keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010

Kalenteri

Uusi mappikalenteri on viritetty työhuoneeseen ja luonnonkalenteri keittiöön. Sähköpostilaatikko jäi siivoamatta, mutta ensi vuonnakin ehtii. Valvoa ei ehkä jakseta, mutta vaihtuu se vuosi ilmankin.

Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.

maanantaina, joulukuuta 27, 2010

Riittävästi, muttei liikaa

Pagistaanin virallinen joulutoivotus jäi tänä vuonna väliin, mikä kertonee jotakin jouluun rauhoittumisen tasosta tässä valtakunnassa. Joulunpyhät olivat taas kovin lyhyet, mutta vietimme ne tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa. Körysimme sinne miten kuten torstaina asiat viime tingassa hoidettuina ja palasimme eilen sunnuntaina kotiin.

Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.

Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!

Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.

Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.

Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.

Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.

Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.

Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.

Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.

maanantaina, joulukuuta 20, 2010

Lojaaliudesta

Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.

Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.

Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.

Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!

Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.

Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.

Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.

Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.

*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?

perjantaina, joulukuuta 17, 2010

Luvan kanssa

Ihmisten kasvava tympääntyminen joulustressiin ja turhien tavaroiden paniikinomaiseen osteluun oli eilen päässyt pääuutisiin saakka. On hyvä, että tämäkin asia puhutaan auki ja tehdään näkyväksi vuosi vuodelta selvemmin.

Usein esimerkiksi aineettomien joululahjojen antamista perustellaan ekologisuudella. Hyvä niin! Minä tosin uskon, että ruohonjuuritasolla siihen vaikuttavat vähintään yhtä paljon käytännön näkökohdat. Ihmisillä on kerta kaikkiaan niin paljon tavaraa, että jollei jotain täsmäideaa tai -toivetta ole tiedossa, läheisilleen on hyvin vaikea ostaa lisää. Antamisen ilo on kaukana ahdistuneesta säntäilystä etsimässä "jotakin", joska "jotakin kuuluu antaa". Monelle on helpotus, jos ihan luvan kanssa - sosiaalisesti hyväksytysti - voi jättää turhan roinan ostelun ja antaa läheisilleen jossain muodossa palveluita tai aikaa (aikakin voi toki aineellistua arvokkaasti esimerkiksi itse tehtyinä villasukkina).

Ajasta onkin tullut aina vain arvokkaampaa valuuttaa. Mitä materiaan tulee, Suomen kaltaisissa maissa ollaan kai saavuttamassa tietty saturaatiopiste. Tavara on kärsinyt inflaation: sitä on tarjolla rajattomasti niille, joilla on edes jonkinlaista ostokykyä. Siitä kertovat kaiken maailman hattarakoneet, omenasorvit ja shiatsuhieromalaitteetkin: uusia tarpeita pitää luoda liki tyhjästä.

Olen myös kuullut lapsiperheistä, joissa lapset istuvat jouluna lahjavuoren keskellä, eikä mikään avatuista paketeista jaksa kiinnostaa muutamaa sekuntia pidempään.

On ilo nähdä, että jonkinlainen vastarintaliike on vahvistumassa myös kansan syvissä riveissä, ei vain niin kutsutun vaihtoehtoväen keskuudessa. Tavaravyöryä kun ei voi pysäyttää muuten kuin ostamalla vähemmän ja harkitummin, olipa taustalla huoli maailman tilasta tai omien ja läheisten komeroiden tilasta.

sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010

Tentti

Ihmisten tavoille opiskelu ei ole helppoa. Miten voisi ollakaan, kun kullakin on omat tapansa?

Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.

Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.

Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.

Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?

keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010

Ratapihalla mielen takerrun vaihteeseen

Kieliasiaa tämäkin. Sain englanninkielisen käsikirjoituksen jokunen viikko sitten maailmalle ja kuvittelin, että yleistajuisen kirjan kirjoittaminen suomeksi samasta aihepiiristä lähtisi rullaamaan kuin itsestään. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen ulkomaaksi ähertämisen jälkeen olisi silkkaa verbaliikan vapaata virtausta ja idiomien riemujuhlaa!

Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.

Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.

Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.

Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.

keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010

Kieliä

Kävin tänään kuuntelemassa kollegan väitöksen. Aamulla tehdessäni lähtöä Helsinkiin tajusin oikeastaan ensi kertaa, että koitos on omalta osalta ohi. Empatiaan sekoittunut helpotuksen tunne oli häpeämättömän riemullinen.

Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.

Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.

perjantaina, marraskuuta 26, 2010

Kylmän taju

Lisäsin tuonne sivupalkkiin muutaman blogin, siitä päivittyminen. Mutta kun kerran täällä ollaan, niin kirjoitetaan jokunen sana.

Ulkona on marraskuuksi sangen rapea keli, kiitos suoraan Siperiasta puhaltavan viiman. Mietinkin koirien kanssa lenkille sonnustautuessani, miten paljon aikaa meiltä pohjoisen asukeilta kuluu kaikenlaiseen talvitouhuiluun. On puettava päälle kerros jos toinenkin ja kuorittava ne pois takaisin sisätiloihin tultaessa (lapsellisilla ja koirallisilla nämä tehtävät luonnollisesti kertautuvat). On tehtävä lumitöitä, raaputettava auton ikkunoita ja hoidettava asumuksen lämmitys kuntoon. Talvella liikkuminenkin tapaa olla hitaampaa kaikilla maata pitkin kulkevilla liikennevälineillä polkupyörästä juniin.

Hitaammassa menossa ei tietenkään ole mitään pahaa. Se on suorastaan suotavaa ja näissä oloissa ikiaikainen tosiasia. Mutta onko kukaan miettinyt, mitä se tekee maamme kilpailukyvylle? Suotuisammissa oloissa elävät lajitoverimme saavat takuulla enemmän aikaiseksi, kun aikaa ei kulu samalla tapaa ark(t)iseen selviytymiseen. Eikö tästä pitäisi saada jonkinlaista EU-tason kompensaatiota?

Toisaalta talvessa eläminen opettaa lapsesta saakka erinäisiä kansalaistaitoja. Tämän näkee vaikkapa vuoristossa. Pidempiä vuorikiipeilyreissuja tehnyt siippani on kertonut, että monilla lämpimämmistä oloista tulevilla, suurilla vuorilla vähän liikkuneilla kiipeilijöillä ei kerta kaikkiaan ole tuntumaa siihen, miten kovassa pakkasessa ollaan ja selviydytään viikko toisensa jälkeen. Saatetaan käyttää vaikkapa käsineitä lapasten ja rukkasten sijaan. Senhän tietää, miten siinä käy. Suomalaisilla - jo lapsina pingviineiksi puetuilla - on kantapään kautta opittu kylmän taju; taito torjua kylmää pukeutumisella sekä tunnistaa palelemisen eri asteet ja toimia niiden mukaan.

Se ei tietenkään sulje pois alituista paleltumavaaraa varsinkin korkealla. Nöyryys on syytä pitää mielessä luonnonvoimien kanssa, eikä kuvitella, että tämähän osataan.

Eikä talvipukeutumisen osaaminen taida olla niin selviö enää muutenkaan. Ikänsä kaupungeissa asuneet, autoilla kouluun ja harrastuksiin kuljetetut eivät välttämättä ole koskaan joutuneet kylmän haastamiksi: lämmin sisätila on ollut aina lähellä.

torstaina, marraskuuta 25, 2010

Sairaan kaunis koira

Käytin eilen kosmonauttia alias Juria koirahierojalla. Sille on nyt aikuistuttuaan tullut tapa keventää ravissa toista takajalkaansa "jenkkahypyllä". Hyppelylle ei onneksi löytynyt luusto- tai nivelperäistä syytä. Eläinlääkärin kanssa epäilimmekin, että syynä saattaisi olla pentuajan venähdystapaturmasta jäänyt jumitus, mutta sellaisesta - ainakaan pahemmasta - ei löytynyt hierojan käsittelyssä viitteitä.

Yhä vahvemmat epäilykset kohdistuvatkin koiranpojan haaroväliin: tuon epäonnen soturin sukukalleudet jäivät kovin pieniksi ja hiissaavat edes takaisin ollen välillä piilossa, välillä näkösällä (koirapiireissä puhutaan sangen osuvasti "hissikiveksistä"). Moinen liikehdintä voi hyvin aiheuttaa tuntemuksia, jotka saavat hypähtelyn aikaan. Hierojan mukaan bedlingtoneilla on vinttikoirien tapaan juoksijan kapea lantio, ja itse greyhound-harrastajana hän tiesi kertoa tapauksista, joissa koiran juoksu parani kastroinnin myötä juuri edellä mainitusta syystä.

Vaivaan löytynee siis aika yksinkertainen ratkaisu, semminkin, kun kivesvikaista koiraa ei jalostukseen käytettäisi missään nimessä muutenkaan.

Tämän kaiken Jurin intiimielämästä te varmasti halusittekin tietää.

Yhtä kaikki, hierojan kanssa tuli juteltua jos jostakin koiriin liittyvästä hänen käsitellessään aluksi vastahakoista, sitten yhä rennommaksi käyvää koiranpoikaa. Pohdituttamaan jäivät muun muassa ulkomuotoon painottuva rodunjalostus ja sen tuottamat sairaat koirat - asia, josta viime vuosina on alkanut olla puhetta myös valtamedioissa.

Koirarotujen hallittu risteyttäminen tuntuisi aina vain järkevämmältä varsinkin pienten ja geenipohjaltaan kapeiden rotujen osalta. Vastustus "puhdasrotuisuuden" nimissä on kuitenkin kovaa. Allekirjoittaneen on tuota vastustusta mahdoton käsittää: eihän mikään koirarotu ole ilmestynyt tyhjästä, vaan ihminen on alun alkaen jalostanut ne valikoiden omien käyttötarpeidensa mukaan.

Mikä puhdasrotuisuudessa on nykypäivänä niin pyhää, että sen alttarille uhrataan ihmisen armoilla olevien eläinten hyvinvointi? Ymmärtääkseni rekisterin avaamisessa ei ole kyse siitä, että aletaan holtittomasti sekoittaa kaikennäköisiä ja -kokoisia koiria keskenään, vaan nimenomaan hallitusta uuden veren tuonnista kantaan käyttämällä niitä koiria, joista kyseinen rotu on alun perinkin "koottu".

Rotukoirapiireissä tuntuu usein vallitsevan jonkinlainen kollektiivisen kieltämisen tila: ei edes haluta nähdä, mihin jamaan rotu ja sen edustajat ovat terveysmielessä joutuneet tai joutumassa. Kuka haluaisi omalle koiralleen esimerkiksi jatkuvia hengitysvaikeuksia ja kroonista hapenpuutetta? Ei varmasti kukaan. Silti hyvin moni haluaa koiran, jolla niitä rakenteensa vuoksi on.

Jostain merkillisestä sosiaalipsykologisesta syystä koiranäyttelyistäkin on tullut elämää suurempi bisnes. Jos näyttelyiden kaunis tarkoitus olikin alun perin olla kasvatustyön tukena, on tilanne kääntynyt päälaelleen: rotukoiria kasvatetaan ja jalostetaan näyttelyitä varten. Samalla etäännytään yhä kauemmaksi koirarotujen alkuperäisistä käyttötarkoituksista. Ihmisten kirottu kilpailuvietti!

Hierojan kanssa jutellessa esiin nousi myös näkökohta, että eläinlääketieteen kehittyminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on toki hienoa, että pieneläimiäkin voidaan ja halutaan hoitaa yhä paremmin. Mutta toisaalta alati kehittyvät hoitomenetelmät (ja ihmisten vaurastuminen) mahdollistavat yhä sairaampien lemmikkien tuottamisen ja hengissä pitämisen.

Hyvä onkin noin ylipäänsä kysyä, missä vaiheessa eläimen hoitaminen muuttuu ihmisen hoitamiseksi. Toisin sanoen, milloin ihminen lääkitsee ja hoitaa parantumattomasti sairasta eläintä välttääkseen oman kärsimyksensä suostumatta näkemään, että toiminnallaan lisää rakastamansa eläimen kärsimystä?

Kysymys on syytä pitää alati mielessä etenkin, kun lemmikeille tulee ikää ja vanhuudenvaivoja. On tunnettava nelijalkainen kumppaninsa ja suostuttava näkemään sen todellinen tilanne: milloin elämä ei enää ole sille mukavaa? Silloin on aika kantaa se raskain vastuu, johon on sitoutunut ottaessaan kanssakulkijakseen itsestään riippuvaisen olennon.

Toivottavasti se päivä ei tule Pagistaanissa vielä pitkään aikaan.

tiistaina, marraskuuta 23, 2010

Biotooppi olohuoneessa

Ainakin yksi ikuisuusprojekti on nytkähtänyt vähän eteenpäin viime viikkojen aikana: mökiltä kärräämmämme 200-litrainen akvaario on huolellisesti tarkastettu, koeponnistettu (saumasilikoneista ei koskaan tiedä yli 15 vuoden varastoinnin jälkeen) sekä täytetty kypsymään siipan rakentamalle, taatusti kestävälle jalustalle.

Ala- ja yläasteikäisenä olin suorastaan fanaattinen akvaarioharrastaja, kuten yleiseen eläin- ja kasvihulluuteen sopi. Jossain vaiheessa akvaario muutettiin sukkanauhakäärmeen terraarioksi. Kun muutin kotoa vuonna 1996, allas vietiin mökille odottamaan aikoja parempia. Ne koittivat vasta nyt, sopivan paikan ja itsekin akvaariotouhuja harrastaneen asuinkumppanin myötä.

Pessimismiin taipuvaisena käyn vähän väliä tarkistamassa, tihkuuko jostain vettä, vaikkei sellaisesta mitään merkkejä useamman päivän koetäytössä ollutkaan. Mielessä on kollegan taannoinen, katastrofaalinen kertomus omasta lapsuudestaan: heidän 500-litrainen akvaarionsa oli särkynyt kerrostalon viidennessä kerroksessa valuttaen vettä aina ensimmäiseen kerrokseen saakka. Oli kuulemma ollut kaikkea muuta kuin mukavaa käydä soittamassa alakerran naapureiden ovikelloja tapahtuneen jälkeen.

Ei tällaisista silloin nelitoistavuotiaana huolehtinut. Minulle - toisin kuin epäilemättä vanhemmilleni - ei kai juolahtanut mieleenkään, mitä tapahtuisi, jos viidenneskuutio vettä leviäisi rintamamiestalon yläkertaan. Tieto lisää tuskaa. Ja ikä. Ja ihan itse otettuun pankkilainaan sidottu omaisuus.

Ennen altaan täyttämistä vedellä tarkistimmekin kotivakuutuksen kattavuuden suurennuslasin kanssa: kyllä, jos akvaario särkyy, meillä oleva laajennettu vakuutus kattaa kaikki vahingosta koituvat seuraukset mahdollisine lattian avaamisineen.

Olettaen, että pänikkä ei yllättäen ryhdy vuotamaan, siitä on tarkoitus rakentaa väljästi Kaakkois-Aasian puroja mukaileva biotooppiakvaario (näen jo sieluni silmin koko olohuoneen muuttuneen riisipelloksi - tai ehkei nyt sentään). Mitään kovin herkkää tai vaikeahoitoista lajistoa emme ole hankkimassa; akvaarion on syytä pärjätä aika ajoin omillaan viikko tai kesällä jopa pari.

maanantaina, marraskuuta 22, 2010

Glögikauden kynnyksellä

Käsikirjoitus on lähtenyt maailmalle ja olen siirtynyt vähitellen elämään sitku-aikaa, jolloin työn ohella ehditään järjestää kaappeja, ulkoiluttaa koirien lisäksi myös kameraa, opiskella kieliä, kirjoittaa lehtijuttuja ja blogeja, kiipeillä, ratsastaa ja suunnitella ties mitä muuta, josta ei ikinä toteudu kuin murto-osa. Töitä riittää ainakin joksikin aikaa eteenpäin ja hyvä niin, mutta hurjin höökä hellitti toistaiseksi.

Ritarinkukat puskevat sipuleistaan nuppuja ennakoiden glögikauden alkamista. Sen - sekä jälleen kerran aktivoitumassa olevan saksanopiskelun - kunniaksi Pagistaan tarjoaa kullanarvoisen vinkin. Se on hyvin voitu julkistaa täällä ennenkin, kenties jopa vuosittain, mutta mitäpä tuosta. Se kun on ihan oikeasti hyvä vinkki.

Sitä paitsi elämässä tarvitaan perinteitä.

Mutta siihen glögiasiaan. Ainakin allekirjoittaneesta suomalaiset, mehupohjaiset glögit tuntuvat kovin imeliltä. Alkoholilliset valmisglögit tapaavat myös olla prosenteiltaan hurjan väkeviä. Hyvin lähelle keskieurooppalaista hehkuviiniä (glühwein) kuitenkin pääsee vähällä vaivalla, kun kippaa kattilaan yhden osan Marlin glögitiivistettä (en tiedä, onko muilla valmistajilla vastaavia, en ole ainakaan nähnyt) ja kolme osaa punaviiniä.

Osan punaviinistä voi hyvin korvata vedellä. Tai vaikka kaiken ainakin, jos glögiä tykkää lipitellä pitkin viikkoa. Mutta se viini on yhtä kaikki homman juju. Hehkuviiniä on vaikeaa tehdä ilman sitä. Eikä viinin tarvitse olla hyvää. Alun perin koko hehkuviinin ideana oli huonolaatuisen viinin säätäminen maukkaammaksi mausteilla, joilla ajateltiin myös olevan jos jotakin terveysvaikutusta.

Wienin lumetonta joulumarkkinatunnelmaa muutaman vuoden takaa.

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010

Mandoliini

Kaivoin mandoliinin kuuden vuoden jälkeen sängyn alta. Myös viritysmittari löytyi pienen haeskelun jälkeen, joten sain soittimen vireeseenkin.

Isänpäivään tällainen puuhastelu sopi erityisen hyvin. Kun noin kahdeksan vuotta sitten kesällä olin pois tolaltani, murheen murtama, maani myynyt - miten nyt mielentilan haluaakin ilmaista - isä lykkäsi mandoliinin ja Kansanmusiikki-instituutin Mandoliinioppaan kouraani, että saisin muuta ajattelemista.

Se toimi. Sormet hellinä opettelin kappaleen toisensa perään. Monivuotiset pianotunnit olivat hyvä pohja itseopiskelulle, mutta aivan erityisesti nautin siitä, etten harjoitellut ketään tai mitään varten - en soitonopettajaa, en konserttia, en kurssitutkintoa. Paineiden välttämiseksi pidin jopa visusti huolen, ettei kukaan kuullut soittamistani.

Jonkin muuton jälkeen mandoliini sitten jäi koteloonsa sängyn alle: elämään tuli muuta, sormien paksuuntunut nahka oheni taas, alusta aloittaminen tuntui aina vain nihkeämmältä ja lopulta aikomuskin unohtui.

Monista asioista olen isälleni kiitollinen, ja mandoliinin ojentaminen oikealla hetkellä on yksi niistä. Meillä ei ehkä ole ollut kaikkein helpoin suhde - luulen, että olemme liian samanlaisia sellaisissa asioissa, joissa samankaltaisuus lisää jännitteitä ennemmin kuin poistaa niitä - mutta samassa veneessä tässä on koko ajan oltu.

Mandoliiniaankaan isä ei ole pyytänyt pois, vaikka on tiennyt, etten sitä ole aikoihin ehtinyt soittaa.

torstaina, marraskuuta 11, 2010

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010

Idiomaattista ilmaisua etsimässä

Menneistä viisastuneena varasin tämän nykyisen käsikirjoituksen viimeistelyyn reilusti aikaa. Kielentarkastastamisenkin osalta tehtiin työsuunnitelma jo syyskuussa.

Sitten kuitenkin kävi niin, että freelancerina toiminut kielentarkastajani sai kokopäivätöitä juuri ennen tätä urakkaa. En olisi ehtinyt hankkia ketään muuta tilalle, ja hän vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman, joten näillä eväillä mentiin - lopulta liki tuntiaikataululla. En tiedä, nukkuiko kielentarkastajaparka viikonloppuna ollenkaan.

En kuitenkaan halunnut vinkua kustantamolta joustoa sovittuun määräaikaan, ellei olisi aivan pakko. Mutta myönnetään, lievää huolestumista ja ennen eletyn tuntua alkoi olla ilmassa.

Eilen sitten sain kustannustoimittajalta hyväntuulisen viestin. Hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle, joten saisin viikon lisäaikaa tekstin viimeistelyyn.

Ehh! Mutta parempi toki näin, kuin toisin päin.

Vieraalla kielellä julkaiseminen on siinä mielessä kiperämpää kuin äidinkielellään, että tekstin kieliasun tarkastamiseen on syytä paneutua kunnolla (toki myös äidinkielinen teksti on hyvä tarkastuttaa, jos niikseen tulee). Ensinnäkin on löydettävä ammattitaitoinen, mielellään kyseistä kieltä äidinkielenään puhuva tarkastaja, joka osaa muokata ilmaisua idiomaattiseksi (idioottimaisuudesta voi jokainen huolehtia itse, ei ole vaikeaa). Toisekseen on löydettävä rahaa työn teettämiseen. Se ei nimittäin ole halpaa lystiä. Huolimatta siitä, että yliopistoissa kannustetaan julkaisemaan kansainvälisesti, ei rahoituksen löytyminen ole mikään selviö. Monet apurahoja myöntävät säätiötkään eivät jostain syystä tue kielentarkastuksia.

Lisäksi, kuten edellä kävi ilmi, tähänkin työvaiheeseen on varattava oma aikansa. Ei siis voi ajatella huolettomasti viilaavansa tekstiä deadline-päivän aamuun asti. Ei ole reilua kielentarkastajaa kohtaan, jos kirjoittaja lähettelee hänelle kesken tarkastusprosessin päivitettyjä tekstiversioita uusine lisäyksineen.

Voi olla, että aiheesta on ollut puhetta jossain jatkokoulutusseminaarissamme tai muussa koulutustilaisuudessa. Etätyöläisen osallistuminen kinkereille on ollut kuitenkin harmillisen rajallista, joten kantapään kautta nämä(kin) perusasiat on pitänyt käydä läpi. Elämä opettaa ja maailman tahko laahaa, sanovat.

torstaina, marraskuuta 04, 2010

Sukkahousut ja lehtiharavat

Odottelen käsikirjoitusta takaisin kielentarkastajalta, joten olen ehtinyt muun muassa siivota työpöydän ja trimmata koirat. Molemmat olivat odottaneet vuoroaan aivan liian pitkään. Koirat olivat hyvää vauhtia siirtymässä vaiheesta Chewbacca vaiheeseen Karl Marx. Työpöydästä emme edes puhu - siitä ei tarkasti ottaen voikaan puhua, koska käsite oli laajentunut kirja- ja paperipinojen muodossa lattialle, tuoleille ja siipan työpöydälle.

Samalla mietiskelin taas kerran ikuisuuskysymystä, miksi maailmassa tuotetaan niin paljon huonoa, muutaman käyttökerran jälkeen pois heitettävää tavaraa. Se nyt ei liittynyt mitenkään mainittuun pöydän siivoukseen, mutta yleinen ärtymys asiaa kohtaan on hiljakseen kumuloitunut.

Ja tiedän kyllä noin periaatteessa miksi. Kysymys on siis lähinnä retorinen lähtölaukaus asiaintilasta valittamiselle.

Vaatteet ovat oma lukunsa - halpaketjut suoltavat markkinoille luvattoman huonoja, hikipajoissa kursittuja rytkyjä, joita ei ole tarkoituskaan pitää yhtä sesonkia pidempään, jos edes sitä. Eivätkä nyppyyntyneet, saumoistaan kiertyneet ja virahtaneet vaatteet parane siitä, että ne viedään "kierrätettäväksi" kirpputorille (ja saadaan lisää kaappitilaa uusille ostoksille).

Sukkahousut - hinnakkaatkin - tuppaavat rikkoontumaan ja rei'ittymään alta aikayksikön, vaikka miten huolellisesti niitä käsittelisi. Kiusa!

Ja lehtiharavat. Onko liikaa vaadittu, että metalliset lehtiharavat kestäisivät enemmänkin kuin kahden syksyn lehdet? Mökillä on haravoitu samoilla haravilla kolmekymmentä vuotta - ja haravoidaan yhä. Me hankimme pari haravaa viime syksynä ja jo nyt ne sanoivat sopimuksen irti.

Aina voi tietysti yrittää ostaa vähemmän, mutta laadukasta ja maksaa vähän enemmän, mutta usein laatu tai laaduttomuus näkyy vasta käytössä. Sitä paitsi ihan liian usein sitä itsekin sortuu halpaketjujen tarjontaan, jos jokin tietty vaate on löydettävä nopeasti, eikä sen hetkinen budjetti salli ostaa kerralla hyvää.

Näen sieluni silmin, miten maailman kaatopaikat täyttyvät sukkahousuista ja lehtiharavista. Jo niiden potentiaalinen määrä on päätä huimaava, kaikkea muuta jätettä ei kykene edes ajattelemaan.

tiistaina, marraskuuta 02, 2010

Joustava mieli

Hankin blogikaverin vinkistä Arto Pietikäisen kirjan Joustava mieli - vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010). Kirjoittaja on työterveyspsykologi, joten kirjan näkökulmana on erityisesti työhyvinvointi, vaikka siinä käsitellyt asiat pätevätkin koko elämään.

Ihan vielä nuo kolme - stressi, uupumus ja masennus - eivät ole minusta yliotetta saaneet, mutta tänä hektisenä syksynä olen tajunnut, etteivät ne tällä menolla ole kaukana. Kyse ei ole niinkään ulkoisista olosuhteista, vaan omien korvieni välistä. Pääongelmani - kirjaimellisesti - on tämä:

"Olet hyvä ihminen vain, kun teet erinomaisia suorituksia."

Toisin sanoen suoritan elämää hartiavoimin. Olemassaolon oikeutus on ostettava kalliilla kerta toisensa jälkeen. Virheisiin ei ole yksinkertaisesti varaa.

"Mielesi arvioinnit pohjautuvat tekoihin ja muilta saamaasi palautteeseen. Niinpä sinun täytyy yhä uudelleen ansaita myönteiset arvioinnit ja hyvä itsetunto. Sinun on oltava valppaana, ettei kukaan pääse moittimaan sinua. Hyvän työntekijän todistamistaakka on omilla harteillasi, ja se voi olla raskas taakka."

Hullua on, että jopa silloin, kun saan hyvää palautetta, epäilen väärinkäsitystä. Totuuden - perimmäisen kelvottomuuteni - paljastuminen kaikilla elämänalueilla on vain ajan kysymys. Tunnen itseni oman elämäni Raskol'nikoviksi, joka hermostuneena odottaa karmean salaisuutensa julki tulemista.

Järjetöntähän tällainen on. Muttei ilmeisesti mitenkään harvinaista, jos työterveyspsykologia ja mediaa on uskominen. Siksi tästä tohdin täälläkin kirjoittaa, vaikka asia sinällään henkilökohtainen onkin.

Itse oivalluksessa ei ole mitään uutta; ongelman olen kyllä tunnistanut vuosia sitten. Mutta nyt joudun hakemalla hakemaan keinoja, joilla voisin muuttaa tiukkaan juurtuneita ajattelutapojani. Havahduin tajuamaan, että jos aion yrittää jatkaa akateemista polkua eteenpäin (tai työelämää ylipäänsä), joudun kääntämään kurssia, mitä tulee suhtautumiseen itseeni ja tekemisiini. Nykyinen, projektihenkinen yritysyliopistomylly puristaa kyllä viimeisetkin mehut jokaisesta, joka sellaiseen suostuu. Eikä kukaan jaksa elämää, jossa rynnitään potentiaalisesta katastrofista toiseen adrenaliini tirskuen ja epäonnistumisia peläten.

Semminkin, kun niitä epäonnistumisia ja virheitä tulee väistämättä kaikille, ennemmin tai myöhemmin. Silloin on huonompi juttu, jos pelissä on koko itsetunto ja toimintakyky.

Mainitun blogikaverin kanssa tuli puhetta siitäkin, miten helposti tällaisen kirjan lukemisesta ja harjoitusten tekemisestä tulee vain suoritus muiden joukossa. Kuten tekijäkin varoittaa, ongelmia käy helposti korjaamaan tavoilla, jotka vain lisäävät niitä. Sisäistä kontrolloinnin tarvetta ei lievitetä sillä, että lisätään kontrollia. Pitää myös miettiä, mitä oikein haluaa: onko tässä viime kädessä vain varmistelemassa, että jaksaa suorittaa samaan tahtiin jatkossakin, vai hakeeko jotain aitoa, pysyvää muutosta?

Kiperää.

perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Kiirettä ja kesäkurpitsakeittoa

Sitä jotenkin kuvitteli elämän rauhoittuvan edes vähän väitöksen jälkeen. Mutta vauhti vain kiihtyy vuoden loppua kohti. Kaikki tärkeät määräajat ovat kasaantuneet loka- ja marraskuulle limittäin, lomittain ja osin päällekkäin.

En edes muista, koska viimeksi olisin tehnyt arki-iltana jotain muuta kuin töitä. Viikonloputkin ovat menneet lähinnä tietokoneen ääressä ainakin kesästä saakka.

Jos en muuta ole tässä hulinassa oppinut, ainakin sen, etten halua ilta- ja viikonlopputöiden muuttuvan pysyväksi asiaintilaksi (se muuten käy hyvin salakavalasti; ihminen on sopeutuvainen eläin). Vaikka työllistyisin jatkossakin näihin yhä kilpailu- ja projektihenkisemmiksi käyviin akateemisiin ympyröihin, jollain tavalla on pystyttävä turvaamaan muukin elämä. En totisesti halua olla olemassa pelkkänä julkaisuluettelona!

Se on tietysti myös omien korvien välistä kiinni, tasapainon löytäminen. On pidettävä kiinni arjen mukavista asioista, kuten hyvästä ruoasta; etätyöläisen olisi niin kovin helppoa liukua kahvi- ja voileipälinjalle.

Tällä viikolla tein Pastanjauhajien julkistamalla ohjeella vallan erinomaista kesäkurpitsakeittoa. Aiemmat kokemukseni kesäkurpitsasta keitoissa ovat olleet vähän hengettömiä, mutta tämä sopii syksyyn ja tuo juusto- ja valkoviinilisäyksineen hohdokkuutta arkeen.

Tässä siis ohje vielä suoraan lainattuna pienin lisäyksin. Kasviskeittojahan voi tehdä sen mukaan, mitä vihanneslokerosta löytyy, mutta tässä maut ovat niin kohdallaan, että suosittelen ainakin kokeilemaan ohjetta tällaisenaan.

Kelpo kurpitsakeitto

1 iso tai 2 pienempää kesäkurpitsaa
(itse lisäsin yhden nahistumassa olevan paprikan väriä antamaan)
1-2 sipulia (laitoin pätkän purjoa ja yhden sipulin)
2-3 valkosipulinkynttä
kasvisliemikuutio
1 dl valkoviiniä
100 g Aura- tai vuohenjuustoa
n. 1 tl kuivattua rakuunaa
suolaa, sokeria
(persiljaa)

Pilko sipulit ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulia kattilanpohjalla öljyssä. Pilko samalla kesäkurpitsat karkeiksi kuutioiksi ja lisää kuullotuksen loppupuolella. Anna kuullottua hetki ja lisää kattilaan sitten vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Lisää myös valkosipuli, valkoviini ja kasvisliemikuutio. Anna kiehua parisenkymmentä minuuttia ja lisää sitten juustoa pilkottuna. Anna kiehautella vielä 10 minuuttia, soseuta ja mausta. Maista ja säädä kohdilleen, silppua päälle tuoretta persiljaa ja tarjoile lämpimänä (seuraavana päivänä lämmitettynä soppa on, mikäli mahdollista, vieläkin parempaa).

maanantaina, lokakuuta 11, 2010

Kerjäämisestä ja muutoksesta

Suomen Kuvalehdessä oli silmiä avaava reportaasi Intian kastittomista. Tuntuu käsittämättömältä, miten perustavanlaatuisesti syntyperä voi määrätä ihmisen elämänkulun - ja miten järjestelmällisesti ja tietoisesti yhteiskunta edelleen moista tukee.

Suomessa ihmetellään romanikerjäläisiä ja mietitään, kieltääkö kerjääminen vai ei. Kerjuukieltoa on vastustettu, koska kerjäämisen perimmäisenä syynä on köyhyys, eikä sitä kieltämällä poisteta.

Kysymys on hirmuisen kiperä. Itse olen yrittänyt lähestyä asiaa kysymällä, mikä on kieltämisen vaihtoehto. Käytännössä se on hyväksyminen. Mitä silloin hyväksytään? Se, että Suomeen vakiintuu uusi "ammattikunta". Hyväksytään, että osa ihmisistä kerää elantonsa istumalla kadulla muiden heitellessä heille ropoja. Hyväksytään, että he ovat käytännössä sosiaaliturvan, työterveyshuollon ja eläkejärjestelmän ulkopuolella. Kerjäämisen hyväksymisellä hyväksytään myös se, että kaupunkien liepeille syntyy ensin leirejä, sitten slummeja omine ongelmineen.

Ennen muuta hyväksytään, että kerjäläisten lapset kasvavat samanlaiseen elämään. Vai onko tosissaan kuviteltu, että leireistä lähdettäisiin reppu selässä kouluun vanhempien lähtiessä kadulle kerjäämään?

Suoraan sanottuna minusta kerjäämisen hiljainen hyväksyminen kuulostaa tylymmältä kerjääviä ihmisiä kohtaan kuin se, ettei tällaista elannonhankkimistapaa haluta rakenteellisesti tukea. En nyt suoraan lähde vertaamaan asiaa Intian kastittomien tilanteeseen - se olisi aika kestämätöntä - mutta hieman samansukuisesta kollektiivisesta villaisella painamisesta tässäkin on kyse.

Romanikysymys noin ylipäänsä on ehdottomasti Euroopan yhteinen. Sitä ei EU:n ja vapaan liikkuvuuden aikana kukaan voine kieltää. Eikä kerjäämisen kieltäminen Suomessa tarkoita minusta sitä, että ongelmalle käännetään selkä. Ainakaan sen ei tarvitsisi, tai pitäisi, tarkoittaa sitä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pelkällä rahan syytämisellä tuskin päästään puusta pitkään. Ei myöskään sillä, että muutosta aletaan ohjata ylhäältä päin.

En tunne itäeurooppalaisia romanikulttuureja likikään tarpeeksi pystyäkseni pohtimaan, mitkä olisivat konkreettisesti parhaita tapoja ryhtyä rakentamaan pysyvää muutosta (takavuosina olen kyllä käynyt romanikylässä Romanian maaseudulla ja kokenut pyyteetöntä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta - ja olen myös nähnyt, millaista romanien elämä on saman maan kaupunkien kaduilla). Mutta syy- ja seuraussuhteet pitäisi ainakin selvittää juurta jaksaen. Miksi tilanne on se, mikä on - esimerkiksi sietämättömän köyhät olot? Mitä ihmiset elämältään haluavat? Mitkä tekijät estävät sen, etteivät he elä sellaista elämää kuin haluaisivat? Missä määrin kyse on ulkopuolisten harjoittamasta syrjinnästä, missä määrin omista perinteistä, tottumuksista ja niin edelleen?

Perinteet ja tottumukset ovat jännä juttu. Niiden voimaa ei minusta pitäisi aliarvioida ikinä, kun pohditaan inhimillisen muutoksen mahdollisuuksia ja väyliä. Juttelin joskus lestadiolaisen opiskelukaverini kanssa pitkään ja hartaasti. Hän kertoi, että sekä hän että hänen puolisonsa olivat kasvaneet lestadiolaisissa kodeissa. He tiedostivat, että monilla tavoilla elämäntapa - kuten rajaamaton lapsimäärä - oli jotain muuta, kuin mitä he henkilökohtaisesti olisivat valinneet. Kaverini omien sanojen mukaan koko asia tuntui monella tavalla "järjettömältä". Mutta koska he olivat siihen kasvaneet ja olivat osa yhteisöä, tuntui toisenlainen valinta täysin mahdottomalta. He olivat lestadiolaisia, pysyisivät sellaisina ja kasvattaisivat omat lapsensa kaltaisikseen.

Samalla tavalla me kaikki olemme kiinni omissa taustoissamme, tiedostimme sitä tai emme. Tavalla tai toisella tausta ja kasvuympäristö ovat ohjailleet elämänvalintojamme. Tärkeä, ehkä epäkorrektiksi koettu kysymys onkin myös se, miten romaniyhteisöissä suhtaudutaan vaikkapa juuri kerjäämiseen. Onko se sinällään hyväksytty tapa hankkia elanto, työ muiden joukossa? Vaikka suomalaisen valtaväestön edustajaa hävettäisi jo pelkkä ajatus istumisesta muki kourassa kadunkulmassa, ei omaa häpeäänsä pitäisi automaattisesti projisoida koskemaan kaikkia muitakin.

Onkin inhimillistä realismia kysyä, että jos koulutetut, nuoret, maailmaa nähneet ihmiset ajattelevat henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) opiskelukaverini tavoin, mitä siitä voi odottaa ajattelevan ihmisten, jotka ovat kenties lukutaidottomia eivätkä ole nähneet juuri muuta kuin kotikylänsä, ehkä hyvinkin vahvan sukuyhteisön sekä edeltävät sukupolvet, jotka ovat toimineet jollain tietyllä tavalla? Etenkin, jos tähän yhdistetään vielä valtaväestön harjoittama avoin tai näkymättömämpi syrjintä ja pyrkimys pitää porukka "omalla paikallaan"? Tässä valossa esimerkiksi muualle kerjäämään lähteminen voi ihan oikeasti näyttäytyä järkevämpänä valintana toimeentulon turvaamiseksi kuin ryhtyminen rimpuilemaan olosuhteita vastaan.

Itse näen asian jotenkin niin, että on turha toivoa kokonaisten ihmisyhteisöjen lähtevän muutoksen tielle isollakaan rahalla, holhoamisella tai ulkoa ohjailluilla päätöksillä. Jos sellaista tapahtuu, se on poikkeus. Mutta "muutoshakuisemmille" yksilöille (joita löytyy aina joka yhteisöstä) on turvattava esteetön ja syrjimätön polku toisenlaisiin valintoihin ennen muuta koulutuksen kautta: lapset kouluun, jossa he myös pysykööt riittävän pitkään. Mahdollisuus - ja sopiva paine - kouluttautua on vajavaisen ymmärrykseni mukaan paras ja käytännössä ainoa tie pysyvään, ihmisyhteisön sisältä lähtevään muutokseen. Tietysti kouluttautumisen pitäisi myös johtaa johonkin, kuten parempaan työllistymiseen.

Me ihmiset olemme samaa lajia ja kulttuurieroista huolimatta monissa asioissa hyvin samanlaisia. Ainakin valtaosa meistä haluaa syntyperästä, kielestä tai kulttuurista huolimatta elää elämänsä joltisenkin mukavasti ja turvattuina, vailla suuria tai pysyviä uhkia. Tähän tavoitteeseen itse kukin pyrkii keinoilla, jotka kaiken opitun valossa tuntuvat järkeviltä. Mitä vaikkapa Euroopan romaneihin tulee, mahdollisuudet ja kannustimet turvattuun elämään on luotava muualle kuin eurooppalaisten kaupunkien kaduille tai rikollisuuteen. Se ei ole minusta syrjintää tai välinpitämättömyyttä, vaan inhimillisyyttä kaikkia asianosaisia kohtaan.

(Ja näin Pagistaanissa on ratkaistu jälleen yksi suuri kysymys. Ei kestä kiittää.)

perjantaina, lokakuuta 08, 2010

Ohi

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.

torstaina, syyskuuta 30, 2010

Hetken häpeä, ikuinen kunnia?

Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.

- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!

Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010

Eväsretki paalipellolle

Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.

Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.

Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.

Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.

Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.

Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.

Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!

Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!

Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.

Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.

Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Syksy

Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.

Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.

Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.

Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.

maanantaina, syyskuuta 13, 2010

Omalla nimellä

Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.

Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.

Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.

Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.

perjantaina, syyskuuta 10, 2010

Seitsemän


Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.

1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.

2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".

3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.

4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.

5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".

6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.

7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.

Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.

maanantaina, elokuuta 30, 2010

Odotuksia

Ei, minulla ei edelleenkään ole mitään omaa, saati viisasta sanottavaa. Lainaan Veloenaa, jonka pohdinnat väärinymmärryksistä ja siitä, miten toiset itsen näkevät, osuivat taas kerran yksiin omien mietteideni kanssa:

"Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi."

Juuri näin. Esimerkiksi tuleva tohtorintutkinto tuntuu minusta hurjan epätodelliselta ja ehkä vähän kiusalliseltakin. Näiden kaikkien vuosien aikana en ole tullut ajatelleeksi, että saan taas yhden leiman otsaani, leiman, joka voi tuottaa tiettyjä odotuksia (se, että tohtorius on akateemisessa maailmassa kärsinyt vakavan inflaation, ei tähän välttämättä auta). Enkä ole ollenkaan varma, että minusta on niitä odotuksia täyttämään millään tasolla.

Ehkä kyse on myös siitä, mistä taannoin kahvilla juttelin kollegalle: työidentiteettini historiantutkijana on vielä kovasti hakusessa, vaikka nykyisistä hommistani pidänkin. Luin jostain lehdestä sairaanhoitajasta, joka eläkepäivillään oli ryhtynyt kirjailijaksi. Hän oli yli 30-vuotisella hoitajanurallaan nauttinut työstään ja tehnyt sen hyvin, mutta omien sanojensa mukaan odottanut koko ajan, koska muut hoksaavat, ettei hän mikään hoitaja oikeasti ole.

Minusta tuntuu ihan samalta. Tuntuukohan vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin, siis olettaen, etten välillä vaihda alaa?

torstaina, elokuuta 26, 2010

Samoin eväin

Mielenkiintoista. Siinä, missä moni tuttu bloggaaja on vaivihkaa lopettanut ja kadonnut kommenttilaatikoista (heitä on ikävä!), uutinen kertoo blogien tuottavan rahaa yhä useamman taskuihin. Ilmeisesti blogosfäärissä on tapahtunut kolmen vuoden sisällä suuri rakennemuutos.

Itse sitä vain roikkuu täällä vuodesta toiseen samoin, vanhoin eväin, vaikka suuri osa arkisista päähänpälkähdyksistä tuleekin nykyisin raportoitua muissa sosiaalisissa medioissa (vahinko ei ehkä ole blogin kannalta suuren suuri). Mutta Pagistaanin muotiblogi olisi kovin minimalistinen, neuloa en juuri osaa, enkä ole niin paneutunut ruoanlaittajakaan, että tuotoksia kannattaisi säännöllisesti raportoida suurelle yleisölle.

Mukava olisi kyllä pohtia ja kirjoittaa niin kutsuttua oikeaa asiaa enemmän. Onneksi jotkut tekevät sitäkin. Ehkä myös Pagistaanissa ryhdistäydytään jossain vaiheessa, kun päänsisäiselle kovalevylle vapautuu edes vähän tilaa.

Tuosta viimeisestä lauseesta tuli huolestuttavan vahva ennenkin sanottua-tunne. Mitä siitä pitäisi päätellä - no, sitäkin voi miettiä joskus myöhemmin. Paremmalla ajalla. Tuoreemmalla päällä.

keskiviikkona, elokuuta 25, 2010

Inttäjäiset

Ohjaaja/kustos kehotti allekirjoittanutta värväämään paikalle väkeä, joten tässä Pagistaaninkin lukijoille tiedoksi ja tervetulotoivotukseksi:

Yleisen historian väitöstilaisuus
2.10. klo 12.00
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Metria-rakennus, sali M101.

Tarkastetaan FL Kati Parppein väitöskirja "Saints, Legends and Forgeries. The Formation of the Historiographical Image of Valaam Monastery". Vastaväittäjänä professori Ludvig Steindorff (Christian-Alberts-Universität zu Kiel) ja kustoksena professori Jukka Korpela.

tiistaina, elokuuta 17, 2010

Sokeria, sisaret

Kuten lähipiirini hyvin tietää, sorrun aika ajoin paasaamaan maailman epäkohdista, suurista ja pienistä. Taannoin mökillä intouduin sättimään uusia leivontaohjeita, joissa tuntuu järjestään olevan huimat määrät sokeria. Ennen riitti, jos sokerimäärää vähensi amerikkalaisista ohjeista, nykyisin sama on tehtävä yhä suuremmalle osalle suomalaisia reseptejä. Joskus sokerimäärän tarkistus unohtuu ensimmäistä kertaa ohjetta kokeiltaessa, mutta harvemmin enää toiste.

Kuvittelenkohan vain? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan siedättäneet itsemme yhä runsaampiin sokerimääriin? Sekä makeaan että suolaiseen kun tottuu niin, että käytetty määrä lisääntyy vaivihkaa. Sama pätee toisin päin: käytön vähentäminen saa aikaan sen, että vähempikin riittää ja mielitekoja tulee harvemmin. Siedättymiset molempiin suuntiin on kokeiltu itse, joten ainakin tältä osin paasaamisellani on pohjaa.

Nyt on näköjään herätty huomaamaan, että sokeri ja niin kutsutut "huonot hiilihydraatit" on syytä ottaa paremmin huomioon myös ravintosuosituksissa. Rasvattomuuskaan ei paljoa lämmitä, jos se on kompensoitu ylimakeuttamisella.

Ei sillä, etteikö Pagistaanissakin herkkuja arvostettaisi, makeita siinä missä suolaisia. Viime viikolla spontaanissa kokeilussa oli helppo, nopea ja tavallista mehevämpi raparperipiirakka (alkukesästä uudelleen istutetut raparperimme intoutuivat kasvamaan vielä loppukesästä). Raparperi ja muut kirpeät tai happamat ainesosat vaativat tietysti seurakseen enemmän sokeria kuin muut, mutta tässä piirakassa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ohje on vähän mukailtu versio tästä (toinen hyvä, joskin vähän työläämpi on Maisemakahvilan raparperipiirakka, johon raparperin lisäksi sopivat vaikkapa punaherukat).

Raparperipiirakka

Pohja:
1 luomumuna
1 dl sokeria
100 g margariinia tai 1 dl pullomargariinia
3 dl vehnäjauhoja (tai spelttijauhoja, grahamjauhoja...)
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
7 dl raparperipaloja
1 dl hillosokeria
1/2-1 tl kanelia
0,5 dl vettä

Keitä raparperipaloja, vettä ja hillosokeria hiljalleen kattilassa noin 5 minuuttia. Anna jäähtyä.

Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna hyvin vatkaten, sitten vehnäjauho-leivinjauheseos nopeasti sekoittaen. Kaada taikina voideltuun, pyöreään piirasvuokaan. Levitä hieman jäähtynyt hilloke taikinan päälle.

Paista piirasta 200 asteessa noin 30 minuuttia. Peitä tarvittaessa foliolla, ettei pinta tummu liikaa. Seuraksi sopii jäätelöpala tai vaniljakastike.

keskiviikkona, elokuuta 11, 2010

Edes vähän

Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.

Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).

- - -

Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.

maanantaina, elokuuta 02, 2010

Häiritsen

"Syvin tunne, jonka tiedän, on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon. Se on se tunne, jonka kanssa minä olen varttunut. Se ei ole mikään mukava tunne, enkä minäkään tiedä, mistä se oikeastaan tulee. Siitä saakka kun olen osannut ajatella, minusta on tuntunut siltä, että minä häiritsen. Aivan kuin kaikki olisivat onnellisempia ilman minua, eikä tämä koske vain perhettäni vaan myös ystäviäni, ylipäätään kaikkia, aina. Minusta tuntuu, kuin en oikein sopisi joukkoon. Kuin kaikki muut olisivat pyöreitä ja minä kulmikas tai toisin päin. Kukaan ei rakasta minua, minua ei voi rakastaa: olen siitä täysin vakuuttunut ja samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta, ja kun seuraan tätä ajatusta aivan loppuun saakka, se johtaa minut tunteeseen, joka on minulle tutumpi kuin mikään muu: minä olen aivan yksin."
- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (Otava 2010)

Aivan kuten kirjoittaja ilahtuu tajutessaan, että hänen unkarinjuutalainen isoäitinsä oli jakanut hänen kanssaan tuon tunteen, minäkin ilahduin löytäessäni toisen taitavasti kuvailemana oman perustunteeni. Aivan kuin tuo yksinäisyys olisi hetkeksi laantunut. Ehkä emme olekaan neurooseinemme ja suruinemme niin ainutlaatuisia kuin oman päämme ahtaudessa kuvittelemme.

Lomaltapaluuahdistamattomuus (tai ehkä lomaltapalaamattomuusahdistus)

Alkukesällä lehdet olivat täynnä näin vältät lomastressin-juttuja. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi neuvotaan, miten vältät lomaltapaluuahdistuksen ja miten tehdään pehmeä lasku töihin.

Allekirjoittaneen mielestä paras tapa välttää sekä lomastressi että lomaltapaluuahdistus on olla pitämättä lomaa. Ei ahdista yhtään palata työpaikalle, kun ei ole sieltä pois lähtenytkään. Väsyttää vähän, mutta väsyttäisi se lomankin jälkeen.

Kiitos vihdoin selvinneiden kustantamokuvioiden, syksystä on tulossa odotettua vaiheikkaampi. Elokuun alussa on viimeisteltävä yksi kirja painokuntoon ja kirjoitettava sitten samasta käsikirjoituksesta versio kaksi marraskuun puoliväliin mennessä (oikeastaan aikaisemmin, koska englanninkielinen teksti pitää huoltaa idiomaattiseksi ennen kustantamolle lähettämistä). Samalla on hoidettava pari aikaisempaa kirjoitusvelvoitetta sekä järjestettävä väitöstilaisuus, jota ei tällä menolla taida ehtiä jännittää ainakaan kovin paljon etukäteen.

Mutta on toki hyvä, että töitä riittää ja työnantajalta löytyy joustavuutta muuttuviin kuvioihin.

Pagistaanissa on ollut edellä mainituista syistä hieman hiljaista. Valgeista löytyy sentään joitakin kuvallisia välähdyksiä allekirjoittaneen kesäliikehdinnöistä Englannissa ja Pohjois-Karjalassa.

tiistaina, heinäkuuta 27, 2010

Syyllisyys

"Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Ja pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'

Tarhan pihamaalla pienokainen.
Kovin viaton,
räkänokkainen,
kiikkuu
eikä aavistaa saata,
kuinka suuri voima liikkuu,
nurkan takaa sinua tarkkailee tuo
ja mustaa maalia juo.

Se tulee tuttavaksi tänään,
et toisin päättää vois.
Se päättää, milloin tulee,
eikä lähde pois.
Nurkkiin nukkumaan kipuaa,
mustaa maalipurkkia kuljettaa,
ja juuri kun kaikki oli, kuten pitikin olla
se suhersi seinään: mitäpä nolla?

Nyt joka ikisenä aamuna piru pääsi päällä tasapainoilee,
räntäsateessa pururadalla niskavilloissa tempoilee,
ja nuoruus menee,
vanhuus tulee,
kauas kaikki muu karata saa,
vaan joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
palaa syyllisyys.
Joka talvi, kevät, kesä, syys
pyytää syyllisyys:

'tule tänne synnin suden luo,
syyllisyyden musta malja juo.'
'Ei, en tule, pahasta puhdas oon!'
'Siispä puhallan ja puhkun itsetuntosi kumoon.'"


YUP: Syyllisyys

keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2010

Excuse me

Olen jo aiemmin tullut johtopäätökseen, että Englanti on henkinen kotini. Tai ehkä pitäisi sanoa sosiaalinen kotini, etten kuulostaisi anglofiililta, jollainen en kuitenkaan tunnusta olevani.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut aika ajoin palautetta ärsyttävyyteen yltävästä kohteliaisuudestani. Kursailu on tietysti oma juttunsa. Myös vähän tönäistessäni toista pyydän salamannopeasti anteeksi, vaikka kyseessä olisi oma puoliso, jota tapani riepoo huomattavasti enemmän kuin nuo arkiset pikku törmäilyt keittiössä tai eteisessä. Mutten voi sille mitään.

Niinpä esimerkiksi Venäjällä joudun helposti altavastaajan asemaan. Siellä kun ei turhia pokkuroida, vaikka tiettyjä kohteliaisuusfraaseja tiukasti noudatetaankin. Parissa päivässä totun kyllä pitämään puoliani ja suuttumaankin tarvittaessa, mutta tunnen olevani yhtä kaikki vieraissa nahoissa.

Yhdysvalloissa taas ihmiset tulevat liikaa iholle kysellen kaikenlaista odottamatta vastauksia. Ahdistun, jos joudun esittämään jotenkin rempseämpää ja joviaalimpaa kuin olen.

Englannissa sen sijaan liu'un täysin vaivatta siihen sosiaaliseen menuettiin, jota britit ahtaalla saarellaan ovat harrastaneet ties mistä saakka ja jolle muu maailma vähän naureskelee. Excuse me, I'm so sorry, thank you very much, could you please. Ihmiset hymyilevät ja puhuttelevat toisiaan ystävällisesti, mutta pitävät sen utelemattoman etäisyyden, jonka tarvitsen tunteakseni oloni mukavaksi.

Niinpä palatessani takavuosina kotiin Englannista opiskelijavaihdosta olin aluksi aidon järkyttynyt suomalaisten suoraviivaisuudesta ja kylkiluitani tökkivistä mykistä kyynärpäistä. Meillä kun ei edes ole excuse me-fraasia vastaavaa sanaa! Taannoisen lyhyen reissun jälkeen tuota käänteistä kulttuurishokkia ei sentään tullut, vaikka matkan aikana tiedostinkin tuon hassun "kotiin tulemisen" tunteen ja siitä suuresti huvituin.

lauantaina, heinäkuuta 03, 2010

Ahdistavan kaunista

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

maanantaina, kesäkuuta 21, 2010

Kohtaaminen

En muista, kerroinko tämän jo silloin kolmisen vuotta sitten, enkä viitsi nyt tarkistaa. Mutta Ruotsin kuninkaallisten häiden kunniaksi muisteltakoon erästä absurdeimmista kohdalleni sattuneista tapauksista. Siinä oli jotain kiistämättömän harmsilaista.

Olin juuri tullut Tukholmaan osallistuakseni konferenssiin. Aamu oli varhainen ja kuljeskelin keskustassa etsien auki olevaa kahvipaikkaa, jossa odotella ilmoittautumisen alkamista. Huhtikuinen sää oli kolea, kaupunki vielä unelias. Yht'äkkiä tyhjänpuoleisella kadulla vastaan kopsutteli hevonen. Iso, komea raudikko. Sen selässä istui tutunnäköinen ratsastaja. Meni hetki, ennen kuin päänsisäisestä naamagalleriastani löytyi oikea kortti: Ruotsin kuningas. Häntä seurasi diskreetisti muutama ratsukko. Vähän matkan päässä tulivat vielä hevosvetoiset vaunut.

Niin ratsasti Kaarle XVI Kustaa ohitseni läpi Tukholman hiljaisen keskustan. Minä jatkoin haukotellen matkaani kahvilaan, jossa tilasin kahvin ja juustosämpylän.

(Aidosti harmsilaisessa tarinassa kuningas olisi tietysti istunut hevosen selässä takaperin huudellen matemaattisia yhtälöitä tai kierähdellyt maahan viiden metrin välein. Olisi hänellä ainakin ollut päässään hassu hattu.)

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Mitä teen tänä kesänä

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

maanantaina, kesäkuuta 07, 2010

Topelius sen sanoi

Pohdin taannoin "oma kansa"-käsitteellä öyhöttämistä. Sehän tuntuu ainakin maahanmuuttokeskusteluissa viittaavan epämääräisesti ja sangen epähistoriallisesti jonkinlaiseen tuohivirsuiseen ja väiskipäiseen alkusuomalaisuuteen.

Tänään lueskelin viran puolesta Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa, tuota suomalaisuuden lyhyttä oppimäärää, joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1875 ja suomeksi vuotta myöhemmin (jälkimmäinen löytyy muuten kokonaisuudessaan verkosta). Mitäpä sanoo "satusetä" Suomen kansasta?

"Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, - kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, - ovat y k s i kansa."

Tässä tulee tietysti muistaa, että Topeliuksellakin oli ruotsinkielisenä oma lehmä ojassa. Niin ikään isänmaa-käsitteestä voidaan saivarrella. Mutta yhtä kaikki, jotakuinkin tätä ajoin omassa kirjoituksessani takaa. Niin että jättäkääpä, te "puhdasta suomalaisuutta" edustavat isänmaamme toivot, topeliaanisessa hengessä ne pizzeriayrittäjät rauhaan.

sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010

Todellisuudet

"Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"

- Zen Café

Joskus sitä havahtuu siihen tosiasiaan, että jokainen meistä elää ikiomassa todellisuudessaan, jota kukaan muu ei voi kokea. Ajatus on aika huima. Täällä me kuljemme näennäisesti samassa ajassa ja tilassa, mutta jokainen kuljettaa mukanaan omaa, ainutlaatuista näkökulmaansa, ajatus- ja tunnemaailmaansa sekä historiaansa.

Siitä tulee oudon yksinäinen olo.

Oma kysymyksensä on, minkä verran ihmiset edes haluavat tietää toistensa todellisuuksista. Toisinaan vilpittömät yritykset selittää omaansa saavat toisessa aikaan suurta ahdistusta. Luulen sen johtuvan siitä, että omat surut - ne itselle tutut ja aina mukana kulkevat - uhkaavat herättää toisen suremattomat surut, joita tämä ei syystä tai toisesta halua katsoa silmästä silmään (ehkä se on usein ihan viisasta).

Silloin ei voi muuta kuin hyväksyä väistämättömän - todellisuuksien kohtaamattomuuden - ja tyytyä ihmisten kohtaamiseen todellisuuksien rajalla, yhteisellä maalla. Onhan sekin jo paljon.

tiistaina, kesäkuuta 01, 2010

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

torstaina, toukokuuta 27, 2010

Oli kesä oli mopo

Tämän jupinan aihe voi hyvin kuulua niihin yllättävän lukuisiin asioihin, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole omia lapsia. Kun ei voi ymmärtää, pitäisi ymmärtää ainakin olla hiljaa, mikäli on erinäisiä lapsiaiheisia keskusteluja uskominen.

Pahoitteluni, jos kuulostin hivenen kitkerältä.

Mutta asiaan. Mopot. Mopedit, skootterit, kevarit, mitä näitä nyt on. Niitä on nykyisin paljon. Koulujen pihat ovat niitä täynnä. Nuoriso (en voi olla ajattelematta kyseistä sanaa muistamatta lämmöllä Markus Kajon Kettus-hahmoa, joka takavuosina televisiossa aloitti valistuspuheensa sanomalla "NuoriSO!") näyttää yhä enemmän siirtyvän paikasta toiseen moottorivoimin. Mopoilu on myös ajanviettotapa, jota aika ajoin uutisissakin puidaan virittelyn ja "mopomiittien" tiimoilta.

Ei siinä mitään. Siivo ja liikennesääntöjen mukainen ajelu ei ainakaan allekirjoittanutta ärsytä, vaikken pärinästä hurjasti nautikaan. Etenkin maaseudulla mopo voi oikeasti olla tervetullut helpotus liikkumiseen. Mietin silti, miten järkevä ja kestävä tällainen trendi on ympäristön ja kansanterveyden kannalta. Jos jo viisitoistakesäisenä oppii käyttämään lyhyidenkin matkojen siirtymisiin hevosvoimia ennemmin kuin omaa lihasvoimaansa - en usko, että kaikki taajamamopoilijat asuvat yli kymmenen kilometrin päässä koulustaan - miten todennäköistä on, että mopon tai kevarin selästä siirrytään suoraan auton rattiin ja jäädään sinne?

Ilmiö lienee itseään ruokkiva: mitä enemmän kaveripiirissä on mopoja ja skoottereita, sitä suuremmaksi kasvaa teinin paine saada sellainen. Vanhemmat luultavasti heltyvät viimeistään ajatellessaan visiota, jossa oma lapsi polkee hiki päässä pysyäkseen mopoilevien kavereidensa perässä ja välttääkseen syrjäytymisen.

Ajat ovat toki muuttuneet ja elintaso noussut. Mies kertoi, että aikanaan kaveripiirissä yhdellä taisi olla mopo, jota sitten porukassa rassattiin. Uutuudenviehätys katosi kuitenkin pian, eikä kovin moni edes tohtinut kotonaan mopon hankkimista puheeksi ottaa. Itse muistan, että ehkä yksi tai kaksi samalla hevostallilla käyneistä kavereista ajoi viiden kilometrin matkan mopolla. Me muut sotkimme tyytyväisinä polkupyörillä ja talvisin kävelimme (ah, toisin oli ennen; jostain luin arvelun, että kohta näitä kävely- ja pyöräilytarinoita kerrotaan yhtä nostalgisina kuin meidän ikäpolvellemme aikanaan kouluun hiihtämisiä).

On kiintoisaa, että ihmislajilla on niin kova hinku heijastaa parantunut tulotaso juuri moottorivoimalla liikkumiseen. Niin sanotuissa kehittyvissä maissa autokanta alkaa kasvaa heti, kun elintaso nousee, vaikka suurkaupungin ruuhkaisessa keskustassa olisi monin verroin helpompaa liikkua julkisilla liikennevälineillä. Varakkaammissa maissa taas ostetaan palkan noustessa parempi auto, sitten toinen*, lapsille ensin moposkootterit ja kenties mönkijä tai mopoauto, ennen kuin ajokortti-ikä tuo tullessaan vielä yhden tai useamman auton hankinnan.

*Niinpä vain löydän itsenikin aika ajoin haikailemasta, miten kätevää olisi, jos tulotaso sallisi taas "oman" auton, jolla liikkua juttukeikoille ja lähitöihin toiselle puolelle Suomea vaikka koirien kanssa silloinkin, kun toinen tarvitsee sitä perheen ainoaa. Että sikäli ei liene varaa urputtaa.

maanantaina, toukokuuta 24, 2010

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

torstaina, toukokuuta 20, 2010

Suojelkaa pikkulintuja

Olen työni puolesta kolunnut kevään mittaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Aamun Koitto-lehtiä. Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1896 tarkoituksenaan valistaa ja sivistää "Suomen kreikkalais-katolista wäestöä". Sen päätoimittajana toimi alkuaikoina Sortavalan kirkkoherra Sergei Okulov. Vaikka etsinkin lehdestä kansallisuus-, etnisyys- ja uskontokysymyksiin liittyviä tekstejä, sattuu mikrofilmeiltä omalle koneelle kopioidusta aineistosta silmään aika ajoin muutakin kiintoisaa luettavaa.

Esimerkiksi eläinten suojelua ja hyvää kohtelua käsitellään useammassakin kirjoituksessa. Kesällä 1904 lehdessä ilmestyi vetoava teksti "Suojelkaa pikkulintuja", jonka oli kirjoittanut nimimerkki Pikkulintujen ystävä. Kirjoittaja paheksuu syvästi pikkulintujen kivittämistä ja vainoamista ja muistuttaa, että linnuista on sekä hyötyä että huvia. Teksti on niin pitkä, etten viitsi siteerata sitä tänne kokonaan.

"Ja paitsi tätä huvia, miten raakalaismaista onkaan mennä hätyyttämään viattomia lintuja, murhaamaan heidän rakkaita, helliä omaisiaan, kun kumminkin selvästi tiedämme jokainen, että eläimetkin surevat, kaipaavat, rakastavat, ikävöivät, kärsivät kylmää ja nälkää, kipua ja tuskaa - aivan samalla tavoin kuin ihmisetkin - sillä ainoalla eroituksella, että luomakunnan raskaimmatkin kärsimykset kattaa useimmiten vain vaikeneva äänettömyys. Ajatelkaamme kaikkea tätä ja pitäkäämme puhtaana ja pyhänä kaikki se hyvä, se kauneus, mitä Luojan luonnossa löytyy." (Aamun Koitto 6/1904)

tiistaina, toukokuuta 11, 2010

Toisaalla

Kirjoitin toisaalle toisen tekstiä lainaten, ja olen vielä tarpeeksi laiska linkittääkseni tekeleeni tännekin. Kyse on 22.4. Aamulehdessä olleesta dosentti Pekka Masosen kirjoituksesta, jonka aiheena ovat nippelitietoja historiantutkijalta tenttaavat harrastelijat. Hauska kirjoitus, jota ei valitettavasti sellaisenaan verkosta löytynyt.

Valgei-kuvablogia olen niin ikään päivittänyt muutaman kerran viikossa lähinnä vanhoja valokuva-arkistoja kaivellen. Olen kirjoittanut vuosikaudet - itse asiassa yli viisi vuotta! - tänne niin, että kuvat ovat sivuosassa; on hauskaa antaa välillä kuville puheenvuoro ja käyttää sanoja kuvatekstin tapaan.

maanantaina, toukokuuta 10, 2010

Kohti keski-ikää

Tähän on tultu. Maksoin viime viikolla iloisesti liki kaksisataa euroa juoksukengistä, enkä edes jahkaillut päätöstä sovittamista pidempään.

Kyse ei ole siitä, että kuvittelisin kalliiden vermeiden tekevän parempaa harrastajaa missään lajissa. Mutta Asics Gel Kayano-kengissä on markkinoiden paras ylipronaatiotuki. Ylipronaatiohan tarkoittaa nilkan kiertymistä askeltaessa sisään päin, ja se on aiheuttanut allekirjoittaneelle vuosien myötä niin selkä-, polvi- kuin iskiasvaivojakin. Pidemmän päälle asentovirhe voi saada aikaan kaikenlaista pysyväisikävää, kuten nivelkulumia.

Liekö lähestyvän keski-iän merkki, että nuo pienet kolotukset ja jumitukset tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän, vaikka kuinka pyrkisin pitämään ainoasta kehostani huolta; liikuttamaan sitä monipuolisesti, ruokkimaan ja lepuuttamaan hyvin (vertaan mielelläni kroppaa hevoseen; aivan samalla tavalla siitäkin pitäisi huolehtia, että se pysyisi terveenä ja jaksaisi tehdä, mitä siltä pyydetään). Ehkä nitinä ja natina kertovat samasta kuin se, että paino pyrkii ylöspäin selvästi herkemmin kuin ennen, mutta laskee kovin sitkeästi. Vielä viisi vuotta sitten tilanne oli samoilla liikkumisilla ja syömisillä melkein päinvastainen. Kultainen nuoruus on jäämässä vääjäämättä taakse!

Mitä juoksemiseen tulee, en enää haaveile täyspitkästä maratonista huomattuani, ettei fysiikkani kestä yli kolmeakymmentä juoksuharjoituskilometriä viikossa. Kriittisen rajan yli mentäessä alkavat rutista ja paukkua joko polvet tai selkä. Päätös vahvistui kuultuani sekä fysioterapeutilta että urheiluhierojalta maratoninnostuksen kääntöpuolesta: heidän hoidettavikseen tulevat ne lukuisat ja monimuotoiset rasitusvammat, joista ei lehtihaastatteluissa ja muissa menestystarinoissa puhuta. Kuulemma juuri jalkojen asentovirheet ja yksipuolinen juoksuharjoittelu ovat monelle kohtalokas yhdistelmä, vaikka muuten kestävyyskunto ja rahkeet maratoniin riittäisivätkin.

Juoksen kuitenkin ympäri vuoden monta kertaa viikossa - ihan oikeasti pidän siitä - joten päätin, ettei alle sata euroa lisää töppöskulunkeihin vuodessa* ole kova hinta jalkojen ja koko tukirangan paremmasta voinnista. Muutenkaan en enää edes yritä säästää jalkineiden terveellisyyden ja käveltävyyden kustannuksella: mitä kierommat kintut, sen tarkempi on syytä olla siitä, millä itsensä päivittäin kengittää (korkokengistä tai muista kipsuttimista en onneksi ole koskaan edes pitänyt). Rahanmenoa voi sitten kompensoida ostamalla vaatteita kirpputorilta.

Sitä paitsi nuo kaksisataa euroa jaloissa on aivan tolkuttoman hyvä juosta kohti keski-ikää.

*Juoksukengäthän tulisi uusia noin vuoden välein, jos yhtään aktiivisemmin hölköttelee.

sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010

Kukko kiekuu punaheltta osa II

Kuten taannoin kerroin, meitä on häiriköinyt hyvän aikaa voimainsa tunnossa oleva fasaanikukko. Se yöpyy edelleen ikkunamme takana olevassa kuusessa, mutta on ollut aamuisin hiljaisempi. Syynä on ehkä se, että herra on saanut haaremiinsa peräti kaksi kanaa. Se saattelee rouvansa iltauutisten aikaan naapurin pihakuuseen yöpuulle ja patsastelee sitten itse omalle vakiopaikalleen asettuen oksalle kuin pyöreä, pitkäpyrstöinen limppu.

Eräänä päivänä satuimme näkemään, kun pollea fasaanikukko liehitteli kainostelevaa kanaa talomme kulmilla. Hetken päästä tieltä kuului tarmokas töp töp töp töp töp töp. Sieltä tulla viipotti toinen kukko kaula pitkällä täyttä juoksua sivuilleen vilkuilematta. Kilpakumppanit katosivat naapurin sembramäntypusikkoon, joten draaman päätös jäi näkemättä. Päättelimme, että etujaan valvomaan juossut oli "meidän" kukkomme, joka kiiruhti häätämään satunnaista tunkeilijaa pois. Fasaanithan ovat tarkkoja reviiristään.

Viime kesänä lähinurkilla pyöri fasaanipoikue, ja kaikesta päätellen sellainen on tiedossa myös tulevana kesänä.

torstaina, huhtikuuta 29, 2010

"Oma kansa" ensin?

Facebookissa näkyy olevan erinäisiä maahanmuuttoon kantaa ottavia ryhmiä ja kiertäviä statuksia, joissa julistetaan "oman kansan" tärkeyttä muihin nähden.

Tällaisia nähdessäänhän ei aatehistorioitsija malta olla ryhtymättä saivartelemaan. Ketkä "omaan kansaan" kuuluvat? Ketkä eivät kuulu? Mikä kuulumisen määrittää? Onko kyse valtio-oikeudellisesti jonkin maan kansalaisista, vai niin sanotusta etnisestä ryhmästä? Mikäli jälkimmäisestä, mikä katsotaan kuulumisen kriteeriksi? Mitä tarkoitetaan etnisyydellä? Liittyykö siihen synnyinpaikka? Kieli? Geeniperimä? Rintamalla kärsineet sukulaiset?

Kaikki nämä määritteet - valtio-oikeudellista ehkä lukuun ottamatta - ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. Olisi kuitenkin hyvä tietää, mistä puhutaan ja mihin otetaan kantaa. Myös arkipuheessa.

Nationalismi eli kansallisuusaatehan on itsessään kovin nuorta perua. Kansallismieliset ryhmät myös Suomessa nojautuvat puhtaasti 1800-luvun aatteisiin ja kehitelmiin korostaessaan "rodun" tai "kansan" ikiaikaisia juuria ja yhtenäisyyttä. Väitteet ovat tunnepitoisia, mutta historiallisesti kovin ohuita, yhtä ohuita kuin niitä puolustavat argumentit. Minusta on hämmentävää, miten kepeästi saatetaan sivuuttaa se tosiasia, että tänne on aina tultu ja täältä on lähdetty, ja että Suomen kokoiseen maahankin on kautta aikojen mahtunut jos jonkinlaista eläjää ja elämisen tapaa. Vaikutteita ja uusia geenejä on otettu vastaan ja sulautettu entisiin.

Mietin myös omia lojaliteettejani ja huomasin, että minulle "oma kansa" ei itseisarvoisesti merkitse juuri mitään. Osaltaan se johtuu varmasti siitä, että käsitteiden ja aatteiden parissa työkseen mylkkäytyessä tämänkin sanan emotionaalinen lataus on aikaa sitten kadonnut.

Luulen myös lukeneeni liikaa suomalaisia nettikeskusteluja, vaikkei pitäisi. Sellainen kyynistää.

Tajusinkin, miten paljon itse painotan arvoja. Ne ovat tietysti joiltakin osin kulttuurisidonnaisia, ja "suomalaisille pyhiin arvoihin" vedotaan epämääräisesti kansallisuuskeskusteluissakin. Mutta esimerkiksi kanssakulkijoiden ja kaiken elämän kunnioittaminen on minusta universaali arvo, jota jotkut toteuttavat paremmin ja toiset huonommin kulttuurista riippumatta. En tunne raiskaajaa tai murhaajaa kohtaan yhtään enempää solidaarisuutta, jos hän on suomalainen muualta tulleen sijaan. En koe sen enempää yhteyttä suomalaisiin, jotka perustelevat nettikeskusteluissa naisen paikan olevan kotona tai julistavat tuomioita punikkilesbofeministeille kuin muualta tulleisiin, jotka tavalla tai toisella sortavat toista sukupuolta. En tunne suomalaisuuden yhdistävän minua lämpimin sitein salametsästäjiin, jotka tieten tahtoen kiduttavat petoeläimiä moottorikelkoilla tai hiippareihin, jotka kylvävät myrkkysyöttejä koirille.

Ahneus ja itsekkyys ovat niin ikään universaaleja, meille kaikille yhteisiä ominaisuuksia, joille jotkut antavat vallan hanakammin kuin toiset kulttuurista riippumatta. Korruptio on korruptiota joka puolella maailmaa, sanottiin sitä maksulliseksi arvovalintavaikuttamiseksi tai ei. Tietoinen kelluminen sosiaalisessa turvaverkossa ilman hyvää syytä ja aikomustakaan ottaa vastuuta omasta elämästään on minusta aivan yhtä tympeää, syyllistyi siihen suomalainen tai muualta tullut. Heikoista on pidettävä huolta ja jokainen voi joutua avuntarvitsijan asemaan, mutta ehdoin tahdoin ei tulisi ihmisen muiden syöttilääksi heittäytymän. Millä tavoin se olisi syntyperäiselle suomalaiselle moraalisesti oikeutetumpi ratkaisu kuin paremman elintason toivossa maahan tulleelle? Talvisotaan ja edellisten sukupolvien maksamiin veroihin on minusta turha vedota.

Ja käänteisesti: naaman värillä tai synnyinpaikalla ei ole minulle mitään merkitystä, jos ihminen yrittää elää elämäänsä vastuunsa kantaen ja ihmisarvon ja muun elämän arvon tunnustaen. Sellaisia ihmisiä onneksi löytyy kaikkialta ja kaikista kulttuuritaustoista. Heidän tunnen kuuluvan "omaan kansaani", vaikka tämä mahtipontiselta kuulostaakin, ja vaikka tiedän olevani häpeämättömän subjektiivinen korostaessani asioita, joita minä pidän tärkeinä.

Mutta mitä muutakaan voisin?

Tällaisesta paasauksesta voi tietysti joku riemastua haukkumaan minua epäisänmaalliseksi. Hän lukekoon tekstin uudestaan ajatuksella. Mitä maahanmuuttokysymysten problematiikkaan tulee, viisaita, maltillisia ja realistisia puheenvuoroja on kirjoittanut muun muassa Osmo Soininvaara omassa blogissaan ja kurditaustainen lakimies Husein Muhammed Vihreiden blogissa. Varsinkin jälkimmäinen on minusta hyvä synteesi nykytilanteesta.