Viisaat kehomme

Eilen Teemalta tuli kiinnostava dokumentti paastoamisesta. Siinä esitettiin, että ihmiselimistö on sopeutunut kestämään paastoa. Itse asiassa se kestää ajoittaista ravinnon puutetta paljon paremmin kuin nykyistä yltäkylläisyyttä. Tämähän ei sinällään yllätä, kun ajattelee metsästäjä-keräilijän kroppaamme ja sen alttiutta niin kutsuttuihin elintapasairauksiin.

Mutta kyse ei välttämättä ole pelkästä kestämisestä. Monien reumapotilaiden ja muiden kroonikkojen väitetään hyötyvän paastoamisesta. Dokumentin mukaan jopa sytostaattihoitojen sivuvaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä silloin, kun hoitoihin liitetään paasto sen sijaan, että kalorinsaantia lisättäisiin, kuten on suositeltu. Ilmeisesti notkahdus ravinnonsaannissa aktivoi jonkinlaisen terveiden solujen puolustusjärjestelmän. Syöpäsolut sen sijaan vaikuttavat kärsivän paastosta.

Liittyisiköhän tähän myös se, että sairaana ruokahalu tuntuu katoavan?

Luulen, että kehomme on paljon "viisaampi" kuin tajuammekaan. Katsoimme viime lauantai-iltana kauhuelokuvan, joka tarjosi muutaman kunnon säikäyksen. En nukkunut kunnolla koko yönä, vaan torkuin jonkinlaista koiranunta. En siksi, että olisin pelännyt räyhähenkien nykivän minua varpaasta (tässä iässä karmeimmatkaan elokuvat eivät enää suoranaisesti pelota), vaan koska kroppani oli jäänyt jonkinlaiseen primitiiviseen valmius- ja valppaustilaan. Olin oitis hereillä pienestäkin äänestä. Nukuin niin sanoakseni toinen silmä auki, vaikka kuinka yritin vakuutella keholleni, että sillä on lupa rentoutua.

Miten hyödyllinen tuollainen valmiustila lieneekään ollut ihmisen kehityshistorian aikana?

Toinen tilanne, jossa olen ollut hämmästynyt kroppani ohjelmoinnista, muistuu mieleen muutaman vuoden takaa. Olimme siipan kanssa kiipeämässä Mont Blancille. Meillä oli teltta noin 3850 metrin korkeudessa. Sieltä lähdimme kapuamaan yhden aikaan aamuyöstä torkuttuamme pari tuntia ja syötyämme hätäisesti vähän retkimysliä "aamupalaksi". Huipulla (4810 m) olimme kuuden aikaan ensimmäisten joukossa ja jälleen teltalla ehkä yhdeksän, kymmenen aikaan aamupäivällä.

Olo oli hienosta ja hyvin sujuneesta retkestä huolimatta kamala: fyysinen rasitus, ohut ilma, valvominen, nestevajaus ja syömättömyys ovat cocktail, jonka yhteisvaikutusta on vaikea kuvailla. Siippa muisteli, että sama fiilis hänellä oli ollut edellisillä Blancin reissuilla, mutta parin tunnin unet teltassa olivat tehneet ihmeitä. Minä taas olin joltisenkin varma, ettemme jaksaisi enää samana päivänä jatkaa matkaa alas laaksoon; edessä oli muun muassa raskas kapuaminen alas jyrkkää Gouterin rinnettä. No, nappasimme pari Buranaa, vähän vettä ja ryömimme makuupusseihin teltassa, jota aurinko lämmitti liki saunaksi.

Kun vajaan kahden tunnin päästä heräsimme, olin liioittelematta kuin eri ihminen. Huono olo oli tiessään ja tunsin itseni täysin levänneeksi. Nappasimme muutaman perunalastun (etenkin Pringlesit ovat mainiota kiipeilyevästä) ja vähän suklaata veden kera, kasasimme kamppeemme ja suuntasimme alamäkeen. Koska Gouterin alppimajalta ei saanut mitään lounaantapaista, kuten olimme toivoneet, kapusimme samaa vauhtia alas ja siitä edelleen Chamonixin kylään. Nälkä alkoi oikeastaan tuntua vasta leirintäalueella suihkussa käynnin jälkeen.

Uskon tämän kokemuksen - ja muutaman hieman vastaavan - jälkeen, että meihin on viritetty jonkinlainen "kriisiohjelma", joka osaa maksimoida lyhyestäkin levosta koituvan hyödyn. Esimerkkini on rauhanajan lälläritarina, mutta eiköhän esimerkiksi taistelutilanteissa ole kautta aikojen koettu jotakin vastaavaa: minimiravinnolla ja -levolla pystyy joksikin aikaa palauttamaan täyden toimintakyvyn, jos pohjalla on kova rasitus ja jonkinlainen stressitila. En tiedä, onko todella näin, mutta oletan.

Pidetäänpä siis huolta näistä viisaista kehoistamme; nekin pitävät huolta meistä, miten parhaiten taitavat (mutta älkää uskoko, jos ne väittävät, että parasta olisi vain köllöttää sohvalla ja syödä makeaa).