhdistetyillä patikka- ja kiipeilyreissuilla - joten kävimme vielä aamulla ostamassa reilusti pidemmän köyden kylän urheilukaupasta. Ja hyvä niin. Noiden 13 vuoden aikana jäätikkö oli käynyt tosiaan reilusti rikkonaisemmaksi, ja hellejakso vielä hankaloitti tilannetta. Aamulla railon yli saattoi kulkea hyvä lumisilta - joskaan ei niihinkään ole koskaan luottamista - mutta iltapäivällä palatessa se oli sulanut ja tyhjyyden yli oli tehtävä kunnon loikka. Ensimmäisenä päivänä telttapaikkaa etsiessämme hupsahdinkin railoon, onneksi vain nivusiani myöten.

Niin ikään alussa mainittuja jäätikönreunojen murtumisia ja sortumisia tapahtui pitkin päivää; tuon tuostakin jostain kuului ukkosenkaltainen jyrinä. Ikiaikaiset jääkentät antavat periksi sekä rymisten että hiljaa huveten, kun lämpötila nousee. Jo omien alppireissujeni aikajänteellä, eli 12 vuoden aikana, jäätiköiden sulaminen on ollut silminnähtävän nopeaa (esimerkiksi Gran Paradisolle kiipesin vuonna ensin 2008 ja uudestaan 2016, ja kahdeksassa vuodessa jäätikön reuna oli vetäytynyt niin, että reitin alku oli muuttunut täysin).

On tietysti hurskastelua taivastella ilmastonmuutosta samalla, kun itse on edistänyt sitä lentämällä maailmalle ja takaisin. Mutta yhtä kaikki, jäätiköiden sortumista kuunnellessa käy kouriintuntuvaksi se ikävä aavistus, että nyt ovat käynnistyneet kehityskulut, joihin ihmisellä ei enää ole todellista kontrollia.

Yrittää silti pitää. On pakko.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2018

Koska se on minusta nätti

Kuvassa ei ole lupiinia, vaan pihaniittymme koiranputkipitsiä (joka odottaa hypoteettisten lampaiden tai akuutimmin raivaussahan käsittelyä, ennen kuin alta puskeva pelto-ohdake pääsee kukkaan). Mutta lupiini on viime aikoina ollut taas puheenaiheena sosiaalisen median puutarhakeskusteluissa.

Alkukesähän on aikaa, jolloin kannustetaan vieraslajien torjuntaan. Luonnonkasveilta aggressiivisesti kasvutilaa vieviä tulokaslajeja ovat muun muassa jättipalsami, jättiputket, kurttulehtiruusu - ja komealupiini. Jälkimmäinen on se, joka näyttää herättävän vuosi toisensa jälkeen suurimmat intohimot. Moni puolustaa lupiinia suureen ääneen ja uhkailee jopa sen edelleen levittämisellä.

Miksi? Koska se on minusta nätti. Koska siitä ei minusta ole mitään haittaa. Koska se on minusta tienpientareilla kivemman näköinen kuin jotkut mitättömät ruohot.

Suuri lupiinikeskustelu on hyvä esimerkki yleisestä ajattelumallista, jossa oma mielipide tai tuntemus on argumenttina aivan yhtä arvokas kuin tutkittu fakta. Jokainen voi tässä mallissa olla kaikkien alojen asiantuntija ja ajaa omaa näkemystään varmana sen paremmuudesta muihin nähden. 
Keskustelu on tietysti vain keskustelua. Mutta kun ajatuksesta siirrytään toimintaan, vaikkapa nyt lupiinien tarkoitukselliseen levittämiseen, vahinkoa alkaa tapahtua.

Ihmisten inttämisestä ärtyessä on toki hyvä muistaa, että kenties meillä jokaisella - itseämme valistuneina ja analyyttisinä pitävilläkin - on omat lupiinimme. Ei tehne yhtään pahaa olla tarkkana varsinkaan silloin, kun huomaa keskustelun kääntyvän itselle tärkeisiin, tunteita nostattaviin aiheisiin.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2018

Pönttöjä

Päivän maakuntalehdessä oli taas maa- ja metsätalouden teemasivut. Kolumnissaan Metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija esitti huolensa kuusi- ja töyhtötiaisten ja muiden kolopesijöiden kantojen vähenemisestä. Ratkaisuksi hän ehdotti, että hakkuuaukeiden "säästöpuihin" laitetaan linnunpönttöjä.

Pönttöjen ripustaminen ovat aina kannatettava ajatus, mutta ehdotus kuvastaa minusta hienosti suomalaista metsäkeskustelua nykypäivänä. Asiantuntijoiden varoitukset metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisestä on sujuvasti sivuutettu biotalouden huumassa (Suomessa biotalous tuntuu tarkoittavan lähinnä lisää sellukattiloita). Metsäähän kasvaa aina lisää!

Samalla pragmaattisuudella voi ajatella, että kolopesijä on tyytyväinen, kun sillä on pesäkolo. Sillä ympäröivällä metsällähän ei niin väliä ole (oikeasti toki on; tiaiset hakevat ruokansa vanhojen kuusien rungoilta ja oksilta, eikä töyhtötiainen edes halua ylittää yhtään laajempia aukeita).