Uulan pulkka eli eväsretki tunturiin

Pagistaanissa pidettiin kuun vaihteessa reilun viikon talviloma. Lomahan ei ole mikään loma, jos reppuun ei pakata villakalsareita ja otsalamppua. Niinpä suuntasimme taas Koilliskairaan eli UKK-kansallispuiston rauhalliseen erämaaosaan. Jätimme auton Raja-Jooseppiin ja hiihtelimme osin tuttuja reittejä etelään ja sitten toista kautta takaisin ylös.

Aiemmilla yhteisillä tunturireissuillamme olemme hiihtää sytkineet pitkin kairaa rinkat selässä. Viikon muonat, talvimakuupussit, majoittautumisvälineet ja muu välttämätön rompe painavat, eikä ylimääräistä juuri mukaan mahdu. Niinpä olemme liotelleet hartiat särkevinä soijarouhetta ja katsoneet kateellisina, kun ahkion kanssa reissaavat tupakaverit ovat kaivaneet pulkistaan jos jonkinlaisia herkkuja.

Tällä kertaa päätimme, että kärvistely saa riittää. Kävimme kaivamassa Nurmeksesta ladon ylisiltä miehen joskus takavuosina tekemän ahkion. Jo kelpasi! Kokoa "Uulan pulkalla" on reippaasti kaupallisia ahkioita enemmän, mutta mahtuipa matkaan sitten kaikenlaista enemmän ja vähemmän tarpeellista (näin paaston aikaan en edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea tunturiin kiskoimme).

Kepeästihän tuo mukana kulki. Tosin tuumasimme, että kaavailemamme pidempi retki Kemihaaran kautta pohjoiseen voisi olla mukavampi tehdä kahdella pienemmällä ahkiolla.

Toisin kuin toissa vuonna, nyt pari viikkoa myöhäisempänä ajankohtana kairassa oli jo enemmän kulkijoita. Suomalaiset olivat vähemmistössä: laskimme kohdanneemme viisi suomalaista ja kymmenen ulkomaalaista hiihtelijää. Etenkin tsekit tuntuvat tykästyneet Pohjois-Suomen erämaihin.

Lajitovereiden ohessa näimme tuttua Lapin-väkeä: poroja, korppeja, riekkoja, kuukkeleita ja lapintiaisia. Toiseksi viimeisenä hiihtopäivänä osuimme hankikantoa hyödyntäneen ahman jäljille.

Avoimin mielin

Kiertämäjärven autiotupa pakkasaamuna. Reput on pakattu ja sukset voideltu hyvin nukutun yön jälkeen.

Mainitsin aikovani kirjoittaa jonkin sanan kansallispuistoista, joista olen kyllä pagissut aiemmin kerran jos toisenkin. Mutta taannoinen hiihtoreissu sai taas miettimään asiaa.

Metsähallituksen tilastot kertovat, että kansallispuistojen kävijämäärät ovat vuosi vuodelta kasvaneet. Se on hyvä asia; on hienoa, että ihmiset löytävät vielä tiensä luontoon.

Kääntöpuolena on kuitenkin meidän retkeilijöiden mukanamme tuoma kuormitus. Suosituimmat reitit kuluvat ja - ikävä kyllä - roskaantuvat. Autiotuville jätetään niin ikään roskia kaljatölkeistä makkarapakkauksiin, vaikka toiveena ja kehotuksena toistetaan omien jätteiden tuomista pois puistosta ("jos jaksat kantaa pakkaukset täysinä luontoon, jaksat kantaa ne myös tyhjinä pois").

Autiotupajärjestelmä on hieno ja vertaansa vailla, mutta vaatii ylläpitoa: tuville tuodaan puita ja kaasua, tehdään korjauksia, huolletaan kuivakäymälöitä ja komposteja ja kuljetetaan pois niitä jätteitä, joita kulkijat eivät ole vieneet mukanaan*. Myös reittien varrella olevia laavuja ja tulipaikkoja on huollettava.

Etenkin talvella retkeillessä näitä palveluita oppii todella arvostamaan. Telttailussa pakkasella on oma hohtonsa, mutta tupa kaminoineen vetää useimmissa tapauksissa pidemmän korren, jos sellainen on tarjolla.

Metsähallitukselle kansallispuistot ovat menoerä. Mitä enemmän kävijöitä, sitä enemmän huoltoa tarvitaan. Taannoin väläyteltiinkin mahdollista kansallispuistomaksua kuluja tasaamaan - sitä, miten se kerättäisiin ja miten asiaa valvottaisiin, ei vielä juuri pohdittu. Jo tällaisenaan ehdotus herätti periaatteellista vastustusta.

Toisaalta ymmärrän vastalauseet. Kansallispuistot ovat tavallaan kaikkien yhteistä omaisuutta, kansallisaarteita, joihin pääsemisestä tuntuisi oudolta maksaa. Mutta ainakin minä maksaisin ihan mielelläni pienen summan noista hienoista palveluista, jos ja kun niitä kerran käytän, ja mikäli maksujen keräys pystyttäisiin toteuttamaan mielekkäällä tavalla. Kyse tuskin olisi suurista kustannuksista kävijää kohden.

"Palvelumaksun" vaihtoehtonahan saattaa olla avoimien autiotupien vähittäinen muuttaminen maksullisiksi varaustuviksi, mikä tarkoittaisi vanhan ja kunniakkaan eräperinteen hiipumista (tämä on toki vaarana myös, mikäli yhteisten tupasääntöjen noudattaminen osoittautuu osalle majoittujista liian vaikeaksi). Varaustuvat ovat hyvä lisä tupaverkostoon - me saatamme varata sellaisen yöksi tai pariksi jo kannatuksen vuoksi - mutta etukäteen tehdyt varaukset eivät salli reitti- tai aikataulumuutoksia.

Suhtaudutaan siis avoimin mielin kohtuullisiin kehitysehdotuksiin - sen lisäksi, että kannetaan oma kortemme kekoon pitämällä paikat siisteinä ja tuomalla roskat pois luonnosta.

*Arvon sisarten toivoisi muistavan, että myös terveyssiteet ja niiden pakkaukset ovat maatumattomia roskia, jotka itse kukin voisi hoitaa metsästä ja tupien hyyskistä pois.

Tunnelmointia Muorravaarakan varauskammissa (pikkutölkeissä myytävä viini ilahduttaa retkeilijöitä suuresti; tölkki kulkeutuu toki takaisin ihmisten ilmoille ja edelleen asianmukaisesti keräykseen).

Koilliskaira maaliskuussa

Kiitos suopeiden koiranhoitajien, saimme siipan kanssa tilaisuuden häipyä viikoksi tunturiin päätä tuulettamaan. Retkikohteena oli tällä kertaa niin kutsuttu Koilliskaira, eli UKK-kansallispuiston erämaaosa.

Lähtöpisteenä oli Raja-Joosepin tulliasema, jonne toivoimme pääsevämme palaamaan ympyräreittiä toisesta suunnasta. Talviretkeilyssä mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Koska olimme liikkeellä telemark-suksilla eikä hankikantoa ollut, jouduimme seurailemaan poro- ja rajamiesten moottorikelkkauria ja vanhoja ladunpohjia. Eipä silti, myös eräsuksilla eteneminen syvässä huttuhangessa olisi ollut hidas ja tuskaisa prosessi.

Suuntasimme yhtä kaikki suksinemme ja reppuinemme Kiertämäjärven kautta Anterinmukkaan ja sieltä edelleen Muorravaarakkaan. Siellä puntaroimme mahdollisuutta lähteä pohjoiseen kohti Jyrkkävaaraa lupaavaa kelkkauraa pitkin. Mutta poromiehillä on poromiesten reitit, joten ei ollut mitään takeita siitä, että ura olisi vienyt sinne, minne me olimme menossa. Jyrkkävaarasta olisi vielä pitänyt löytää väylä kohti Suomujokea ja sieltä edelleen kohti Raja-Jooseppia Lutto-joen uomaa mukaillen. Tupakirjassa ei ollut merkintöjä, että kukaan olisi kulkenut kyseistä reittiä koko talvena, joten latujakaan ei ollut tiedossa.

Koska mönkään mennessään reitti olisi poikinut retkeen jopa neljä lisäpäivää, totesimme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi lähteä palaamaan omia jälkiämme takaisin, vaikka hiihtokilometrejä kertyikin tässä vaihtoehdossa liki sata. Hyvä niin; pääsimme saunomaan peräti kahdesti Anterinmukan autiotuvan mainiossa saunassa (kuvassa), joka olikin tuttu syksypatikalta reilun kuuden vuoden takaa.

Saimme nautiskella erämaan rauhasta aika lailla itseksemme. Kevätsesonki oli vasta aluillaan, ja ruuhkat tapaavat muutenkin rajoittua Kiilopään ympäristöön kansallispuiston läntiseen "perusosaan". Viikon aikana juttusille tuli kaikkiaan viisi ihmistä: yksi poromies, kaksi turkulaista ahkioineen sekä kaksi Metsähallituksen huoltomiestä, jotka ajoivat tuville polttopuita. Kauempaa näkyi kyllä moottorikelkkoja ja jopa helikopteri, joilla poroja ajettiin keväterotukseen Raja-Jooseppiin (UKK-kansallispuistohan on täysivaltaista poronhoitoaluetta).


Muita liikkujia toki kohdattiin: riekkoja, pyitä, kuukkeleita, korppeja, poroja, lapinpöllö ja koskikara. Koska mukanamme oli logistiikkasyistä vain pienet taskukamerat, ei kovin kunnianhimoisiin luontokuvaussessioihin ollut mahdollisuutta, vaikka tilaisuuksia olisi riittänyt.

Mutta tarvitseeko sitä kaikkea dokumentoidakaan? Joskus on hyvä vain katsoa hiljaa.

Jälkinä olemassaolonsa tekivät tiettäväksi muun muassa kettu, metsäjänis, orava, erinäiset pikkunisäkkäät ja ahma. Jälkimmäinen oli käynyt poronhaaskalla, jonka sijainnista mainitut Metsähallituksen miehet meille vinkkasivat. Samalla he mainitsivat ajaneensa metsän läpi kelkkauran, jota pitkin mekin voisimme hiihdellä viimeisenä retkipäivänä niin, että saisimme vähän vaihtelua tuloreittiimme. Kiitos, niin teimme!

Apropos, Metsähallituksen palvelut ja kansallispuistojen tulevaisuus ansaitsevat taas kerran oman tekstinsä, joka toivon mukaan näkee päivänvalon lähiaikoina.

Säät ja kelit suosivat kaikin puolin, vaikkei mainittua hankikantoa ollutkaan. Vasta Pyhätunturilla - jonne suuntasimme ennen kotiin paluuta mäenlaskuun ja jäätä kiipeämään - kohdalle osui niin sakea lumipyry, ettei rinteessä tahtonut nähdä kättään pidemmälle. Onneksi vasta silloin; varsinkin avotunturissa retkeilijä on ihmeissään, kun näkyvyys ja jäljet peittyvät alta aikayksikön.

Meilläkin oli pikkuteltta ja talvimakuupussit mukana kiperien tilanteiden varalta, vaikka autiotuvilla yövyimmekin. Ei ollut kovin kaukana, että olisimme joutuneet teltan pystyttämään, kun ensimmäisenä, erinäisten sattumien vuoksi pitkäksi venähtäneenä iltana etsimme Kiertämäjärven tupaa otsalamppujen valossa. Mutta löytyihän se lopulta sieltä, mistä pitikin.

Parhaimmillaan

Pagistaanin kaksihenkinen alppihiihto- ja telemarkjoukkue teki taas perinteisen alppireissunsa, tällä kertaa Eigerin maisemiin Grindelwaldin kylään. Kun ei ole yli vuoteen pitänyt lomaa, muutaman päivän pääntuuletus teki hyvää. Vaikka eihän pää kirjaimellisesti tuuletu, kun siinä on kypärä. Ilman sitä - siis kypärää - ei nykyisillä carver-suksilla tee mieli jäiseen alppirinteeseen lähteä, sujuttelu on sen verran vauhdikkaampaa ja muutenkin varsin erityyppistä kuin 80-luvun pitkillä laudoilla. Tykkään kyllä kovasti tästä urheilullisemmasta laskemisesta "luvan kanssa". En oikein koskaan osannut suhtautua jalat yhdessä ketkutteluun, jossa oli aina jonkinlainen diivailun sivumaku.

Alpit ovat kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun nousemiseen käyttää vain omaa lihasvoimaa, eläimiä näkyy enemmän kuin ihmisiä, eivätkä hiljaisuutta riko kuin tuulen suhina, murmelin vihellykset ja alppinaakkojen kirskahtelut. Niin - ja jossain välissä pitäisi ehtiä taas Lappiinkin kuukkeleita katsomaan vaellussuksilla tai jalan.

Ahne on ihmisriepu, mutta onko vaihtoehtoja? Vuoret ja tunturit pysyvät, ihmisen aika ja kyky lähteä ovat rajallisia.