maanantaina, helmikuuta 28, 2011

Maaliskuuhun

Toveri Taviokuurna listasi asioita, joista tuntee helmikuun. Itse voisin jatkaa listaa helmi- ja maaliskuun vaihteen huomioilla.

Päivän ja yön lämpötiloissa alkaa olla huimia eroja. Aurinko sulattaa etelään päin olevat ulkoportaat ja räystäistä tippuu vesi.

Työhuoneesssa aurinko paistaa taas silmiin paljastaen järkyttävän likaisen ikkunan.

Aamu- ja iltalenkit voi juosta ilman heijastinliiviä, hämärästä valoon tai valosta hämärään katsellen taivaanrannan murrettujen värien kirjoa.

Iltapäivien valo alkaa olla kevättalven kuulasta pastellia.

Tiaiset hurjistuvat aurinkoisina päivinä, pensasaidasta kuuluu pikkuvarpusten tauoton silputus.

Viherkasvit heräävät ja alkavat työntää uutta lehteä muistuttaen mullanvaihdosta.

Uroskoirat villiintyvät, kun lähiseudun nartut lähettävät lemmenkutsuja. Paremman kohteen puutteessa tunteita puretaan vanhaan, leikattuun narttuun tai kanssakoiraaseen.

tiistaina, helmikuuta 22, 2011

Helmikuussa luettua

Pidänpä kiinni päätöksestäni ja jatkan luetun listaamista. Nyt ei ole ollut juna- tai lentoreissuja, joten lyhyiden iltalukupätkien varassa on menty.

Elizabeth Kostova: The Swan Thieves (2010)
Kostova kirjoitti muutama vuosi sitten menestysromaanin The Historian, joka oli vinkeä yhdistelmä fantasiaa, kauhua, historiaa ja dekkaria. Järeä "Joutsenvarkaat" on erityyppinen, mutta yhtä kaikki viihdyttävä sekoitus taidehistoriaa, psykologiaa - ja dekkaria. Kostovan kerronta oli juuri niin maukasta, kuin muistinkin.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
Joel Haahtelan teoksista olen niin ikään pitänyt kovasti. Hän on taitava tunnelmakuvaaja. "Perhoskerääjäkin" on eräänlainen dekkari, viipyilevä kertomus miehestä, joka oudon perinnön saatuaan lähtee jäljittämään sen taustoja läpi Euroopan.

Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)
Seppälän romaanissa on kaksi näennäisen erillistä kertomusta, jotka kansitekstin mukaan "kuvaavat matkaa maailmasta pois ja ihmisen sisimpään". Synkähköä nykyproosaa, tarkkanäköistä ja oivaltavaa kerrontaa. En ole oikein varma, pidinkö tästä vai en. Pitänee sulatella asiaa vielä tovi.

maanantaina, helmikuuta 21, 2011

Projekti Amazon

Sanonta lähteä lapasesta on hauska. Ja käyttökelpoinen.

Meillä on ollut nyt pari viikkoa autotallissa reilun 700 litran lasisammio jalustoineen. Se tuli käytettynä, mutta hyväkuntoisena Forssasta. Ihan noin suurta akvaariota emme olleet hakemassa, mutta kun läheltä löytyi, kotiin tuotiin ja halvalla sai...

Lapasesta siis lähti.

Ennen ostopäätöstä sentään tarkistin rakennustekniikkaa työkseen tutkivalta siskolta, pitäisikö lattian kantavuudesta huolestua, jos moisen ammeen olohuoneeseen virittää ja vedellä täyttää. Kuulemma voinemme nukkua sen osalta yömme rauhassa etenkin, jos rakennamme altaan alle sokkelin pistekuormitusta estämään.

Allas on hyvämaineisen valmistajan työtä ja himpun verran tavallista paksumpaa lasia. Siis vielä paksumpaa, kuin mitä tuon kokoluokan akvaarioissa tavallisesti käytetään. Ehkä se ei siis hajoa. Pitää vain toivoa, etteivät ulkosuodattimet ala vuotaa tai tapahdu muuta jännittävää, josta pienempien akvaarioiden omistajat jäävät helposti paitsi.

Tiedossa on - tämän riehakkaan startin jälkeen - rauhallisesti etenevä projekti tuon nykyisen 200-litraisen Aasia-altaan rinnalle. Tällä hetkellä tuumailemme tekniikkaa (varsinkin mainitun ulkosuodatuksen kanssa aiomme pelata varman päälle) ja alumiinijalustan viritystä olohuonekelpoiseksi. Paikkakunnan vesiarvot näyttäisivät kiekkokalojen lajialtaalle sopivilta, mutta saisihan tuohon hienon Amazon-biotoopin - vaikkapa lehtikaloja ja viivakirjoahvenia - ilman niitäkin.

Katsotaan.

Mitä mahdollisiin ulkomailla oleskeluihin tai muihin elämän käänteisiin tulee, asioista murehdittakoon sitä mukaa, kun ne eteen ilmaantuvat. Tämähän on filosofia, jota optimistisiippani on yrittänyt pessimistinpäähäni takoa vaihtelevin tuloksin.

Mietin jo, pitäisikö perustaa akvaarioasioille oma blogi, muttei ehkä vielä. Saattaa olla, että Projekti Amazonin edetessä muutan mieltäni: koti-insinööri ottaa mielellään erilaisia työvaihekuvia, joista voi olla iloa kanssa-akvaristeille tai sellaisiksi aikoville, muttei ehkä muille Pagistaanin lukijoille.

perjantaina, helmikuuta 18, 2011

Monitiijolline tutkimusprojektu

Olen viimeisen vuoden aikana ollut pätkittäin tutkimusassistenttina monitieteisessä EU-projektissa nimeltä ELDIA (European Linguistic Diversity for All). Se, miten alun perin jouduin kieli- ja oikeustieteilijöiden seuraan, on oma tarinansa, mutta ajoittaisesta työläydestään huolimatta pesti on ollut mielenkiintoista vastapainoa omille tutkijantöille.

Projektissahan tutkitaan Euroopan pienten, suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten nykytilaa. Sen yhtenä tapaustutkimuskohteena ovat Suomen karjalankieliset. Tietoa kerätään muun muassa ryhmähaastatteluilla, joiden käytännön järjestäminen on ollut allekirjoittaneen vastuulla (olen kaikkea muuta kuin synnynnäinen organisaattori, mutta uskon vakaasti, että ihmiselle tekee hyvää ylittää aika ajoin oman mukavuusalueensa rajat). Kävimme juuri tekemässä kolmen päivän kiertueen Itä-Suomessa varsinaisen haastattelijan kanssa.

On mielenkiintoista huomata, että paikoittain karjalaa puhutaan vielä hyvinkin aktiivisesti, ja että kielitaito on siirtynyt myös nuoremmalle polvelle - ei mitenkään laajalti, mutta kuitenkin.

Lienee syytä teroittaa, että kyse on nimeomaan karjalan kielestä, ei murteista, vaikka usein näitä arkipuheessa sekoitetaankin keskenään. Kielen ja murteen raja on toki veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys, mutta karjalan saatua taannoin vähemmistökielen aseman Suomessa se on yhtä kaikki kieli, ei murre.

Minähän en karjalaa puhu, vaikka ymmärränkin melko hyvin (iče en pagize karjalakse, a vähäzen ellendän). Vaikka äidin puolen sukuni on kotoisin Raja-Karjalasta ja pääosin ortodoksista, karjalaa sen edustajat eivät ole varsinaisesti puhuneet ainakaan lähimpien sukupolvien aikana. Osasyy lienee se, että suku on vilissyt opettajia, jotka virkansa puolesta ovat vieneet eteenpäin yleiskielisyyttä; aiemminhan karjalaa pidettiin vain suomen murteena. Toisaalta esimerkiksi Ilomantsi ei muutenkaan ole ollut varsinaista karjalan kielen aluetta.

Pagistaanissakin raportoitaneen ainakin jotakin ELDIA:n tutkimustuloksista, kunhan projekti on saatu kunnialla päätökseen.

maanantaina, helmikuuta 14, 2011

Ystävänpäivänä

"Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, jotka olimme nähneet vain kerran, sen jälkeen emme koskaan. Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkalla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luokse olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosivat taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."

- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)

tiistaina, helmikuuta 08, 2011

Ne toiset

Katsoimme sunnuntaina - saamelaisten kansallispäivänä - YLE:n dokumentin Suomi tuli Saamenmaahan. Se kertoi saamelaislasten koulutaipaleesta 70-luvulla; vielä tuolloin jopa kuusivuotiaat lapset muuttivat sisäoppilaitokseen ja pääsivät käymään kotonaan ehkä kerran puolessa vuodessa. Koulukielenä oli suomi. Rivien välistä annettiin ymmärtää, että saamelaisten oma etu olisi muuttua suomalaisten kaltaisiksi ja unohtaa oman kulttuurinsa erityispiirteet, jotka esitettiin takapajuisina ja menneeseen maailmaan kuuluvina.

Saamelaisten - ja yhtä lailla romanien - ponnekkaat suomalaistamisyrityksethän ovat olleet osa pitkää projektia, suomalaisuuden määrittämistä ja vakiinnuttamista. Kulttuuri-identiteetit muodostuvat pitkälti poissulkevuuden periaatteella: olemme jotain, mitä muut eivät ole. Kuten muualla, myös Suomessa omaa erityisyyttä on peilattu ja rakennettu lähinnä suhteessa naapureihin, ennen muuta venäläisiin ja ruotsalaisiin.

Suomalaisuuden näkökulmasta saamelaiset ja romanit ovat kuitenkin olleet ongelmallinen kysymys: he edustavat etnistä, kielellistä ja kulttuurista toiseutta, joka erilaisuudestaan huolimatta asuttaa samaa tilaa yhtenäisenä "kansana" nähtyjen suomalaisten kanssa. Tuota toiseutta onkin sitten yritetty sulauttaa kansallisen yhtenäisyyden ihanteeseen koululaitoksen ja lastenkotien avulla.

Karjalaissiirtolaisten osalta sama ongelma näyttäytyi lievempänä: vaikka Raja-Karjalan alueelta tulleet olivat pitkälti "ryssänuskoisia" ja puhuivat outoa karjalan kieltä, oli karjalaiset jo Maamme-kirjan myötä otettu osaksi Suomen suurta kertomusta. Tämä johtui osaltaan Kalevalan roolista suomalaisuuden rakentamisessa, samaten rajaseudun strategisesta merkityksestä sekä sittemmin karjalaisten asemasta suomalaisuuden ja venäläisyyden välissä - molemmat osapuolet pyrkivät todistamaan, että karjalaiset "kuuluivat" juuri heidän kulttuuripiiriinsä.

Suomalaisten kannalta ortodoksinen usko nähtiin tietysti ongelmallisena, koska se sitoi karjalaisia venäläisyyteen. Sotien jälkeen melkoinen osa ortodoksikarjalaisia vaihtoikin uskontonsa luterilaisuuteen. Myös karjalan kielestä pyrittiin tietoisesti eroon. Toisin kuin saamelaiset ja romanit, karjalaiset eivät jääneet etnisiksi toisiksi suomalaisuuden laitamille. Hinta kantasuomalaisuuteen sulautumisesta oli kuitenkin omintakeisten kulttuuripiirteiden hiipuminen.

Kulttuuri-identiteetteihin liittyvät kysymykset ovat sekä mielenkiintoisia että vaikeita - ja henkilökohtaisesti kipeitä niille, jotka ovat joutuneet tasapainoilemaan kahden kulttuurin välillä tuntematta kuuluvansa kunnolla kumpaankaan. Toisen polven maahanmuuttajillahan ongelmat ovat pitkälti samanlaisia, joskin erilaisesta ajallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta nousevia.