"Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, jotka olimme nähneet vain kerran, sen jälkeen emme koskaan. Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkalla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luokse olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosivat taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."
- Joel Haahtela: Perhoskerääjä (Otava, 2006)
4 kommenttia:
"Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät."
Näin kerran lehtijutun naisesta, jonka kanssa olin _paljon_ tekemisissä parikymppisenä. Lehtijutun aikaan siitä oli kulunut alle kymmenen vuotta. Ilahduin tutut kasvot nähdessäni ja sain ongittua hänen yhteystietonsa esiin. Pistin viestin, kyselin kuulumisia, kerroin omista jutuistani.
Hän vastasi kohteliaasti.
Hän ei muistanut minua. (Vai ei halunnut muistaa?)
Se tuntui aika hassulta.
Hienoa! Kateran suloista :)
Haluan itse kuulua mielummin siihen ryhmään, jotka muistavat, vaikkei heitä muistaisi... :)
Joku kirjoitti joskus, että ihminen on olemassa niin kauan kuin hänet muistetaan...
Luulen, että itse muistan ihmiset keskimääräistä paremmin - tai sitten vain luulen muistavani, miten voisi tietää, jos ei muista...
Joskus kaikkien noiden "ihmisarkistojen" mukana kantaminen tuntuu raskaalta; olisi ehkä helpompaa olla sellainen, joka unohtaa.
Lähetä kommentti