tiistaina, heinäkuuta 30, 2019

Euro poikineen

Tänä kesänä on mediassa ollut keskustelua eläinlääkärikuluista - siitä, mikä niitä nostaa, miten niihin pitäisi varautua, ja onko ylipäänsä järkevää hankkia lemmikkejä, jos ei ole varaa hoitaa niitä.

Meillähän menee yleensä rahaa lähinnä koirien hammashuoltoon (pahempien ongelmien ehkäisemiseksi). Eli olemme olleet sen suhteen melko onnekkaita. Mutta tänä kesänä taloutemme rahalaaria on tyhjennetty kaksin käsin ja mätetty euro poikineen eläinlääkäreiden tilipussia lihottamaan.

Kesäkuun puolivälissä Nessa juoksi tavallista aamuralliaan, mitä nyt nuoret vinttikoirat ja vähän vanhemmatkin mielellään harrastavat. En nähnyt sen kompastuvan, enkä kuullut vinkaisua, mutta kutsuessani koiran luokseni se ontui. Tutkailtuani asiaa vika paikallistui oikean etukäpälän sisimpään varpaaseen. Maallikkokin hoksasi varvasta tunnustellessaan, että murtunuthan se oli, vaikkei Nessa sitä juuri aristanutkaan. Samalle päivälle onneksi saatu eläinlääkäriaika röntgenkuvineen vahvisti asian. Koska kyseessä oli irtonainen murtuma - luu oli siis poikki, eivätkä päät koskettaneet toisiaan - eläinlääkäri totesi, ettei kirurginen korjaaminen kannata. Koipi laitettiin kipsiin, jota oli tarkoitus pitää kaksi viikkoa ja siirtyä sitten kevyempään siteeseen.

Paitsi että muutaman päivän kuluttua kipsin läpi alkoi tihkua nestemäistä substanssia, joka erehdyttävästi muistutti märkäeritettä. Eipä muuta kuin päivystykseen, kipsi auki ja anturahiertymän toteaminen. Parin konsultoivan eläinlääkärivisiitin tuloksena käpälä päätettiin pitää pelkässä kevyessä tukisiteessä. Ulkoilua vain remmissä ja kintulle lepoa mahdollisimman paljon.

Kuukauden päästä mentiin kontrolliröntgeniin. Siellä vahvistui tosiasia, jota olimme jo epäilleetkin katseltuamme Nessan "lepäämistä": murtuma ei ollut luutunut neljässä viikossa lainkaan. Suosituksena oli amputointi tai varpaan jättäminen silleen, koska enää se ei paranisi. Kysyttyämme vielä toisen eläinlääkärin mielipiteen päädyimme ensin mainittuun vaihtoehtoon. Ilman varvasta urheilullinen koira pärjäisi kuulemma huomattavasti paremmin kuin kera rempulavarpaan, joka olisi koko ajan töksähtämässä johonkin ja saattaisi aiheuttaa pahemmankin vamman.

Viikko sitten varvasparka sai lähtöpassit. Toipilas ulkoilee edelleen remmissä ja viettää sisätiloissa aikaa happamana tötterö päässä. Viikon päästä - jos matkaan ei enää tule uusia mutkia ja toivottavasti ei tule - poistetaan tikit ja siirrytään vähitellen normaaliin liikuntaan ja elämiseen. Virtaa tosin on kertynyt koneeseen sen verran, etten ihmettelisi, jos kohta jokin ruumiinosa on taas paketissa tolkuttoman riehumisen jäljiltä.

Kaikkiaan kesäisen varvassaagan kustannukset ovat kivunneet yli tonniin, josta tosin suurimman osan pitäisi tulla vakuutukselta takaisin (niin, Nessalle päädyimme jopa ottamaan vakuutuksen, koska vinttikoirat ovat varsinkin nuorina verraten onnettomuusalttiita, mikä oli todistettava).

Muttei siinä vielä kaikki. Heinäkuussa Nessa poimi ensin jostain jonkin koirien koleran - hämmästyttävää sinänsä, koska eihän se ulkoillut muualla kuin omalla pihalla remmissä varpaansa takia. Tuloksena oli viikko vesiripulointia, johon mitkään tukihoidot eivät auttaneet. Lopulta hoitona oli kaksi kertaa nesteytystä eläinlääkärillä ja vatsa-antibiootti, joka laittoi hanan kerralla kiinni. Muutaman päivän päästä Ferris sitten vietti oman sairasviikkonsa ja piipahti niin ikään tiputuksessa, ennen kuin sai samat tropit ja toipui. Nämä ripuliretket maksoivat yhteensä noin 500 euroa.

Raha on vain rahaa ja onneksi meillä oli sitä sen verran, että pystyimme hoidot maksamaan - noin ylipäänsähän lemmikinomistajilla kannattaisi aina olla jonkinlainen puskurirahasto tai edes varasuunnitelma pahan päivän varalle. Ja onneksi meillä ei ollut varattuna mitään reissuja heinäkuulle, koska ne olisi pitänyt tietysti perua, kun kotona oli toipilas ja parhaimmillaan kaksikin.

Niin ikään myönteisesti ajateltuna tämän kesän jäljiltä tuntuu joka tapauksessa siltä kuin olisi käyty tuttuun tapaan kahden viikon alppireissulla: rahaa on vähän ja univelkaa paljon.


maanantaina, huhtikuuta 15, 2019

Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.