lauantaina, heinäkuuta 03, 2010

Ahdistavan kaunista

Luin taannoin, että elämän ikävät käänteet lyövät usein leimansa siihen vuodenaikaan, jona ne ovat tapahtuneet. Luulen sen selittävän, miksi keskikesä on jo monta vuotta ollut allekirjoittaneelle epämääräisen hankalaa aikaa. Outoa ahdistusta, epävarmuutta, painajaisia, liiankin eläviä muistikuvia ja määrittelemätöntä pelkoa siitä, että jotain odottamatonta tapahtuu. Juuri silloin, kun kesä on kauneimmillaan.

Ehkä juuri siksi on ollut niin helpottavaa lähteä viime vuosina kesäreissuun, vaihtaa maisemaa juuri heinäkuun alussa. Palatessa pahin on ollut jo ohi ja hengittäminen helpompaa.

Alitajunta ja keho kai muistavat ja yhdistävät menneisiin tapahtumiin tietyn vuodenajan elementtejä - valoa, tuoksuja ja ääniä - vaikka järjen näkökulmasta itse asia on jo aikaa sitten jäänyt taakse ja tuonut varmasti tullessaan enemmän hyvää kuin huonoa. Olemme omituisia ja monimutkaisia olentoja - ja samalla kuitenkin jollain tapaa niin yksinkertaisia ja ennalta arvattavia.

4 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Luin joskus että sodan kokeneet tunsivat ahdistusta aina kirkkaina kesäpäivinä, koska he olivat sellaisina joutuneet usein pakenemaan pommisuojaan. Lienee paras pommitusilma kun on kirkasta. (Rupeaa oikein suututtamaan kun ajattelen!)

Kati Parppei kirjoitti...

No huh! Luulen, että olen minäkin jossain törmännyt samaan mainintaan... Onneksi omat murheet ovat olleet pieniä moiseen verrattuna (tietysti silloin tapahtumahetkellä suuria).

Joku kirjoitti...

Hei. Otsikon perusteella osuin ajatteluttavaan tekstiisi, ja viittasin siihen omassa kirjoituksessani. Kiitos mietteistäsi.

Kati Parppei kirjoitti...

Kävin lukemassa, kiitos itsellesi jatkomietteistä!