torstaina, joulukuuta 29, 2005

Ja vanhakin nyt nuortuu

Muistan joskus aiemmin saaneeni samankaltaisen testin tulokseksi jotakin neljänkymmenen kieppeiltä. Mitä eroa mahtaa olla nuortumisella ja taantumisella?

Henkinen ikäsi on 29 vuotta
Oikea ikäsi on 30 vuotta

30 -vuotiaista testiin vastanneista:
Sinua henkiseltä iältään nuorempia 36%
Henkisesti samanikäisiä 6%
Henkisesti vanhempia 57%

Via BlogiSanomat.

Panta rhei

Joulureissulla huomaan sen taas. Elämäni eläimet ovat tulossa vanhoiksi. Vanhempieni luona asuva Otto-koirani täytti viime kuussa 14 vuotta, sen veli Aatu on vuoden nuorempi. Molemmilla alkavat pettää niin aistit kuin muistikin, vaikka virtaa ja elämäniloa riittää vielä. (Kuva lepäävästä Otosta ei oikein tee sille oikeutta. Tai ehkä minusta vain tuntuu siltä, koska se näyttää siinä ikäiseltään.)

Joulunpyhinä käyn peltojen keskellä tervehtimässä vanhaa tallitoveriani ja tämän suomenhevosta, jonka leveän selän lämpö tuli aikoinaan tuttuakin tutummaksi. Molemmat ovat saman ikäisiä, 32-vuotiaita. Lasken tunteneeni heidät parikymmentä vuotta.
- Välillä se näyttää unohtavan, mitä heinille pitikään tehdä. Mutta muuten se on kunnossa, tuumaa emäntä hevosestaan hellästi.

Ja istuessani glögimukin kanssa lattialla huomaan ikinuoren Sandyn ruskeassa kirsussa ensimmäiset iän tuomat värimuutokset. Vastahakoisesti tajuan sen täyttävän ensi vuonna kahdeksan. Juurihan se oli pentu, vain hetki sitten.

Niinpä. Eläimistä sen näkee, ajan kulumisen (sanamuoto on omituinen: mihin aika muka kuluisi? Mutta niinhän ihminen pitää omaa olemistaan ja kulumistaan kaiken mittana, mittaamattomankin). Ja lasten kasvamisesta. Tapaninpäivänä tapaan norjalaistuneen ystävän perheineen pitkästä aikaa ja ihmettelen, miten kaksi vuotta voi tehdä niin paljon. Saman ystävän pikkusiskot - jotka olen nähnyt ensimmäistä kertaa alle kouluikäisinä - kertovat lukionjälkeisistä suunnitelmistaan.

Omien vanhempiensa ikääntymistä ei tahtoisi edes ajatella. Ei ainakaan, ennen kuin itse on aikuistunut - mikä taas ei taida tapahtua koskaan. Ei, samat väännöt on kai käytävä läpi vuosi vuoden jälkeen ja kannettava kädettömänä niiden nostattama syyllisyys.

On viihtyisää käydä vanhassa kotikaupungissaan, kiertää aamulenkeillä vuosien takaa tutut polut ja viettää aikaa läheisten kanssa. En voi silti kieltää, etteikö olisi helpottavaa olla taas kotona. Oma historia käy voimille ollessaan liian lähellä, aika virtaa kylmänä kuin kaupungin jakava joki jään alla.

Mutta sitä lämpimämpi olkoon kiitos kaikille asianosaisille mukavasta joulunseudusta.

torstaina, joulukuuta 22, 2005

Onnellista ja hyvää

Pagistaanin jaloin ja käpälin varustettu asujaimisto on liittynyt joulunajan kansainvaelluksiin ja siirtynyt muutamaksi päiväksi Itä-Suomeen.

"Ja me toivotamm', ja me toivotamm' onnellista ja hyvää joulua."
- Tiernapojat

Who are you? What do you want?*

A bull and a maiden; from the Defensorium Virginitatis Mariae, 1471. Medieval Woodcuts Clipart.

Kirjastosta tarttui mukaan kiinnostava tuttavuus, jota en malttanut laskea käsistäni ennen kuin takakansi tuli vastaan (kello taisi näyttää tuolloin lähemmäs aamukahta). Jussi Viitalan Vapaasta tahdosta - käyttäytymisen evolutiivinen perusta pohtii esseemäisesti ihmisen ja muiden nisäkkäiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Punaisena lankana kulkee kysymys tietoisuudesta ja siitä, onko ihminen edes itsensä tiedostamisen kautta muita eläimiä vapaampi tekemään valintoja. Ovatko asiat, joita ihminen tahtoo ja näennäisen vapaasti valitsee vain jotakin, jonka geenit ovat "valinneet" meidän puolestamme? Samalla tavoin kuin oranki tahtoo orankimaisia asioita, ihminen tahtoo omalle lajilleen ominaisia asioita. Sellaisiksi voidaan lukea ravinnonhankinnan ja suvunjatkamisen lisäksi vaikkapa taipumukset joukkoliikkeisiin, politiikkaan, moraaliseen pohdiskeluun ja altruismiin. Kaikkia näitä löytyy myös muilta yhteisöeläimiltä.

"Kehittyessään eläimet oppivat myös havainnoimaan muiden keskinäisiä suhteita jopa monikymmenpäisessä laumassa ja käyttämään tietoa hyväkseen. Tässä vaiheessa tulee mahdolliseksi eräänlainen politiikan harjoittaminen ja laumatoverien manipulointi, jolloin eläimillä on jo hyvin samanlainen mielen malli kuin ihmisillä. Tällaisten eläinten on mahdollista tuntea ystävyyttä ja empatiaa, mutta myös toimia kiistatilanteissa järkevästi ja harjoittaa pitkän tähtäimen politiikkaa. Jopa lehmälaumassa on osoitettavissa jonkinlaisia ystävyyssuhteita. Tässä vaiheessa ilmestyvät ensimmäiset merkit moraalisista käyttäytymissäännöistä, jotka apinoilla ovat jo selvästi nähtävillä. Niillä on moraalisia tunteita. Apinat joko raivostuvat tai masentuvat kohdatessaan vääryyttä."

Viitalan mukaan ihmisen ero muihin eläimiin nähden voi nykytietämyksen valossa löytyä lähinnä tietoisuuden muuttumisesta tiedostamiseksi. Se taas tuo tullessaan omien motiivien ymmärtämisen, vastuuntunnon ja elämän merkityksen etsimisen.

"Tiedostaminen ja vapaa tahto kasvavat kulttuurista - perinteestä - eikä niitä ole sellaisenaan perimäämme kirjoitettu. Silti voidaan sanoa, että ne ovat evoluution lahja ihmiselle, sillä evoluutio ja viime vaiheessa biologinen ja kulttuurievoluutio yhdessä loivat ihmisestä sellaisen, mikä hän nyt on."

Näissä pohdinnoissahan ei ole sinällään mitään uutta, mutta erinomaisen mukaansatempaavasti ja yleistajuisesti Jyväskylän yliopiston eläintieteen professorina työskentelevä Viitala onnistuu asiaa pyörittelemään. Hän toteaa oman maailmankuvansa olevan tieteellinen ja käsittelee mahdollisesti tunteita nostattavat kysymykset uskonnollisuudesta ja arvojen "yliluonnollisesta" alkuperästä tyylikkäästi vilautellen aseenaan vain Occamin partaveistä.

(*"'Who are you?' is the Vorlon question. 'What do you want?' is the Shadow question. Which question you make primary will determine your fundamental outlook on life. Do you define yourself in terms of your desires, or do you first determine what kind of person to be and then shape your desires accordingly?" - Babylon 5 Summary)

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Vaihtokauppa

Kävin upean pakkaspäivän kunniaksi vaihtamassa pussillisen aaplussaa torttukahveihin. Tunnelma oli seesteinen: ihmiset hyvällä tuulella, kaunista joulumusiikkia sopivalla volyymilla.

Hoitaja muisteli viimevuotista tapaninpäivää ja kertoi tulevansa tänäkin vuonna mielellään pyhätöihin.
- Luovuttajia kävi enemmän kuin osattiin odottaa, mutta kenelläkään ei ollut kiire. Väki vaihtoi kahvin ääressä kuulumisia ja tapasi tuttuja. Ei se tuntunut työpäivältä ollenkaan.

Harmillista on, että Tampereen veripalvelutoimisto sijaitsee kovin syrjässä solmuisten yhteyksien takana. Monella jää varmasti lähtemättä vain siksi, että käyntiin saa varata niin paljon aikaa ruuhkineen tai bussinvaihtoineen.

- - -

Joskus säntillisellä kirjoitustyöläiselläkin on päiviä, jolloin kirjaimet hyppelevät kurittomasti kuin keskiaikainen rahvas Väärän kuninkaan karnevaaleissa. Niinpä ruokakaupassa myytiin vaihteeksi Pirkan piestyjä porkkanoita. Bussin kyljessä rinnakkaislääkkeitä mainostava ParaNova vääntyi pakkasen vuoksi vettä valuvissa silmissä ParaNoiaksi. Miksipä ei?

("Paranoia ja piestyt porkkanat" kuulostaa aivan punkbändiltä.)

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Putinki

Viikonloppuna tuli puhetta venäjästä suomeen lainatuista sanoista.
- Palttoo. Ja sontikka.
- Entä leninki?
- Hohoo.
- Jos on leninki, niin onko myös stalinki?
- Putinki ainakin on. Vaikkapa jouluputinki.

Elämä amaryllikselle

Pagistaanin virallisena joulunaluskukkana on tänä vuonna ollut valkoinen hyasintti. Se alkoi avata kukkiaan viikonloppuna ja on nyt lähes kokonaan auki. Ajoitus on hyvä, koska loppuviikosta sitä ei olisi kukaan ihailemassa.

Yleensä olen ollut ritarinkukan eli amarylliksen uskollinen kannattaja, vaikka siitä puuttuukin tuoksu*. Mutta nyt minulla ei ole yhtään sipulia, uutta tai vanhaa.

Tiesittekö, että ritarinkukan saa pienellä vaivalla kukkimaan vuodesta toiseen? Aika moni taitaa kyllä kipata sipulin ruukkuineen joulun jälkeen kaiken maallisen tietä.

Mutta näin se käy. Kun kukat ovat joulun jälkeen lakastuneet, kukkavarret katkaistaan ja ruukku laitetaan valoisaan paikkaan. Sipulia kastellaan ja lannoitetaan normaalisti (kesällä se viihtyy ulkonakin). Ritarinkukan annetaan kasvattaa lehtiään ja lihottaa sipuliaan aina seuraavaan syksyyn saakka, jolloin kastelu vähitellen lopetetaan ja annetaan lehtien lakastua.

Itse olen tässä vaiheessa lykännyt koko ruukun pimeään, huoneenlämpöiseen kaappiin ja käynyt aika ajoin tarkistamassa tilanteen. Sipuli näyttää kuivalta ja täysin hengettömältä, minkä ei pidä antaa hämätä. Muutaman kuukauden levon jälkeen siitä alkaa nimittäin puskea esiin kukkanuppu, jolloin ruukku viedään takaisin ikkunalle ja aloitetaan kastelu normaaliin tapaan.

*Jouluviemisiä miettiessä on hyvä muistaa, että kaikki eivät nauti tuoksuvista kukista. Siitä muistuttaa myös Kaura kirjoittamalla joulusta allergikon näkökulmasta.

maanantaina, joulukuuta 19, 2005

Mitä on edessäsi?

Vastaanpa Anita Konkan ja Blogisiskon hilpeään ketjugalleriahaasteeseen kertomalla, mitä monitorini yli katselen. Näkymä on ehdottomasti autenttinen ja sensuroimaton.

Näytön päällä, kuvan vasemmassa alalaidassa näyttää pitkää nenää metallinen pikkupiru, lukioaikojen Venäjän-tuliainen vanhalta ystävältä. Sen vieressä on palanen Matterhornia, viime kesän tuominen korkeilla paikoilla viihtyvältä lähimmältäni. Seinäkalenterikin on lahja - paikalliselta jätehuoltoyhtiöltä. Sen yläpuolella on Pyhää Georgiosta esittävä lasi-ikoni, joka tarttui mukaan muutaman vuoden takaiselta Romanian-matkalta. Moneen kertaan puretussa ja kootussa hyllyssä kenottaa sekalainen kokoelma hakuteoksia ja muita kirjoja. Päätään apeasti roikottava, riisitäytteinen kangassammakko on siskon tekemä stressilelu.

Vetoinen tietokonenurkkani kuvastaa kokonaisuudessaan hieman ahtaaksi käynyttä asuntoani, joka on täynnä merkkejä eletystä elämästä ja tiellä kohdatuista ihmisistä. Jätehuoltoyhtiötä unohtamatta.

Tirkistely on hauskaa, joten jatkakaahan vuorollanne!

Suurissa saappaissa

Paikallislehden toimituksessa tapasin katsella himoiten työkaverini jämäköitä, metsurinsaappaiksikin kutsuttuja nahkasaappaita. Niissäpä kelpasi lähteä juttukeikalle vaikka umpihankeen sukkiaan kastelematta tai kylmettämättä varpaitaan. Pari vuotta sitten - oi onnen päivää - sain lahjaksi samanlaiset saappaat, joita olen sittemmin kuluttanut ahkerasti. Koska maltan harvoin talviretkilläni pysyä auratuilla teillä, jalkineet ovat parhaat mahdolliset, joskaan eivät kovin naiselliset (semminkään, kun koipeni eivät ole kooltaan pienimmästä päästä).

Uimahallin pukuhuoneessa on ruuhkaa. Tyylikkäästi harmaantuneita hiuksiaan kuivaa lintumaisen siro, kauniisti pukeutunut rouva. Huomaan hänen vilkuilevan vaivihkaa saappaanlohmakkeitani ja haluavan selvästi sanoa jotakin. En oikein tiedä, mitä odottaa, kenties kommenttia nykyajan merkillisistä asuvalinnoista. Naisella itsellään on kapeakorkoiset pikku saapikkaat.

Puuteroituaan kasvonsa ja rajattuaan huolellisesti huulensa rouva saa suunsa auki.
- Anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, mistä noita saappaita saa? Juuri tuollaisia olen etsinyt!

Mielelläni suosittelin.

sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005

Ilmeistä huolimatta

Sandyssa on tekemistä sitkeimmälläkin leikittäjällä.

Hurjista ilmeistä huolimatta Pagistaanissa on vietetty rentoa viikonloppua hyvässä seurassa, kynttilänvalossa ja hyasintintuoksussa. Valtakunnassa kaikki hyvin.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Kauneimmat ja kauheimmat

Adoration of the Magi; from Legenda Sanctorum Trium Regum, Modena 1490. Medieval Woodcuts Clipart.

Tämä löytyi Marjutilta ja Veeralta.

Kaunein joululaulu: Kirkkokuntiin kuulumattomaksi makuni on hämmentävän harras. Nautin kovasti klassisesta, keskiaikaisesta ja ortodoksisesta joulumusiikista. Varsinaisella joululaulupuolella suosikkini on jostain syystä "Come, All Ye Faithful" (olen muuten antanut itselleni kertoa, että laulu olisi alun perin ollut Oliver Cromwellin kannattajien poliittinen kannanotto ja muuttunut vasta myöhemmin hurskaaksi joululauluksi).

Surullisin joululaulu: Kumikamelin "Riston joulu" liippaa läheltä. Tehdäänhän siinä kissaparasta köyhän perheen joulukinkku ja kukkarossa kyykkii Matti. No, vakavasti puhuen "Sylvian joululaulu" on aika surullinen.

Päässä eniten soiva joululaulu: "Kun maass' on hanki". Se on ympäri vuoden yksi päänsisäisen jukeboxin kestohiteistä.

Ärsyttävin joululaulu: Kaikki teennäiset ja tekopirteät tonttuilurallatukset.

Eniten lapsena laulettu joululaulu: En tiedä eniten lauletusta, mutta mieleen on jäänyt "Tonttu", se kymmensäkeistöinen laulu, jossa pakkasyö on ja leiskuen Pohja loimuja viskoo. Siitä pidin kovasti. Muistan esittäneeni sitä jonkin kerran julkisestikin isän kitarasäestyksellä. En kyllä saa päähäni missä, ikää lienee ollut kymmenen pintaan. Onneksi tenavatähden urani päättyi siihen lukuun ottamatta joitakin kouluaikaisia tiernahenkilöperformansseja.

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2005

Idän nopein pakkaaja

"Seurasi vaitiolo, jonka aikana äiti kiillotti kiivaasti silmälasejaan.
'Mutta kultaseni, vaikuttaa niin eksentriseltä vaihtaa yhtä mittaa huviloita', hän lopulta sanoi.
'Ei siinä ole mitään eksentristä, Larry hämmästeli. 'Sehän on täysin johdonmukainen teko.'"
- Gerald Durrell: Eläimet ja muu kotiväkeni.


Blogiväen keskuudessa on ollut käynnissä pienimuotoinen kansainvaellus. Tietokonepöytänsä osoitetta ovat vaihtaneet ainakin Toimittaja, Veloena ja Marinadi. Onnea uusiin kotipesiin itse kullekin! Toivottavasti saatte elää niissä monia hyviä hetkiä.

Allekirjoittanut on kolmekymmenvuotisen elämänsä aikana muuttanut yksitoista kertaa, jos mukaan ei lasketa vaihto-opiskelureissujen kaltaisia tilapäismuuttoja. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen vaihtanut majaani omakotitalosta kerrostaloihin, kerrostaloista omakotitaloon ja jälleen kerrostaloihin, kaupungista maaseudulle, maalta kaupunkiin ja taas maalle edes takaisin.

Lähes ammattimaiseksi muuttopakkaajaksi kehittymisellä on ollut hintansa. Minusta tuntuu, että etenkin viimeisten kolmen vuoden aikana olen hyvästellyt lukemattomia ystäviä, tuttavia, naapureita, opiskelukavereita, työtovereita, harrastusryhmiä ja yhdistyksiä. Joihinkin on säilynyt yhteys, useimpiin ei.

Tässä tamperelaisyksiössä olen elänyt koirineni kohta vuoden. Elänyt ja viihtynyt. Vuorannut huoneen kirjoilla, sijoittanut messinkimorttelin ja romanialaisen savikannun keittiöön ja itsestään karttuvat* siniset lasiesineeni kirjahyllyn päälle. Grafiikanlehdet, äidin ikonit ja isotädiltä peritty täkänä ovat löytäneet paikkansa seiniltä. Kasvitkin ovat asettuneet taloksi peittäen puolet ikkunasta.

Olen ehtinyt miettiä täällä monenmoista. Muun muassa sitä, millaista olisi ollut asua samalla paikkakunnalla kaikki nämä vuodet.

Tutkijakoulusta soitetaan ja kysytään, haluanko ottaa vastaan työhuoneen yliopistolta. Haluaisin, kiitos. Jos se ei olisi lähes viidensadan kilometrin päässä. Minun ei tarvitse miettiä kuin hetki tajutakseni, etten tahdo muuttaa takaisin Itä-Suomeen. En ainakaan vielä, en lähiaikoina. Siitäkään huolimatta, että siellä muutkin sanovat sie ja mie ja rakentamatonta metsää on enemmän kuin ihmisiä. Juuri nyt en halua lähteä Tampereelta mihinkään, vaikka myös pääkaupunkiseudulla asuisi hyvä syy paikkakunnanvaihtoon. Hänkin kiinni omissa töissään, omassa elämässään.

Mutta muuttolaatikot ovat siistissä pinossa ullakkokomerossa. En ole tullut vieneeksi niitä pahvikeräykseen; varsinkin tukevia kirjalaatikoita saa etsimällä etsiä.

*- Sinähän kuulemma keräät sinistä lasia? Haluatko tyhjän viinipullon?
- No en nyt varsinaisesti kerää, aika valikoivasti... mutta kiitos.
Entisen mieheni amerikkalainen isoäiti säästi minulle jopa tyhjät Vicks-yskänsalvapurkit. Kiitin kauniisti ja kiikutin purkit myöhemmin lasinkeräykseen huonon omantunnon saattelemana. Lahjahevoset!

(Lasi kelpaa kyllä edelleen. Etenkin vanha. Mutta se voisi olla välillä vaikka punaista. Viinipullojakin otetaan vastaan, mutta mieluiten täysinä, kiitos.)

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Piparilla on pitkät juuret

Ginger; from Platearius, Le Livre des simples médecines. A Feast for the Eyes.

Pagistaanissa leivottiin tänään pipareita. Rauhoittava joulunalusajan puuha, johon tulee syventyä asianmukaisella hartaudella.

Piparkakuillahan on juuret keskiajalla ja sen vilkkaassa maustekaupassa. Jos vain varat sallivat, idän mausteita - kanelia, neilikkaa, inkivääriä, pippuria ja muskottia - kipattiin kursailematta ruokiin lisäämään sekä makua että statusta. Nykyajan pipareiden edeltäjiä olivat vahvasti maustetut hunajakakut, joita ei aina edes paistettu. Lääkkeenäkin käytettyjä kakkaroita valmistettiin ensin lähinnä luostareissa, mutta sittemmin ne muuttivat muotoaan ja levisivät ympäri Eurooppaa suosituiksi markkinatuliaisiksi.

Gode Cookery-sivusto tarjoaa seuraavanlaisen ohjeen keskiaikaisille piparkakuille. En ole kokeillut reseptiä, joten vastuu siirtyy sujuvasti lukijalle.

450 g hunajaa
noin 450 g vaaleita, maustamattomia, hyvin hienoksi jauhettuja leivänmuruja
1 rkl inkivääriä
1 rkl kanelia
1/2 tl jauhettua valkopippuria
ripaus sahramia, jos halutaan
(punaista ruokaväriä)

Hunaja kiehautetaan, vaahto kuoritaan pois ja alennetaan lämpöä. Mausteet ja mahdollinen väri lisätään. Leivänmuruja sekoitetaan mukaan, kunnes saadaan paksu, tasainen massa. Jäähdytetään ja kaulitaan ohueksi levyksi, joka leikataan veitsellä neliöiksi. Massaa voi myös muovailla käsin.

- - -

Itse olen tykästynyt pipariohjeeseen, jonka siskoni sai käsiinsä opiskeluaikanaan tehdessään pihatöitä eräälle rakennusliikkeelle. Hänen kyykkiessään pensaanalusia kitkemässä oli muuan ikkuna auennut. Talossa asuva mummo oli kutsunut työläisen kahville ja kertonut innostuneensa leipomaan pipareita keskellä kesää.

Nämä "pihatyöpipareiksi" kutsumamme piparkakut eroavat muista resepteistä edukseen mureutensa ansiosta. Taikina on hieman tavallista pehmeämpää. Se kannattaa pitää kylmässä ja leipoa pienissä erissä hyvin jauhotetulla pöydällä. Mutta lopputulos korvaa vaivannäön! Olen lisännyt hieman alkuperäisen ohjeen maustemäärää; sitähän voi itse kukin säädellä mielensä mukaan, samoin kuin annoskokoa.

1 dl siirappia
2 tl kanelia
1 tl maustepippuria
1 tl neilikkaa
1 tl inkivääriä
2 tl soodaa

Kiehautetaan ja jäähdytetään hieman. Sooda tekee kuumasta seoksesta vaahtomaisen, mutta sitä ei kannata säikähtää.

200 g sokeria (itse laitoin puolet tummaa muscovado-sokeria)
200 g voita
2 munaa
1 dl kermaa
n. 500 g vehnäjauhoja

Sokeri ja voi vatkataan vaahdoksi. Munat lisätään yksitellen sekoittaen. Lisätään mausteseos, kerma ja vehnäjauhot ja sekoitetaan tasaiseksi. Annetaan olla jääkaapissa seuraavaan päivään.

Sopiva uuninlämpö on n. 200 astetta, paistoaika 7-8 min. Kannattaa paistaa koekakku. Jos se alkaa levennellä liikaa uunissa, voi jauhoja lisätä vielä leivontavaiheessa.

Jänö laukkaa laputtaa

Seistessäni eilisaamuna kameran kanssa Iidesjärven rantapenkereellä kuulin takavasemmalta koirapillin vislausta. Käännyin katsomaan.

Ensin ohitseni pinkoi rusakko. Kovaa. Sitten irlanninsetterin näköinen koira kieli lepattaen ja suu korvissa. Sillä näytti olevan hyvin hauskaa. Pillin ääni läheni, ja viimeisenä näin pitkässä takissaan hengästyneenä laukkaavan naisen. Hänellä, kuten myöskään rusakolla, ei näyttänyt olevan lainkaan hauskaa.

Kolmikko suuntasi aamuruuhkaisen tien vartta suoraan kohti yhtä Tampereen valtaväylistä. Lähetin hiljaisen rukouksen rusakoiden, irlanninsettereiden ja pitkätakkisten naisten suojelijoille ja mietin, oliko kyseessä vahingossa irti päässyt koira vaiko jälleen yksi irrallaan kaupungissa ulkoileva tottelevaisuusihme, "meidän Heppu, joka pysähtyy aina käskystä".

maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Vesisade

Valvoin yöllä ja kuuntelin, kun vesisade hakkasi ikkunaa. Isoja pisaroita. Arvelin aamun olevan harmaa, kostea ja nuhruinen, mutta lämpötila olikin laskenut uudelleen nollan tietämille ja aurinko paistoi. Yön aikana syntyneissä lätäköissä oli rouskuva kuori.

Sade oli kiillottanut järven ohuen jään, vielä eilen lumesta valkoisen.

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005

Riittää

Possessed woman, praying, is redeemed from the Demons of the Seven deadly Sins. English, 13th century. Drawing after a miniature in a manuscript Bible.
Medieval Macabre.


Olen viettänyt kolme päivää pääni sisässä ja kirjankansien välissä, kietoutunut kirjaimiin, elänyt sanoilla. Olen seurustellut venäläismunkkien kanssa, seurannut keskusvallan juurtumista Karjalan kannakselle, matkustanut sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa Auschwitzista vapautetun Primo Levin mukana, pohtinut masennuksen ja työttömyyden tragikoomista puolta Hanna Marjut Marttilan kanssa ja saanut vilunväreitä Merete Mazzarellan tulevaisuusvisioista, joissa ihmiset tilaavat oman kuolemansa välttyäkseen avuttomuudelta ja hoidotta jäämiseltä.

Nyt riittää. Haluan ulos. Heti.

lauantaina, joulukuuta 10, 2005

Tärkeintä

Eilen illalla katsoin jonkin aikaa amerikkalaista maailmanpelastusmenoa toisen maailmansodan Ranskassa. Koska en uskonut elokuvan juurikaan kummenevan toisella - vai liekö jo kolmannella - katsomiskerralla, sain pian tarpeekseni. Joskus sitä vain on sellaisessa minimalistisessa mielentilassa, että yksikin tuulessa hulmuava tähtilippu ja rintoihin lyövä Hollywood-paatos saa hampaanjuuret vihlomaan. Ei millään pahalla, mutta.

Ylen ykkösellä seikkailtiin samoissa historiallisissa kehyksissä ja osin samojen teemojenkin parissa, mutta lähestymistapa sopi paremmin allekirjoittaneen mielialaan. Monsieur Batignole (Ranska 2002) osoittautui sympaattiseksi kertomukseksi saksalaisten kanssa kaveeraamaan päätyneestä lihakauppiaasta, joka pitkin hampain suostuu piilottelemaan vanhempansa kadottanutta juutalaispoikaa. Elokuvan tunnelmasta tuli mieleen tsekkiläinen Kolja (1996), vaikka tarinan aika ja olosuhteet olivatkin toisenlaiset.

Uskon, että hyvät teot eivät messua hyvyyttään maailmalle jousiorkesterin säestyksellä. Niitä ei listata ruudun alareunassa juoksevassa lahjoittajaluettelossa televisioidun hyväntekeväisyyskonsertin aikana (olenko ainoa, jota jo sana hyväntekeväisyys lievästi nirhii?). Niiden sankarillisuus voi näkyä vasta matkan päästä tai jälkeenpäin. Niin arkioloissa kuin kriisiaikoinakin ne ovat ennen muuta yksilön pieniä, suuria valintoja, joissa oma etu ja mukavuus jäävät hetkeksi taka-alalle. Ylevät aatteet ja suuret sanat voivat olla niistä kaukana. Joskus ne ovat hätäpäissään ja nurkkaan ajettuna tehtyjä. Kenties motiivina on ollut se, ettei tunne pystyvänsä elämään itsensä kanssa, jos valitsee toisin, eli kyse on viime kädessä myös omasta edusta. Ehkä joku pelkää helvettiin joutumista, jos jättää auttamatta lähimmäistään. Entä sitten? Teot on tehty. Ja se on tärkeintä.

- Sattumalta, vastaa elokuvan monsieur Batignole avuliaan ranskalaisnaisen kysyessä, miten mies päätyi auttamaan kolmea juutalaislasta Sveitsiin turvaan.
- Olin vain halukas tekemään sen, mitä minulta pyydettiin ja mikä silloin näytti tarpeelliselta, totesi Miep Gies, hollantilaisnainen, joka auttoi juutalaisvainojen uhrien symboliksi nousseen Anne Frankin perhettä piilottelemaan Amsterdamissa vuosina 1942-44. Uskon hänen puhuneen kaikkien niiden suulla, jotka eivät ole sulkeneet oveaan hädässä olevalta naapuriltaan.

Hyvää ihmisoikeuksien päivää!

perjantaina, joulukuuta 09, 2005

Juoksua vedessä

Veloenan runollisten kuvausten innoittamana päättää allekirjoittanutkin kokeilla kehuttua vesijuoksua. Ajankohta tuntuu sopivalta sikäli, että alkutalven juoksulenkit tuppaavat olemaan lihakset kipeyttävää lipsuttelua jäällä ja sohjossa. Sukset taas odottavat varastossa toiveikkaasti oikeaa talvea.

Uimahallin lainavyön kiristelyn jälkeen laskeudun altaaseen. Aluksi touhu tuntuu lähinnä vitsiltä norppamaisen pystyä asentoa myöten. Sätkiä nyt antaumuksella vedessä pääsemättä puusta pitkään! Mutta kun rytmi löytyy, veivaaminen on itse asiassa hauskaa. Suhteellisen reippaalla tempolla polkien syke asettuu jonnekin rauhallisen, pitkän juoksulenkin tasolle, mutta lihakset saavat tehdä kokonaisvaltaisesti töitä. Tavalliseen, tekniikaltaan puolivillaiseen kuntouintiin verrattuna vesijuoksu tuntuu ergonomisemmalta etenkin niskan ja hartioiden kannalta. Mikä mukavinta, myös istumatyöläisen selkälihakset joutuvat tekemään osansa. Ne kun tapaavat jäädä monessa lajissa lapsipuolen asemaan.

Juttukaverin kanssa vesijuoksu on varmasti vielä antoisampaa, mutta kun touhusta jyvälle päästyään ajautuu miettimään muita asioita, tunti kuluu itsekseenkin lähes huomaamatta. Tai itsekseen ja itsekseen; vesijuoksijoille varatulla radalla riittää heti aamusta monenikäistä ja -kuntoista menijää. Koska eteneminen on nopeimmillaankin verkkaista ja pää pysyy visusti pinnalla, ei törmäilyvaaraa silti ole.

Altaasta noustessa ei juuri väsytä, mutta armoton nälkä paljastaa polttoainettakin kuluneen. Saunan ja suihkun jälkeen repusta kaivettu omena tuntuu pisaralta meressä ja ennen lähtöä syöty puurolautasellinen kaukaiselta muistolta.

Mikä ettei. Toistekin.

torstaina, joulukuuta 08, 2005

Jalkapohjia kuumottaa

Tänään laiskotti niin ankarasti, että katsoin parhaaksi tarkistaa syntisaldoni. Se sai vain haukottelemaan lisää, joten pitänee ryhdistäytyä tälläkin saralla.

Your Deadly Sins


Envy: 20%
Gluttony: 20%
Pride: 20%
Sloth: 20%
Wrath: 20%
Greed: 0%
Lust: 0%

Chance You'll Go to Hell: 14%

You will die a boring death. While dying, you will be jealous of those who die dramatic deaths.
How Sinful Are You?

Aina uudelleen

- Mää nii kauhiast ihmettelen, tuumaa Hietanen alituiseen Tuntemattomassa sotilaassa. Hietanen kuuluukin meidän parantumattomien ihmettelijöiden laajaan sukukuntaan, jolle elämä on yhtä suurta kyselytuntia.

Radiomainoksessa lauletaan iloisesti, että "mennään Mustaan Pörssiin aina uudelleen". En tiedä teistä, mutta minussa rallatus ei herätä rohkaisevia ajatuksia. Onhan kyseessä kauppa, jonka tulisi myydä kestäviä laitteita, eikä esimerkiksi perunoita. Jos kodinkone- ja elektroniikkaliikkeestä ostetaan tarkkaan harkittu ja hintava hyödyke, ei sinne pitäisi olla asiaa vähään aikaan. Jos taas hyödyke a) ei toimi, b) osoittautuu jollain tapaa vajavaiseksi, c) hajoaa takuuajan sisällä, liikkeeseen saa mennä aina uudelleen selvittämään asiaa ja peräämään oikeuksiaan. Ja sitten vielä kerran, kun mainittu hyödyke lopullisesti särkyy takuuajan mentyä juuri umpeen.

Myönnettäköön, että allekirjoittaneen tuloilla ja maailmankuvalla tuskin kuulutaan mainoksen pääkohderyhmään. Kahvinkeitintä ja digikameraa lukuun ottamatta olen tainnut saada kaiken sähköllä toimivan irtaimistoni käytettynä joko lahjaksi, lainaksi tai perinnöksi.

- - -

Lehden ruokatarjouksista poimittua: Halvan hedelmän makuiset marmeladit.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Dagen efter

Ensimmäinen psykedeelisen valovälkkeisen jyskyttävän oksettava migreenikohtaus yli vuoteen sai allekirjoittaneen muistamaan, miksi alkoholia ei koskaan tule otettua yli krapularajan. Suotta ei migreenin jälkitilasta käytetä termiä dagen efter, ja siitä taas on kertynyt kokemusta riittämiin seitsenvuotiaasta saakka.

Kyseessä on vaarattomuudessaankin kirottu, vankasti suvussa kulkeva vaiva. Tällä esiintymistiheydellä sen kanssa sentään pärjää. Toista oli muuan kevät, jolloin tein kahdesti viikossa kuolemaa pimeässä huoneessa puolihalvaantuneena ja lähes puhekyvyttömänä. Kohtausten välipäivät kuluivat kroonisen kankkusen pöhnäisessä tilassa väliin jääneitä tenttejä ja luentoja kiroillen. Syytä moiselle migreenisumalle ei koskaan löydetty.

- - -

Kun ei pää leikkaa, voi tehdä kehittäviä testejä. Via Marjut.

The Movie Of Your Life Is An Indie Flick

You do things your own way - and it's made for colorful times.
Your life hasn't turned out how anyone expected, thank goodness!

Your best movie matches: Clerks, Garden State, Napoleon Dynamite

Linnunpesä

Linnanjuhlatohinan jälkeen televisiosta tuli viime vuonna kuolleen Veikko Sinisalon viimeinen haastattelu. Siinä käytiin läpi melkoinen siivu suomalaista teatteri- ja elokuvahistoriaa. Pentti Saarikosken "Suomen tyhmimmäksi näyttelijäksi" tituleeraaman, ilmaisuvoimaisen taiteilijan rauhallisista mietteistä jäi seesteinen olo.

Haastattelu päättyi Lauri Viidan Onni-sikermän sanoihin. Piti vasiten kaivaa hyllystä Viidan Kootut ja etsiä tuo runo. Kaikella on oma aikansa ja paikkansa, ja elämä jatkuu.

"Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä."

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2005

Lainakeitto

Eilen Pagistaanissa testattiin maanmainion Pastanjauhajat-ruokablogin välittämä chili-kookoskanakeiton resepti. Thai-tyyppisen sopan maustemäärä ja -koostumus oli hämmentävä ja runsas kanelista juustokuminaan ja chilistä currytahnaan. Usko horjui varsinkin thaimaalaista kalakastiketta annosteltaessa. Pastanjauhajien Rosmariini luonnehti kyseisen ainesosan tuoksua "jännittäväksi", mutta allekirjoittanut voisi käyttää huomattavasti värikkäämpääkin ilmaisua. Fermentoiduista - suomeksi sanottuna käyneistä - anjoviksista valmistettu liemi lemusi varsin kukkealta. Voisin kuvitella tuoksun olevan sukua ruotsalaisten hapansilakoiden aromille.

Mutta itse keitto oli herkullista molempien maistelijoiden mielestä. Lisäsin alkuperäiseen reseptiin vielä pakastimesta löytyneet paprikasuikaleiden jämät, jotka antoivat lopputulokselle mukavasti väriä. Kiitokset matkaavat siis sekä Ouluun että reseptin alkuperäiselle lähettäjälle!

perjantaina, joulukuuta 02, 2005

Vuoden turhake

Suomen Luonto-lehti valitsi vuoden turhakkeeksi kaupunkimaasturin. Tavalliseen kaupunki- ja maantieajoon tarkoitettujen, bensaa holtittomasti ryystävien maastoautojen myynti on vuoden alkupuolella kasvanut peräti 78 prosentilla viime vuoteen nähden. Suomessa körötellään siis vakaasti Yhdysvaltojen renkaanjäljissä.

Pagistaanista annetaan valinnalle raikuvat aplodit.

Muita ehdokkaita olivat muun muassa valmiit jääpalat, sähköinen hammaslanka, kynsilakankuivaaja ja sauvakävelijän talviharjoitteluun tarkoitettu, 2000 euroa maksava vempele.

- - -

Apropos kynsilakka. Tänään kaupan kassajonossa tuli tavalliseen tapaan silmäiltyä aikakauslehtien kansia. Näkökenttään osui naistenlehden "Suuri silakkatesti". Ajatus lensi jo huimiin sfääreihin, kun huomasin jättäneeni yhden tavun pois. Itämeren aarteiden sijaan lehdessä testataankin tuota feminiinisen kilpavarustelun asetyyppiä, jota allekirjoittanut ei ole koskaan oppinut käyttämään.

Voi pettymys.

torstaina, joulukuuta 01, 2005

Komeronnurkka haussa

Istun kollegani ja hänen tyttöystävänsä kanssa yliopiston ruokalassa. Kello on vähän vaille kolmen, kun satun vilkaisemaan ulos.
- Näenkö oikein, vai joko tuolla hämärtää?
- Oikein näet.

"Meillähän on pimeys luonnonvarana", todetaan tänään Aamulehdessä. Kun maassa on lunta ja pakkasta ilmassa, kuten nyt, pitkä hämäräkin tuntuu mukavalta. Asiaankuuluvalta. Märkä, lauha pimeys sen sijaan painaa mielen matalaksi.

- - -

Kollegaani ja pitkäaikaista ystävääni on niin ikään onnistanut. Hänkin sai tutkijanpaikan, joskin joutui sen myötä vaihtamaan oppilaitosta. Molemmille olisi viran puolesta tarjolla myös työhuone, hänelle Turussa ja minulle Joensuussa. Vaan jos asuu Tampereella, työmatka käy pitkänlaiseksi.

Yritämmekin yhteisvoimin selvittää, huolisiko Tampereen yliopisto kahta irtolaista hoteisiinsa, vai ovatko kaikki komeronnurkat täynnä oman talon väkeä. Jos ovat, työhuonetta - vaikka jaettua - on etsittävä vapailta markkinoilta. Työtilan edut kodin nurkassa puurtamiseen nähden ovat aiempien kokemusten valossa kiistattomat, vaikka ajatus kahden vuokran maksamisesta kirveleekin. Edullisia vinkkejä otetaan vastaan!

Detail of a page from Horae, London (Pynson), about 1497. Medieval Woodcuts Clipart.