Viisaat kehomme

Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.

Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.

Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?

Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.

Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?

Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.

Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.

Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.

Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.

Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

Katharsis

Yhteiset koettelemukset parhaimmillaan lujittavat parisuhdetta, sanotaan. Jos yhteiselossa on meneillään kohtalaisen koettelemukseton jakso (mistä tulee olla asianmukaisen kiitollinen kaikille jumaluuksille, kohtalolle, tai mihin nyt itse kukin sattuu uskomaan), voi kollektiivisen selviytymisen kokemuksia simuloida eri tavoin.

Pagistaanissa katsotaan dokumentteja kauneusleikkauksista.

Ei niitä oikeastaan vasiten katsota, mutta aika ajoin jompi kumpi hoksaa joltakin laatukanavalta tulevan laatudokumentin jonkun Sheilan, Johnin tai Barbaran täydellisestä muodonmuutoksesta. Sohvalta kuuluva kauhunhuuto hälyttää paikalle muualla huoneistossa oleskelevan osapuolen, ja yhteinen tunne-elämys voi alkaa. Jo ensimmäinen viilto saa aikaan kärsivää uikutusta, joka yltyy voimattomaksi ulinaksi kirurgin kohottaessa veristä, irtonaista nahkaa asiakkaan silmäluomesta tai viipaloidessa rintaa kuin limppua. Jatkotapahtumiin - viiltelyyn, pistelyyn, täyttämiseen ja ompeluun - reagoidaan karjahtelemalla, takomalla tyynyä nyrkeillä ja kiemurrellen jaetusta tuskasta. Yleensä leikkaussalin tapahtumat huipentuvat rasvaimuun, minkä näyttäminen saa kotisohvalla aikaan suoraa huutoa, aidon paniikin ja lopuksi voipuneen, kaikenkattavan katharsiksen.

Sitä vain miettii, moneltako kotoiselta riidalta rasvaimu on meidätkin pelastanut tarjoamalla vaihtoehtoisen tavan purkaa patoutumia yhdessä.

Daylight come and he wanna go home

Haluaisinpa tietää, missä ja miksi tuontihedelmiin liimataan niitä pikkuisia tarroja, joita saa nyhjyttää kynnellä omenan kyljestä irti.

Entä kuka ne liimaa? Onko sitä varten palkattu vasiten henkilökuntaa satamiin tai varastoihin tai tukkuliikkeisiin? Ottaako reilu kauppa huomioon myös tarranliimaajien työolot ja hyvinvoinnin?

- - -

Pagistaanin kotisohvalla on katseltu mielenkiinnolla Muistikuvaputkea, johon oman lisämausteensa tuo katsojien seitsemän vuoden ikäero. Eilen käsittelyssä olivat lastenohjelmat, joista 60-luvun lopulla syntynyt mies muisti esimerkiksi Kasper-nuken (jota piti edelleen jokseenkin pelottavana), Pertsan ja Kilun sekä Hello, hello, hello-kieliohjelman. Ne olivat tyystin vieraita Pikku Kakkos-sukupolven edustajalle, joka muisteli puolestaan itäsaksalaista Nukkumattia, Joulukalenterin Histamiini-hevosta, Karvakuonoja ja Lasse Pöystin mainioita iltasatuja.

Tuontiohjelmista olimme molemmat katselleet Peukaloisen retkiä sillä erotuksella, että toinen meistä varoi hiiskumasta asiasta kavereilleen.

Niin tai näin, Käytöskukan yli ei ole käynyttä.

Noitapilli huraa

Siitä onkin aikaa, kun allekirjoittaneella on viimeksi ollut rätkähepuli eli täysin tolkuton huutonaurukohtaus, jonka syy ei ole millään tavoin yhteismitallinen seurausten kanssa.

Iltana muutamana katsoimme dokumenttia amerikkalaisesta avaruusturistista, joka oli isolla rahalla lyöttäytynyt venäläisten kosmonauttien matkaan. Ruudussa näytettiin lähtölaskentaa Kazakstanin autiomaassa ja todettiin dramaattisella äänellä, miten tukitelineet oli nyt poistettu, ja raketti seisoi itsensä varassa.

Yht'äkkiä silmieni eteen kohosi visio raketista, joka pöksähtäisikin kriittisessä vaiheessa kyljelleen maahan. Mies kuvitteli edelleen, miten tötterö syöksähtelisi tulta syösten pitkin aroa ja suuntaisi sitten noitapillimäisesti vinkuen kohti Kiinaa ja Tyyntä valtamerta.

Ei se nyt niin hauskaa ollut. Mutta räkätin ajatukselle henkeä haukkoen varmaan varttitunnin, ja vielä senkin jälkeen ajatus kirvoitti satunnaisia, vatsalihaksia tuskallisesti kouristavia pärskähdyksiä noin tunnin ajan (itse asiassa se hytkäyttelee vieläkin, kaksi päivää tapahtuneen jälkeen).

Vuoristomaisemia luvassa

Huomenna lauantaina klo 18.30 YLE Extra näyttää peräkkäin kaksi kiipeilyaiheista dokumenttielokuvaa. Ensimmäinen on Ulugh Muztagh, joka kertoo suomalaisten vaiheikkaasta noususta eräälle kiinalaisvuorelle syksyllä 2003. Ainakin tuttuja saattaa kiinnostaa tieto, että mukana seikkailee myös Pagistaanin urosvahvistus.

"Tiibetin ylängön pohjoislaidalla kohoaa lähes seitsemän kilometrin korkuinen vuori, jonka länsihuipulle ei ole koskaan kiivetty. Maasto on lähes viiden kilometrin korkeudessa niin hankalaa, että yksikään retkikunta ei ole edes päässyt vuoren juurelle lukuisista yrityksistä huolimatta.

Suomalainen 12 hengen retkikunta päätti kuitenkin voittaa tiettömän ylängön, vuoriharjanneitten, juoksuhiekkatasankojen ja vuoristotaudin asettamat esteet, päästä vuoren juurelle ja kiivetä sen huipulle. Dokumentti Ulugh Muztagh, matka tuntemattomaan, kertoo tuon seitsemän viikkoa kestäneen retken uskomattoman tarinan."

Toinen dokumentti kertoo via ferrata-reiteistä, joita olisi hienoa päästä joskus kokeilemaan.

"Pitkin Italian Dolomiittien pystysuoria vuorenseinämiä kulkee polkujen verkosto. Ne eivät ole tavallisia polkuja, vaan Via Ferratoja, rautareittejä, joilla kuljetaan pitkin teräsvaijerilla varmistettuja kielekkeitä ja pystysuoria terästikkaita.

Rautareitit eivät ole tarkoitettu huimauksesta kärsiville, vaan niille, jotka nauttivat tyhjän päällä roikkumisesta ja vuorimaisemista, jotka ovat tavallisilta patikoitsijoilta kätkettyjä. Dokumentti Via Ferrata Dolomiti di Brenta on kuvaus neljän vaeltajan viikon kestävästä matkasta Brentan vuoriryhmän ytimeen."

Viimekesäinen näkymä Allalinhornin huipulta (4027 m), jonne kipusimme Hohlaubgrat-reittiä pitkin. Sitä suuremmat vuoret allekirjoittanut jättääkin suosiolla muille.

Keskiajan ruokapöytään

Serving supper by the fireside. From The Da Costa Hours; Flemish, 1515. A Feast for the Eyes.

Roomalaisten pidot menivät jo, mutta vielä ehtii mukaan keskiajan ruokapöytään ensi lauantain uusinnan merkeissä. YLE Teemalla näytetään syksyn mittaan viisiosaista dokumenttisarjaa Ruokapöydän ilot, jossa tarkastellaan eurooppalaisen ruokakulttuurin historiaa Rooman vallan ajalta 1800-luvulle.

Sarja on helppoa ja kepeähköksi dramatisoitua, mutta silti sangen informatiivista ja hyvin koostettua katsottavaa. Kannattaa vilkaista, jos ruoka, historia tai ruokahistoria kiinnostaa. Samalla valottuvat myös aikakausien aatemaailmat - ruoka kun on aina ollut paljon muutakin kuin ruumiin ravintoa.

Jos haluaa itse kokeilla keskiaikaista kokkausta, voi aloittaa vaikkapa helposta, pian alkavaan glögikauteen sopivasta jälkiruoasta. Testattu on ja hyväksi havaittu. Resepti on lainattu täältä.

Wardonys in Syrap - päärynät viinisiirapissa

1 kg kypsiä päärynöitä
1 tl kanelia
5 dl punaviiniä
1,25 dl sokeria
0,5 tl inkivääriä
1 rkl punaviinietikkaa
ripaus sahramia halutessasi

Keitä päärynät kuorineen kypsäksi, tämä vie noin 5 minuuttia. Kuori keitetyt päärynät. Päärynät voi jättää kokonaisiksi tai paloitella, mutta jos paloittelet ne, poista samalla siemenkota ja päärynän keskellä oleva kova "ruoto". Laita punaviini ja kaneli kattilaan, lisää sokeri ja lämmitä sekoittaen, kunnes sokeri on sulanut. Lisää päärynät liemeen ja hauduta miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia, älä anna liemen kiehua, jotta päärynät eivät hajoa. Lisää inkivääri, etikka ja sahrami hauduttamisen loppupuolella. Jäähdytä päärynät ennen tarjoilua.

Itäisiä kuvia

Idän suunnalla majaileville tai reissaaville täten mainostettakoon: meneillään on maakuntaliiton ja kumppaneiden järjestämä elokuvaviikko, mikä tarkoittaa Pohjois-Karjalassa tuotettujen tai siitä kertovien elokuvien ilmaiskavalkadia. Näytökset pidetään Joensuussa elokuvateatterikeskus Tapiossa, joka on tiemmä pantu tyystin uuteen uskoon parin viime vuoden aikana.

Torstaina voi pistäytyä katsomassa vaikkapa karjalaissiirtolaisten kokemuksista kertovan Ryssänkirkkolaiset-dokumentin, jonka parissa allekirjoittanut kollegoineen räpelsi lähes puolitoista vuotta. Työläs, mutta kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus.

Kutsua Cannesiin ei, ihme kyllä, ole kuulunut.