keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010

Kalenteri

Uusi mappikalenteri on viritetty työhuoneeseen ja luonnonkalenteri keittiöön. Sähköpostilaatikko jäi siivoamatta, mutta ensi vuonnakin ehtii. Valvoa ei ehkä jakseta, mutta vaihtuu se vuosi ilmankin.

Sekin pitää toki mainita, että Pagistaania on nyt kirjoitettu kaikkiaan kuusi vuotta neljästä eri asemapaikasta käsin.

maanantaina, joulukuuta 27, 2010

Riittävästi, muttei liikaa

Pagistaanin virallinen joulutoivotus jäi tänä vuonna väliin, mikä kertonee jotakin jouluun rauhoittumisen tasosta tässä valtakunnassa. Joulunpyhät olivat taas kovin lyhyet, mutta vietimme ne tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa. Körysimme sinne miten kuten torstaina asiat viime tingassa hoidettuina ja palasimme eilen sunnuntaina kotiin.

Toivon siis, että kaikilla oli hyvä joulu, ja että uudesta vuodesta tulee kaikin puolin antoisa.

Apropos uusi vuosi. Kun nyt vuoden vaihteessa joka tuutista aletaan taas tuupata "joulukilojen" pudotusohjeita ja kitukuuria jos jonkinlaista, kannan pyytämättä korteni kekoon. Nakatkaa ihmekuureilla ja grammavaaoilla vesilintua!

Pagistaanin virallisia terveysteesejä ei listata "tehkää näin"-paasaushengessä, vaan ainakin täällä ja näillä geeneillä vuosien myötä toimiviksi havaittuina linjoina. Tiedän, ei se niin helppoa ole. Pois se minusta, että niin väittäisin. Mutta periaatetasolla se on aika yksinkertaista: joka suupalaa ei tarvitse kytätä tai laskea kaloreita tai askeleita.

Hyvää ruokaa riittävästi, muttei liikaa. Syöminen on mukavaa ja ruoasta pitää nauttia. Säännöllinen ruokailu närppimisten sijaan. Kasviksia ja hedelmiä paljon. Pehmeitä rasvoja tarpeeksi, samoin valkuaista. Näistä ei kannata tinkiä. Viljatuotteet, peruna ja riisi taas sopivat energiansaannin säätelyyn kulutuksen mukaan: jos liikkuu vähän, ei kannata tankata tärkkelystä kuin kestävyysurheilija.

Arkena askeettisemmin, viikonloppuna vapaammin. Kaikkea voi syödä, mutta kohtuudella. Arjen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Juhlissa taas ei kaloreita lasketa, eikä tarvitsekaan, jos kokonaisuus on balanssissa.

Ruumiinliikuntoa riittävästi. Ihminen on tehty liikkumaan. Use it or lose it. Ei kannata odottaa sohvalla inspiraatiota "aloittaa liikunta", koska sitä ei koskaan tule. Joka päivä edes vähän jotakin, kevyesti tai raskaammin kunnon mukaan. Mielellään ulkona, niin aivokin saa happea. Lihaskunto on kultaa kalliimpi. Siitä kannattaa pitää huoli tavalla tai toisella läpi elämän. Se elämä on mukavampaa, kun jaksaa tehdä monenlaisia asioita.

Yöunista ei kannata pidemmän päälle tinkiä. Se on kuin ottaisi pikavipin: korko kasvaa nopeasti huimiin lukemiin.

Rutiini on ystävä. Pätee niin syömiseen, liikkumiseen kuin nukkumiseenkin. Rutiineja sorsitaan suotta. Ne auttavat arjessa (ja ovat etätyöläiselle elinehto). Välillä voi olla spontaani ja boheemi Ellun kana, mutta pääsääntöisesti palikat kannattaa pitää kasassa.

Rutiineista voi livetä, muttei koko ajan. Nytkin syön piparia joulutortun jälkkärinä.

maanantaina, joulukuuta 20, 2010

Lojaaliudesta

Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.

Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.

Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.

Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!

Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.

Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.

Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.

Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.

*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?

perjantaina, joulukuuta 17, 2010

Luvan kanssa

Ihmisten kasvava tympääntyminen joulustressiin ja turhien tavaroiden paniikinomaiseen osteluun oli eilen päässyt pääuutisiin saakka. On hyvä, että tämäkin asia puhutaan auki ja tehdään näkyväksi vuosi vuodelta selvemmin.

Usein esimerkiksi aineettomien joululahjojen antamista perustellaan ekologisuudella. Hyvä niin! Minä tosin uskon, että ruohonjuuritasolla siihen vaikuttavat vähintään yhtä paljon käytännön näkökohdat. Ihmisillä on kerta kaikkiaan niin paljon tavaraa, että jollei jotain täsmäideaa tai -toivetta ole tiedossa, läheisilleen on hyvin vaikea ostaa lisää. Antamisen ilo on kaukana ahdistuneesta säntäilystä etsimässä "jotakin", joska "jotakin kuuluu antaa". Monelle on helpotus, jos ihan luvan kanssa - sosiaalisesti hyväksytysti - voi jättää turhan roinan ostelun ja antaa läheisilleen jossain muodossa palveluita tai aikaa (aikakin voi toki aineellistua arvokkaasti esimerkiksi itse tehtyinä villasukkina).

Ajasta onkin tullut aina vain arvokkaampaa valuuttaa. Mitä materiaan tulee, Suomen kaltaisissa maissa ollaan kai saavuttamassa tietty saturaatiopiste. Tavara on kärsinyt inflaation: sitä on tarjolla rajattomasti niille, joilla on edes jonkinlaista ostokykyä. Siitä kertovat kaiken maailman hattarakoneet, omenasorvit ja shiatsuhieromalaitteetkin: uusia tarpeita pitää luoda liki tyhjästä.

Olen myös kuullut lapsiperheistä, joissa lapset istuvat jouluna lahjavuoren keskellä, eikä mikään avatuista paketeista jaksa kiinnostaa muutamaa sekuntia pidempään.

On ilo nähdä, että jonkinlainen vastarintaliike on vahvistumassa myös kansan syvissä riveissä, ei vain niin kutsutun vaihtoehtoväen keskuudessa. Tavaravyöryä kun ei voi pysäyttää muuten kuin ostamalla vähemmän ja harkitummin, olipa taustalla huoli maailman tilasta tai omien ja läheisten komeroiden tilasta.

sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010

Tentti

Ihmisten tavoille opiskelu ei ole helppoa. Miten voisi ollakaan, kun kullakin on omat tapansa?

Sitä kuitenkin luulee edistyneensä, oppineensa olemaan ja elämään. Ja on varmaan edistynytkin, oppinut jotain.

Mutta sitten eteen tulee taas yksi niistä tilanteista. Kaikki opittu katoaa päästä. Ihan kuin tentti, jota ei vain saa läpi, vaikka kuinka yrittäisi. Ei osaa, ei kykene. Ei pysty, vaikkei edes tarvitsisi tehdä mitään. Riittäisi, kun antaisi olla. Jättäisi sikseen.

Sitten alkaa pelätä, että jos tenttiä ei yrityksistään huolimatta läpäise, ei valmistu koskaan.

Valmistu miksi? Ihmiseksi? Aikuiseksi?

keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010

Ratapihalla mielen takerrun vaihteeseen

Kieliasiaa tämäkin. Sain englanninkielisen käsikirjoituksen jokunen viikko sitten maailmalle ja kuvittelin, että yleistajuisen kirjan kirjoittaminen suomeksi samasta aihepiiristä lähtisi rullaamaan kuin itsestään. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen ulkomaaksi ähertämisen jälkeen olisi silkkaa verbaliikan vapaata virtausta ja idiomien riemujuhlaa!

Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.

Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.

Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.

Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.

keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010

Kieliä

Kävin tänään kuuntelemassa kollegan väitöksen. Aamulla tehdessäni lähtöä Helsinkiin tajusin oikeastaan ensi kertaa, että koitos on omalta osalta ohi. Empatiaan sekoittunut helpotuksen tunne oli häpeämättömän riemullinen.

Väitöstilaisuus oli ruotsinkielinen; väittelijä oli suomenruotsalainen vastaväittäjän tullessa Ruotsista. Huomasin pysyväni kutakuinkin kärryillä, kun en päästänyt ajatusta harhailemaan. Puolella korvalla kuunteleminen ei olisi onnistunut, sen verran passiiviseksi kouluaikoina haalittu kielitaito on itäsuomalaisella jäänyt. Mikä on sinänsä sääli. Haluaisin kovasti osata ruotsia paremmin, mutta olen toki tyytyväinen, kun osaan sitä edes tämän verran.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suoraan puoltaisin ns. pakkoruotsia, joka on ollut taas kovasti tapetilla. Minusta ei olisi yhtään hullumpi ajatus kokeilla vaihtoehtoista venäjää itärajan kunnissa, kuten on ehdotettu. Tietysti siinä tulisivat vastaan muut koulutus- ja hallintorakenteeseen tiukasti istutetut kaksikielisyyskysymykset. "Virkamiesruotsi" on ja pysyy vielä hyvän aikaa, luulen.

Pääasia kuitenkin, että kieliä opiskellaan. Jos nyt voisin valita, lukisin koulussa kieliä sen minkä lukujärjestykseen mahtuisi. Mutta 35-vuotiaana katsookin asioita vähän eri kantilta kuin 15-vuotiaana.