lauantaina, lokakuuta 07, 2017

Näkyy taivasta


Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.


keskiviikkona, syyskuuta 13, 2017

Leicesterin lottovoitto

Kuva on lainattu täältä.
Tulin edellisen kerran Englantiin pidemmäksi aikaa tasan viisi vuotta sitten. Silloin täällä uutisoitiin ahkerasti mielenkiintoisesta projektista: kuningas Rikhard III:n (1452-1485) jäänteitä etsittiin leicesterilaisen parkkipaikan alta.

Kyseinen hallitsijahan oli viimeinen Plantagenetien suvun edustaja, ja hänen kuolemansa 32-vuotiaana Bosworthin taistelussa toi valtaan Henrik VII:n (1457-1509) ja Tudorin suvun. Rikhardin ruumis tuotiin aikalaistietojen mukaan Leicesteriin, pidettiin esillä kolme päivää ja haudattiin sitten ilman sen kummempia rituaaleja kaupungissa sijainneen luostarin kirkkoon. Henrik ei halunnut, että haudasta tulee Yorkin sukuhaaran kannattajien pyhiinvaelluspaikka, jonka maaperässä saattaisi itää vallankaappauksen siemen.

Rikhard oli ainoa kateissa ollut englantilainen hallitsija. Niinpä kun jäänteet vastoin realistisia odotuksia löytyivät vanhan luostarin esiin kaivetun alttarin liepeiltä ja niiden henkilöllisyys vahvistettiin seuraavana talvena DNA-tutkimuksen avulla, uutinen oli kuninkaallisiaan rakastavassa saarivaltakunnassa suuri.

Suuri se oli myös Leicesterin kaupungille, jonka katedraaliin kuninkaan maalliset jäännökset haudattiin (aiheesta väännettiin vielä ankarasti kättä, koska osa sukulaisista olisi halunnut hänen viimeiseksi leposijakseen Yorkin). Britit ovat mestareita menneisyyden tuotteistamisessa, joten ei ollut yllätys, että reilun neljän vuoden jälkeen Leicesterista löytyy jo komea vierailukeskus, jossa multimedia, interaktiivisuus ja taitava dramatisointi tuottavat kävijälle elämyksen toisensa perään. Keskus on perustettu luostarin paikalle, ja itse kaivauspaikkaa pääsee vielä lasin alta ihmettelemään (parkkipaikka siirrettiin suosiolla muualle). Luostarin sijainti oli sopivasti katedraalin vieressä, joten kierroksen voi aloittaa tai päättää nykyiselle haudalle.

Jos alla on auto - kuten meillä toissaviikonloppuna oli - voi käydä myös Bosworthin taistelusta kertovassa keskuksessa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Leicesterista länteen. Se perustettiin jo 70-luvulla oletetulla taistelupaikalle, joka tosin 2000-luvun tutkimusten myötä osoittautui sijaitsevan noin mailin päässä keskuksesta.

Rikhardin osalta tämän tivolin tekee mielenkiintoiseksi se, että häneen liitetyt mielikuvat ovat perinteisesti olleet kaikkea muuta kuin imartelevia. Kiitos varsinkin Shakespearen näytelmän, hänet tunnetaan veljenpoikansa murhauttaneena rampana ilkiönä. Koska kirjoitettu historia on tunnetusti voittajien historiaa, voi olettaa, etteivät Tudoreiden historiankirjoittajat voitettua kuningasta juuri kehuneet, mikä lienee ollut pohjana myös Shakespearen tulkinnalle.

Britannissa on kuitenkin sitkeästi kokoontunut ricardiaanien yhdistyksiä, joiden tavoitteena on ollut kuninkaan maineenpalautus. Yksi näistä järjestöistä toimi aloitteentekijänä myös Leicesterin kaivauksissa. Nyt näyttää siltä, että Rikhardin rehabilitointi on onnistunut, sen verran myötäsukaisesti parkkipaikan alta kaivettu kuningas esitetään. Tuumasinkin katedraalissa, että jos anglikaaninen kirkko julistaisi ihmisiä pyhiksi, ei se Rikhardin osalta olisi kovin kaukana.

Yhtä kaikki, jos arkisesti tuberkuloosiin kuollut Henrik VII näkisi nykymenon, voisi häneltä päästä jokin keskienglantilainen voimasana.

keskiviikkona, elokuuta 02, 2017

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.



Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

keskiviikkona, toukokuuta 17, 2017

Mysteeriääni

Eräällä kaupallisella radiokanavalla on töistä paluuni aikaan ohjelma nimeltä "Mysteeriääni". Radiosta kuuluu törähdys tai risahdus. Sitten ihmiset soittavat studioon ja arvailevat, mistä törähdys tai risahdus on lähtöisin. Jos arvaa oikein, voittaa rahaa. Jos kukaan ei arvaa oikein, seuraavana päivänä rahapotti on himpun suurempi. Kaikki ovat tohkeissaan, niin toimittaja kuin soittajatkin. 

Tähän ohjelmaan jotenkin tiivistyy tasapainoiluni misantropian ja ihmiskuntaan kohdistuvan sympatian välillä. Joinakin päivinä ohjelma suututtaa minua syvästi - täysin älytön ohjelmakonsepti, eikö nyt ihmisillä parempaa tekemistä ole, tai suurempia mysteerejä ihmeteltäväksi! Toisina taas liikutun siitä, miten höperöihin ja triviaaleihin asioihin meidän ihmisreppanoiden mielenkiinto kohdistuu. 

Olemme vähän kuin koirat, jotka kallistelevat päätään hassulle äänelle vailla huolta huomisesta.

tiistaina, toukokuuta 02, 2017

Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2017

Aves

Viime yönä kuljin vatsavaivaisen koiran kanssa ulkona ja kuuntelin helmipöllön puputusta maaliskuun kuutamossa. Palattuani sänkyyn tulin unta odotellessani miettineeksi, miten monet hienot muistoni liittyvät suoraan tai välillisesti lintuihin, vaikken bongari olekaan, enkä edes kiikarit kaulalla kulkeva aktiiviharrastaja.

Hömötiaisten ruokkiminen kädestä hiihtolomilla mökillä. Kesäisin pesästä lähteneet, pahantuulisen näköiset haarapääskynpojat keittiön ikkunan alla ukonhattupuskassa. Ne monet linnunpesät, jotka äidin kanssa etsittiin ja häiritsemättä seurattiin poikasten lähtöön asti. Kuoringan kuikat, jotka vastasivat, kun niille huusi. Vastaisivat kai vieläkin, mutta enää ei kehtaa huutaa.

Ensimmäinen kesy kuukkeli leirikoulureissulla Ylläksellä. Tuo myyttinen metsätyömiehen kaveri, josta olin vain lumoutuneena lukenut lintukirjoista. Siinä se oli, haki pähkinöitä kädestä. Omien eväiden syöminen unohtui kokonaan.

Kaulushaikaran puhaltelu Liperin Roukalahdella maalle muuton - sen ensimmäisen - jälkeen, yhdistyneenä muuhun toukokuiseen, ylenpalttiseen äänimaisemaan. Rastaita, taivaanvuohia, viitasammakoita, mitä kaikkea!

Satakielet, joka puolelta kuuluvat satakielet Espoon Leppävaaran lehdoissa. Kuin ulkomailla olisi ollut. Ja myöhemmin Riihimäen fasaanikukot, nuo voimainsa tunnossa huvittavat ja aamuherätyksillään raivostuttavat minikokoiset dinosauriit.

Vappuretkien aamuyön äänimaailma teltasta tai laavusta kuunneltuna. Pöllöjä, kurkia, joutsenia, härkälintuja. Huhuilua, huutoja, narskutusta, viserrystä, karjuntaa. Talvisen Lapin käkättävät riekot höyhentohveleineen.

Se valtava, matalalta yli lentänyt partakorppikotka syrjäisen alppijäätikön yllä. Alppinaakkojen taitolentonäytökset. Cam-joen silkkihaikarat ja kuningaskalastajat, joiden vuoksi istuin kameroineni Grantchesterin rantapusikoissa niin pitkään, että saatoin hyvällä omalla tunnolla käydä teellä ja skonssilla lähikahvilassa.

Amerikkalaiset oudot linnut ja turhautuminen, kun niistä ei tunnistanut oikein mitään.

Kotipihan ruokintapaikan omakseen ottaneet pyrstötiaiset ja muut talviset vieraat. Marjapensaiden puuhakkaat punarinnat. Korppien metalliset soidinkalahdukset.

Kaikki ne arkiset, päivittäiset havainnot neljän vuosikymmenen ajalta. Isot linnut, pienet linnut, keskikokoiset linnut, siiveniskut hangella, tutut ja tunnistamattomat linnunäänet, vilahdukset silmäkulmassa.

Että tämän kaiken on saanut nähdä ja kuulla! Ylenpalttista on se.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2017

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

tiistaina, tammikuuta 17, 2017

Julienneleikkuri ja nuudelisalaatti

Pagistaanissa ei edelleenkään olla keittiövirtuooseja - pois se meistä! - mutta jotkut hassulta hifistelyltä vaikuttavat varustehankinnat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi.

Sellainen on esimerkiksi julienneleikkuri. Niitä on malliltaan monenlaisia, mutta meillä on tuollainen kuvassa oleva simppeli värkki. Mitä sillä siis tehdään? Sillä suikaloidaan kasviksia kätevästi ja lisätään näin edullista ja ekologista kausivihannesten käyttöä. Kesällä, kun kasvimaa puski kesäkurpitsaa, leikkurilla siitä sai tehtyä hetkessä "spagettia", jonka saattoi höystää makunsa mukaan. Talvisaikaan kapineella valmistelee kotimaisen kaalin ja porkkanan sukkelasti esimerkiksi wokkiin tai nuudelisalaattiin (eikä sen jälkeen enää tee tosiaankaan mieli pakastewokkisekoituksia).

Nuudelisalaatti onkin näppärä lounaseväs, koska se maistuu sekä lämpimänä että kylmänä. Itse teen sen seuraavasti muutamia lukemiani ohjeita yhdistellen. Aikaa menee ehkä vartti. 

Otetaan keräkaali, porkkanoita ja purjoa. Suikaloidaan julienneleikkurilla (tai veitsellä) kaalia sopivasti ja porkkanaa samoin, yhteensä sellainen paistinpannulle mahtuva satsi. Silputaan sekaan purjoa. Paistellaan kasvissuikaleita tovi öljytilkassa, niin ettei rapeus kuitenkaan kärsi.

Tähän evääseen sopii mainiosti valinnainen kasviproteiini: tofu, quorn, nyhtökaura tai härkis. Tofukuutioita paistetaan pienessä määrässä öljyä niin, että ne ottavat vähän väriä, quornpaloja ohjeen mukaan vartin verran, ja nyhtökaura tai härkis lähinnä vain käytetään pannulla (jälkimmäiset kyllä menevät kokemukseni mukaan kylmänäkin, jos kiire tai laiskotus iskee).

Nuudeleina meillä tykätään käyttää täysjyvänuudeleita. Niitä valmistetaan pari kerällistä ohjeen mukaan - joko muutaman minuutin keittäen tai pikaversion ollessa kyseessä kuumaa vettä päälle kaataen.

Kastikkeeseen voi sekoitella vaikkapa kolme ruokalusikallista riisiviinietikkaa, pari reilua ruokalusikallista hunajaa, saman määrän sitruunamehua, lorauksen rypsiöljyä sekä soijakastiketta maun mukaan - puolitoista ruokalusikallista on hyvä, tai enemmänkin, jos suolaisemmasta tykkää. Kastiketta voi halutessaan maustaa chilillä, valkosipulilla tai inkiväärillä. Maku on kohdallaan, kun se on suunmukaisesti makeankirpeänsuolainen.

Nuudelisalaattiin sopivat hienosti cashew- tai suolapähkinät, mutta kumpiakaan en oikein tohdi kotiin varastoida, koska niissä kulkee itsekurini raja. Niinpä niitä ei yleensä saatavilla ole. Tuoreita yrttejä voi silputa mukaan, jos on, esimerkiksi korianteria.

Kaikki ainekset sekoitetaan yhteen ja kastike hämmennellään sekaan. Nautitaan haaleana tai jääkaappikylmänä (jämät on helppo ottaa seuraavana päivänä rasiassa töihin mukaan). Muunnellaan ohjetta jatkossa tarpeen ja mieltymysten mukaan.