sunnuntaina, lokakuuta 28, 2012

Kroonisesti hämmentäviä

En ole koskaan pitänyt kohteliaana vänöttää suureen ääneen vierailumaan epäkohdista. Eihän kyläillessäkään haukuta isäntäväen asumusta ja elintapoja. Joitakin kroonisesti hämmentäviä arkisia outouksia Iso-Britanniassa kuitenkin on, olkoon vaikka miten vanha sivistysmaa ja entinen mahti-imperiumi.

Ensimmäinen on sekoittajien puute. Ajattelin, että toki vuoden 1999 jälkeen vesihanapolitiikka olisi ehtinyt järkeistyä täälläkin, mutta eipäs vain. Enimmäkseen törmää edelleen lavuaareihin, joiden toiselle laidalle on asemoitu kylmä- ja toiselle kuumavesihana. Tarkoituksena lienee, että esimerkiksi käsienpesua varten lavuaariin pannaan tulppa, lasketaan vesi ja pestään kädet siinä - mutta eihän sellaista viitsi varsinkaan julkisissa vessoissa tehdä. Niinpä saa valita, polttaako vai kohmettaako saippuaiset näppinsä.

Toinen on kaasulämmitys yhdistettynä talojen hataraan eristyspolitiikkaan. Britit valittavat kovasti kaasun nousevasta hinnasta ja kasvavista lämmityskuluista, mutta enimmäkseen taloissa on edelleen yksinkertaiset ikkunat. Ainakin vanhemmissa asumuksissa - itse asun 30-luvulla rakennetussa talossa, mikä ei täkäläisittäin edes ole kovin vanha - ikkunoiden sisäpuolelle kertyy yöllä kosteutta. Vuokraemäntäni neuvoikin, että aamulla kotoa lähtiessä kannattaa jättää ikkunat raolleen, että kosteus pääsee haihtumaan. Ikkunoiden alla on tietysti patterit, joten kallis kaasu karkaa hukkalämpönä taivaalle edistämään niin ilmastonmuutosta kuin asukkaan lompakon laihtumistakin.

Kolmas ovat liikennevalot. Risteyksessä kaikki jalankulkijoiden vihreät vaihtuvat yhtä aikaa - ja vain hetkeksi. Silloin pitää juosta kuin viimeistä päivää, jos ei halua odottaa toista viittä minuuttia uutta vaihtumista. Jos leveämpi katu on jaettu niin, että sen ylityksessä on kahdet jalankulkuvalot - napilla toimivat - ei niissä ole minkäänlaista koordinointia. Yleensä se itsestä kauempi vaihtuu vihreäksi ensin, mikä vähintään kaksinkertaistaa lopullisen odotteluajan.

(Luokkayhteiskunnan puimisen jätämme ehkä suosiolla tuonnemmaksi. Loppuviikosta vierailulla ollut siippa innostui tutkimaan oikein urakalla englantilaisen nobiliteetin kiemuroita markiiseista herttuoihin; näihin saatetaan Pagistaanissakin vielä palata.)


Muutenhan täällä on mahdottoman kiva asua, tuhansien vuosien historia vyöryy päälle joka puolelta ja luonto tarjoaa toisenlaista ihmeteltävää kuin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Turismia onkin edelleen harjoitettu tutkimustyön vastapainoksi. Viime viikonloppuna mylttäsin maastopyörälläni noin 30 kilometriä koilliseen sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle nimeltään Wicken Fen.

Vuonna 1899 perustettu suojelualue on yksi Englannin vanhimmista ja koostuu kuivattamattomasta turvemaasta kosteikkoineen. Sitä halkovat jo keskiajalla kaivetut kanavat ja vesiväylät. Muutenhan hyväkasvuiset maat on kuivatettu aikaa sitten viljelykäyttöön; reitti alueelle kulki vilja- ja sokerijuurikaspeltojen läpi.

Suomalaisiin suomaisemiin tottuneeseen Wicken Fen ei tehnyt mitenkään jyrähtävää vaikutusta - se on lähinnä kaislikkoinen rääseikkö, jonka poikki vedetyt suorat ojat tuovat mieleen Vapon valjastamat turvesuot. Mutta sen arvo onkin muualla kuin näyttävyydessä: kulttuurimaisemaksi kesytetyssä Etelä-Englannissa linnuille ja muulle eläimistölle ei ole liikoja pusikoita ja koskemattomia kosteikkoja. Sama koskee tietysti kasvillisuutta.


tiistaina, lokakuuta 16, 2012

Turismia, teehetkiä ja siivekkäitä


Brittein saarilla syyskesä venyy pidemmälle kuin Suomessa. Vielä lokakuussa sää muistuttaa suomalaisen elokuun loppupuolta parhaimmillaan viileine öineen ja kirkkaine päivineen. Hyvää tuuriakin on ollut mukana; yhtään täyttä sadepäivää ei ole kolmessa viikossa kohdalle osunut.

Takaisinmaksun aika koittanee kyllä pian talven lumettoman ja vetisen irvikuvan muodossa. Aamut ovat jo varsin kylmiä ja välillä sataa tihuuttaa juuri sillä sumumaisella tavalla, jonka muistan edelliseltä Englannin-jaksoltani. Toisaalta kevät tuleekin jo helmikuussa.

Myös viikonloppuisin on ollut kelpo pyöräily- ja retkeilysää. Viikko sitten lauantaina pistäydyin Grantchesterissa Cam-joen rantaa pitkin. Suosittu kävelyreitti kulki luonnonsuojelualueen ja laidunniittyjen läpi. Pitkästä aikaa tuli asiakseen ulkoilutettua myös kameraa. Niin paljon kuin koiria ja niiden lenkitystä kaipaankin, kaksi remmin päässä kekkelehtivää, energistä otusta ovat valokuvaamiselle tehokas vasta-aihe.


Mainittu kylänen - siis Grantchester - on tunnettu ennen muuta The Orchard-hedelmätarhakahvilastaan. Siellä viettivät 1910- ja 20-luvuilla englantilaista boheemielämää muun muassa Rupert Brooke, Virginia Woolf, Bertrand Russell, Maynard Keynes ja Ludwig Wittgenstein - kaikki oman aikansa kirjailijoita tai älyköitä. Sittemmin siitä tuli suosittu käyntipaikka Cambridgen opiskelijoiden keskuudessa varsinkin kevätaikaan. Sitä se on kuulemma edelleen; jokea pitkin punt-veneellä matkaten on kätevä piipahtaa teellä tai shampanja-aamiaisella.


Seuraavana päivänä - kahvilan toffeekakun energisoimana - pistäydyin pyörällä katsastamassa Anglesey Abbey-nimisen kartanon. Se edusti 1920-luvulta 60-luvulle täysiverisesti englantilaisen yläluokan elämäntapaa hulppeine puutarhoineen, taidekokoelmineen ja aistikkaasti sisustettuine salonkeineen ja vierashuoneineen. Erityisesti ruokasali teki vaikutuksen: siellä oli nähtävissä vielä paikalla aiemmin sijainneen keskiaikaisen augustinolaisluostarin holvirakenteet.

Omistaja, lordi Fairhaven, teki sittemmin kulttuuriteon testamenttaamalla kokonaisuuden National Trustille, joka on täällä suuri(n) kulttuuriperintöä ja historiallisia rakennuksia suojeleva säätiö. Sen haltuun Anglesey Abbey siirtyi vuonna 1966.


Viime sunnuntaina osa-aikainen turisti viritti pyöräilykypärän päähänsä, etsi edelliskertaa vähemmän ruuhkaisen reitin ja polkea sytkytteli jälleen Duxfordiin, jossa oli luvassa syksyn viimeinen lentonäytös. Hieman kirpaisi ajatella lentokonehullua siippaa, joka samaan aikaan haravoi lehtiä ja keritsi koiria koti-Suomessa. Sitä paitsi ainahan olisi hauskempaa olla liikkeellä hyvässä seurassa kuin yksin (tosin ainakin allekirjoittaneen tapauksessa yksin liikkuminen päihittää vähemmän samanhenkisen seuran, jonka viihtyminen huolettaa jatkuvasti, vaikka tietääkin, että jokainen kantaa vastuun omista tuntemuksistaan - no, tämä pätee ainakin retkeilyyn, miksei muuhunkin).

Mutta näytös oli yhtä kaikki komea: tarjolla oli toisen maailmansodan aikaisia koneita Mustangeista "Lentävään linnoitukseen" ja Spitfiresta Dakotaan uudempia taitolentokoneita ja koptereita unohtamatta. Aurinko paistoi, väkeä oli liikkeellä laumoittain, paistorasva kärysi ja ilmassa oli suuren ilmailujuhlan tuntua höystettynä ripauksella brittiläistä patriotismia.


Liki kahdeksan vuoden siedätys on tehnyt tehtävänsä; seuraan tätä nykyä moottoroituja lentäväisiä - etenkin historiallisia sellaisia - aidolla mielenkiinnolla. Mutta eiköpähän mieskin tunne muutaman linnun enemmän kuin ennen minun matkaani lähtemistään.




sunnuntaina, lokakuuta 07, 2012

Pyhä sota

Jyväskylän yliopistossa on tarkasteilla kiinnostava valtio-opin väitöstutkimus (väitöstiedote löytyy täältä). Jouni Tilli on pureutunut suomalaisen papiston retoriikkaan jatkosodan alusta sen loppuun:

Jatkosota näytettiin papiston puheissa ja kirjoituksissa lopun aikojen taisteluna hyvän ja pahan välillä. Bolsevismi kuvattiin antikristuksen symbolina ja primitiivisenä kaaoksena.
- Suomalaiset olivat Kristuksen sotureita vyöryvää pahaa vastaan. Pyhä sota taas on vahvaa puhetta - sehän tarkoittaa sitä, että sota oli Jumalan johtama ja tahtoma sota Jumalan vihollisia vastaan. Se tietenkin tulisi päättymään vääjäämättömään voittoon, Tilli toteaa.

Allekirjoittaneen silmään tietysti pisti, että täsmälleen samat dualistiset argumentit olivat käytössä esimerkiksi 1400- ja 1500-luvun moskovalaisteksteissä, jotka kuvasivat taisteluja ja niiden merkitystä. Havainto ei sinällään yllätä, koska kyse on aika yleiseurooppalaisesta retoriikasta, mutta kiintoisa tilaisuus rinnastukseen yhtä kaikki.

Sotilaallisista koettelemuksista ja etenkin epäonnistumisista otetaan slaaviteksteissä syy kansan ja sen ruhtinaiden kontolle: "...syntiemme tähden päätti Jumala antaa tataaripakanoiden hyökätä pyhälle Rus'in maalle..." Myös suomalaispapisto nosti tappioiden syyksi kansalaisten synnit:  

- Jo hieman ennen Stalingradia papisto otti käyttöön jeremiadin eli valitusvirren. Sillä voitiin osoittaa syyllisyys epäonnistumisesta sotilaiden ja kansalaisten moraalittomuuteen. Paavaliin nojaten kerrottiin miten jokaisen yksilön sisällä käytävä kamppailu paholaista vastaan tulisi ratkaisemaan myös jatkosodan lopputuloksen. Kansalaiset jäivät vajaiksi Kristuksen sotilaitten siveellisyyden ja puhtauden normista, Tilli toteaa. 

Oma lukunsa on se, miten taistelukentillä koetut kärsimykset ja vääryydet on myöhemmin on käännetty kansallistunnon rakennusaineiksi voittojen ohella. Esimerkiksi serbeillehän Kosovo pol'en taistelu vuonna 1389 on merkinnyt kansallista käännekohtaa - siitä huolimatta tai sen vuoksi, että serbit hävisivät sen osmaneille.

Näihin teemoihin palannen vielä täälläkin, kunhan saan vietyä omaa urakkaa eteenpäin.

tiistaina, lokakuuta 02, 2012

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.
Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.
Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide