Varoitusvaloja ja talvilintuja

Pyrstötiaisia talipallojen kimpussa.

Allekirjoittaneen psykofyysiseen kojelautaan on viimeisen vuoden mittaan syttynyt varoitusvalo jos toinenkin. Tietäähän sen, miten siinä käy, jos niitä ei ehdi, viitsi tai tohdi huomioida. Lopulta kone alkaa yskähdellä ja on pakko pysäyttää tien laitaan miettimään, mistä on ylipäänsä tulossa ja minne menossa, ja miten ongelmat korjataan.

Luvatuista töistä ei lopen uupunutkaan pätkätutkija voi tinkiä - jos suinkin tolpillaan tai edes istuallaan pysyy - ja kustantamoillakin on omat odotuksensa aikataulujen suhteen. Myös eläimet on hoidettava, vaikka miten väsyttäisi. Niinpä päätin keventää arkeani pitämällä hieman taukoa sosiaalisesta mediasta.* Se, että huomiotaan hajottaa jatkuvasti eri suuntiin, ei ainakaan vähennä ongelmia keskittymisen, työmuistin ja jaksamisen kanssa.

Palaan tähän aiheeseen ehkä jossain vaiheessa, samoin kuin hevosmetsätyökurssiin, jolle kaverin kanssa viime viikonloppuna osallistuimme. Mutta nyt - artikkelin editoinnin lomassa - teen pikaisesti perinteisen listauksen talven lintulautavieraista.

Kun alla olevaa luetteloa vertaa viimevuotiseen listaan, on havaittavissa jonkinmoinen lajikato. Viime talvena hyvä marjavuosi toi maisemiin tilhiä ja houkutteli mustarastaita talvehtimaan. Samoin pähkinänakkeleilla oli joukkovaellus. Tänä talvena ei jostain syystä ole näkynyt myöskään viherpeippoja tai vihervarpusia, joita viime vuonna oli paljon. Vaikka vielähän tässä on aikaa.

Määrällisesti lintuja on kyllä riittänyt niin, että sangollinen sapuskaa menee parempiin nokkiin ja suihin parissa päivässä. Enemmän kuin oman osansa urakasta hoitavat oravat ja närhet, jotka porukalla rohmuavat varsinkin pähkinöitä - mutta syötävähän niidenkin on.

Linnut

Harakka (Pica pica) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 

Nisäkkäät

Orava (Sciurus vulgaris)
Metsämyyrä (Myodes glareolus)
Kesykoira (Canis lupus familiaris)

Pikkujyrsijöitä tiluksillamme on näkynyt hämmästyttävän vähän ottaen huomioon, että kanalan eteisen hataran lautalattian läpi putoilee väistämättä kauraa ja rehujytysiä. Hyvä niin, koska hävitystoimet ovat poikkeuksetta ikäviä. Mutta toisen ruokintapaikan tuntumaan on asettunut talvea viettämään pikkuinen metsämyyrä, joka lumikolonsa suulla ensin rohkeutta kerättyään puikahtelee hangelle hakemaan laudalta pudonneita siemeniä.

Apropos myyrä, tänne muutettuamme olen kuulostellut kevättalven iltoina, kuuluisiko lähitienoilla pöllöjen soidinhuutelua. Lähistön kuusimetsässä olen pari kertaa nähnyt viirupöllön, mutta huhuilua ei ole kuulunut. Tänä talvena on kuitenkin iltalenkeillä kuulunut helmipöllön puputusta. Sehän kantaa tyynellä säällä muutaman kilometrin päähän.

*Blogeja ei tässä yhteydessä lasketa, ei ainakaan kokonaan. Pikemminkin toivoisin, että ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa vaihteeksi vähän muutakin kuin muutaman rivin pikapäivityksiä virtuaaliselle tuttavapiirille. 

Sammakko ja snickarboa

Rautateiden solmukohtaan noussut Riihimäkihän on yksi niistä harvoista suomalaisista kaupungeista, joita ei ole rakennettu veden äärelle. Pienempiä lammikoitakaan täällä ei juuri ole. Sitä yllättyneempi olin, kun iltana muutamana angervonalusta peratessani esiin hyppäsi suuri sammakonrontti. Onneksi en ollut osunut siihen lapiollani! Sammakko löysi pensaikon vierestä sammaleisen painauman, johon se asettui häirityn ja loukkaantuneen näköisenä.

Jätettyäni väitöskirjatekstin ohjaajalleni luettavaksi olen yrittänyt kehitellä jos jonkinlaista sijaistoimintaa välttääkseni ylenmääräisen hermoilun, ympyrän kulkemisen ja seinille hyppimisen. Olen viilannut paria artikkelia ja koettanut ideoida ja pohjustaa mahdollisia tulevia työkuvioita (yritän valaa itseeni kenties katteetonta uskoa elämään väitöskirjan jälkeen). Myös keittiö on maalattu ja pihalla siirrelty kasveja paikasta toiseen sammakoiden ja muiden maanrajassa elävien harmiksi.

On onni, että torppamme kaltaisessa paikassa neuroottisen energiansa voi suunnata edes jossain määrin hyödylliseen toimintaan. Kerrostalossa saattaisin päätyä hakkaamaan pikku vasaralla lovia seinään tai kokoamaan kattiloista rumpupatteriston.

Siipalla on omat työpaineensa, joita hän purki viikonloppuna tyhjentämällä tulevan snickarboan - entisen autotallin - muuton aikana sinne kasatusta roinasta ja maalaamalla sen. Herkkä yhdistelmä sinapinkeltaista ja tummaa turkoosia vaihtui askeettiseen valkoiseen, joka suurensi ja valaisi tilan aivan toiseksi. Siellä mahtuu värkkäilemään niin lennokkeja, linnunpönttöjä kuin vanhoja huonekalujakin.

Vielä kun sen käytetyn höyläpenkin löytäisi jostakin. Grafiikkaprässistä ei edes tohdi puhua ääneen; se on hyvin kaukainen haave, jonka toteutuminen edellyttäisi sekä riittävää varallisuutta että "kerran elämässä"-tilaisuutta.

Ja näinkin on hyvä. Enemmän kuin hyvä.

Fiksuja, sosiaalisia ja siistejä

"Men have long compared rats to humans and drawn parallels between the two species, with no regard for the possibility that the rat might find such comparisons odious, considering the record of our race. In story and real life, rats are often endowed with human characteristics. Once they were tried in courts of law for their offences and a Russian czar reportedly court martialled a rat for its predations."

- Hendrickson, Robert: More Cunning than Man. A Social History of Rats and Men (1983)

Maanantaina YLE näytti kiinnostavan Prisma-dokumentin rotista. Rottakansan älykkyyshän ei ole mikään uutinen sellaiselle, joka on joskus jakanut elintilansa sen edustajan - villin tai kesyn - kanssa.

Allekirjoittaneella oli aikoinaan ilo seurata kaikkiaan kuuden kesyrottayksilön edesottamuksia. Ne olivat kaikin puolin kiehtovia, fiksuja, sosiaalisia - ja äärimmäisen siistejä eläimiä. Ehkä rotan huonomaineinen "suomuhäntä" tuntuisi ihmisistä vähemmän puistattavalta, jos he tietäisivät, miten huolellisesti sitä pestään ja hoidetaan? On nurinkurista, että rottia pidetään jotenkin luonnostaan saastaisina eläiminä, vaikka niiden mukanaan kantama ryönä taudinaiheuttajineen on tavalla tai toisella ihmisperäistä. Kukapa viemärissä puhtaana pysyisi?

Rottien määrätietoisuus ja kekseliäisyys - etenkin ruoan hankkimisen suhteen - tuntuivat niin ikään rajattomilta. Ei sellaisia olentoja voi kuin ihailla, vaikka rottien ja ihmisten intressit eivät aina kohtaakaan. Ja mikä sopeutumiskyky! En ole edes halunnut hankkia uusia rottia, ennen kuin pystyn tarjoamaan niille enemmän vapaana kuin häkissä oloa (kaksi rottakoiraa samassa huushollissa luovat tietysti omat rajoituksensa).

Eläinten käyttäytymisestä on viime aikoina tehty muutenkin mielenkiintoisia huomioita. Esimerkiksi harakat näyttäisivät tunnistavan itsensä peilistä, mikä varislintujen hengenlahjat huomioon ottaen ei tunnu kovinkaan yllättävältä. Ihmisen haukotuksen on havaittu puolestaan tarttuvan koiraan. Tätä empaattisuuden osoitukseksi arvioitua ilmiötä on luultu esiintyvän vain ihmisten ja muiden kädellisten välillä.

Pitääpä mennä testaamaan. Jokainen koirien, hevosten tai muiden laumaeläinten kanssa tekemisissä ollut lienee kyllä huomannut, miten helposti oma rentoutuneisuus - ja vastaavasti tietysti jännittyneisyys - tarttuu toisen lajin edustajaan. Eiköhän haukottelussa ole kyse aivan samasta asiasta.

Kiinalainen rottamaalaus on ajoitettu vuodelle 1431 länsimaisen ajanlaskun mukaan. Se on lainattu täältä.

Ihanaan tuoksuun

"Tule kukkakaupan eteen.
Anna kätesi ja mennään sisään
ihanaan tuoksuun.
Minä ostan sinulle kukkasen ja käsken menemään
pois minun luotani,
pois kuulemasta minun surujani."
-Pentti Saarikoski

Minunkin tekisi mieleni hankkia taas kukkakaupan ikkunassa petollisesti keimaileva gardenia, vaikka tiedän, että kuivassa, lämpimässä ja varjoisassa kerrostaloasunnossa todennäköinen lopputulos on kasa pudonneita lehtiä ja surkean näköinen risuranka ruukussa.

Vaan se tuoksu*! Ja lehtien kiilto, ja kukkien pehmeä kermanväri!

Pagistaanin flora - kahdesta huushollista yhdistetty - on selviytynyt hämmästyttävän mallikkaasti sekä muutosta että pitkittyneestä syyspimeästä. Ilmeisesti ikkunan yläpuolelle viritellyistä kasvilampuista on ollut hyötyä. Urosvahvistuksen komeat kirjovehkatkin lopettivat lehtiensä kellastamisen lisävaloa saatuaan.

Mutta gardenia... ei, parempi malttaa mielensä.

*Kun meillä vuosia sitten oli lemmikkirottia, äitini väitti naaraiden turkin tuoksuvan gardenialle, eikä kovin kauaksi totuudesta osunutkaan. Siistimpää eläintä saa muutenkin hakea (tarkoitan naarasrottaa, en äitiäni - tai miksipä en häntäkin; valitettavasti allekirjoittanut omena on siinä suhteessa pudonnut melkoisen etäälle emopuusta).