keskiviikkona, lokakuuta 28, 2009

Lisäaikaa

Koiranpennun jalka paranee hitaasti mutta varmasti. Kulkeminen on vielä remputtamista, mutta kyllä koipea jo varovasti käytetään. Vauhdissa se nostetaan ylös tahtia haittaamasta. Avaruuslentäjän vauhti onkin sellaista, että seuraava kuperkeikka vain odottaa tapahtumistaan.

Allekirjoittanut taas sai yllättäen ja pyytämättä kuukauden verran lisäaikaa väitöskirjan viilaamiseen: seuraava tiedekuntaneuvoston kokous saatetaankin pitää vasta joulukuussa. Sitä ennenhän käsikirjoitus ei etene byrokratian rattaissa minnekään, koska esitarkastajat määrätään virallisesti vasta kokouksessa.

Viivästys on tietysti himpun verran kiusallinen, joskaan ei odottamaton juttu. Lokakuun lopun deadline ei kuitenkaan harmita yhtään. Muutama viimeinen viikko olisi joka tapauksessa hurjaa rutistusta (niin se vain menee, vaikka miten aikatauluttaisi). Nyt pahin rytyytys alkaa olla takanapäin ja voin rauhassa viimeistellä tekstiä marraskuulle suunniteltujen töiden lomassa.

Kun nyt saisi pääkoppansakin uskomaan, että kierroksia voi jo varovasti laskea, eikä tietokoneen ja kirjapinojen ääressä tarvitse välttämättä istua kellon ympäri seitsemää päivää viikossa. Ei tätä tahtia olisi kyllä pitkään jaksanutkaan. Oikein intensiivisessä ajatustyössä kun käy niin, että aivot eivät enää lepää yölläkään (ainakaan minun keskivertoaivoni, kehittyneemmät ajatuselimet ovat ehkä käyttäjäystävällisempiä). Myös kroppa alkaa esittää vastalauseitaan, vaikka sitä yrittäisi säännöllisesti lepytellä liikunnalla ja ulkoilmalla.

Talvi tekee tuloaan; pihatammessa vierailevat oravat ovat jo harmaita ja tiaiset käyvät naputtelemassa ikkunanpieliä. En ole hankkinut lintulautaa, koska siippa haluaa ehdottomasti tehdä sellaisen itse, kunhan saa snickarboansa nikkarointikuntoon. Talipallotelineen laitoimme kyllä vaahteraan, kun pakkasyöt jo kerran näyttivät tulleen jäädäkseen.

Lintujen talviruokinta kuuluu asioihin, joita kerrostalossa asuessa kaikkein eniten kaipasin.

sunnuntaina, lokakuuta 25, 2009

Ja Juri Gagarin lensi

Pikku kosmonautti teki eilen huonon laskeutumisen: se juoksi kuistilta maahan johtavat portaat vauhdilla alas isompiensa perässä, mutta kompastui ja tuli maahan miten kuten mukkelis makkelis. Seurauksena oli veret seisauttava kiljunta, joka oli säikäyttää meidät järjiltämme. Pikainen tarkastelu näytti, että vasenta takajalkaa lukuun ottamatta pentu oli kunnossa. Jalalle se ei pannut painoa, joten meidän oli kesken lauantai-iltapäivän etsiydyttävä päivystävälle eläinlääkärille.

Luojan kiitos, pentu näyttäisi selvinneen venähdyksellä; murtumista tai muista vakavammista vammoista ei merkkejä löytynyt. Jollei kipulääkitys muutamassa päivässä auta, koira on vietävä kaiken varalta röntgeniin. Nyt siis pidämme pentua aloillaan ja seurailemme tilannetta.

Tämän ikävän sattumuksen myötä huomasin taas, miten ohuen langan varassa mielenrauhani ja perusturvallisuudentunteeni on. Olen tehnyt ainakin viisitoista vuotta tietoisesti töitä selättääkseni pessimistisen, epäluuloisen asenteeni elämää kohtaan tajuttuani, miten se rampauttaa ja rajoittaa olemista. Nykyisin pystyn jo olemaan ajattelematta kaikkia niitä kamaluuksia, joita elämä voi vielä eteen tuoda, ja nauttimaan hetkessä olevasta hyvästä. Mutta jos läheisilleni - ihmisille tai eläimille - sattuu jotakin odottamatonta ja ikävää, jähmetyn joksikin aikaa kauhusta muistaessani taas, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, ja miten heikoilla jäillä täällä kuljemmekaan. Alan vilkuilla olkani yli varmana, että seuraava hirveys on jo nurkan takana asemissa.

Puhumattakaan siitä, miten helposti ryhdyn syyttelemään itseäni. Nytkin olen katsellut murheissani kipeää pentuparkaa ja manaillut kerta toisensa jälkeen sitä, miksi annoin sen juosta ulos isompiensa peesissä, vaikka sen koordinaatiokyky on vielä varsin alkeellinen. Olisin voinut estää vahingon, mutten tajunnut tehdä sitä.

Toisaalta, kuten siipan kanssa saunassa juttelimme, tällaiset mietteet kertovat pinnan alla piilevästä tarpeesta kontrolloida asioita sekä itseen kohdistuvasta pettymyksestä, kun siihen ei pystykään. Samaa hallinnantarvetta ja elämänpelkoahan käytetään hyväksi markkinoitaessa vanhemmille lasten konttauskypäriä ja muuta järjetöntä. Lapsia, sen enempää kuin koiranpentujakaan, ei voi kuitenkaan kääriä pumpuliin.

Vähän samaa asiaa mietin viikolla, kun luin paikallislehdestä uutisen "pienen pojan kimppuun hyökänneestä dobermannista". Uutisessa, joka lehtiversiona oli pidempi ja yksityiskohtaisempi, kävi selvästi ilmi, mistä oli ollut kysymys (sikäli, kun lehtiuutisten tietoihin ylipäänsä on luottamista): kyläilemässä ollut viisivuotias poika oli häirinnyt talon nukkuvaa koiraa vetämällä sitä kaulapannasta ja menemällä makaamaan sen päälle. Muuten rauhallinen koira oli hypännyt pystyyn ja näykännyt itsepuolustukseksi, minkä juttuun haastateltu poliisikin mielestäni fiksusti selvitti tähdentäen, että kyseessä oli puhdas vahinko. Pojan äiti oli kuitenkin tehnyt asiasta rikosilmoituksen, minkä vuoksi koko asia oli uutisiin päätynytkin.

Rikosilmoituksia ja haasteita jätetään nykyään varsin hanakasti asiasta kuin asiasta. Osaltaan kyseessä lienee amerikkalainen malli. Mutta onko ainakin lasten vanhempien osalta taustalla myös ajatus, että he tekevät kaikkensa suojellakseen lastaan kaikelta pahalta, ja jos jotain ikävää siitä huolimatta sattuu, se on epäoikeudenmukaista ja aina jonkun syy.

Mietin myös sitä, miten suuren palveluksen lapsille tekisi opettamalle heille, että kielto on kielto. Minusta se olisi parempi turva maailman uhkia vastaan kuin epätoivoinen yritys eliminoida lasten ympäristöstä kaikki potentiaalisesti vaarallinen. Jos esimerkiksi sanotaan, että nukkuvaa koiraa ei saa häiritä, kieltoa on uskottava. Muuten voi käydä pahasti, eikä se ole koiran syy. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Kuumaan hellaan ei kosketa. Autotielle ei juosta. Toisia ei heitellä kivillä. Nämä ovat asioita, joissa ei kerta kaikkiaan ole neuvottelunvaraa.

Ja niitä asioita maailma on täynnä.

Koska minulla ei ole lapsia, en kuitenkaan tiedä, miten käytännössä nykyaikana kieltojen ehdottomuus saadaan taottua lasten päihin. Minä ja siippani kuulumme siihen sukupolveen, joka sai luunapin tai pikkutukistuksen, jos toistuvakaan kielto ei mennyt perille. Viimeistään sillä oppi, että omilla valinnoilla - esimerkiksi tottelematta jättämisellä - on seuraus. Pikkulapsihan ei järkiperusteluja vielä ymmärrä tai jos ymmärtääkin, eivät ne välttämättä riitä syyksi olla jatkamatta kiellettyä, syystä tai toisesta houkuttelevaksi koettua toimintaa.

Nykyään kuitenkin kaikki fyysinen kajoaminen katsotaan pahoinpitelyksi, minkä toisaalta toki ymmärrän. Mutta entä jos sillä estetään suurempi vahinko, kuten koiran puraisu tai jopa lapsen hengenmeno? Onko ihan oikeasti maalaisjärkevää rinnastaa pienikin pedagoginen tukistus lapsen pieksämiseen? Mitä muita keinoja on noiden ehdottomien, lapsen oman turvallisuuden kannalta välttämättömien kieltojen perille saattamiseen, jos pelkkä "ei" kaikuu kuuroille korville? Kiristys? Lahjonta?

Jotenkin oudolta tuntuisi sekin, että rajojaan kokeilevalle lapselle luvattaisiin karkkia, jos hän suostuu jättämään koiran rauhaan. Viisaammat ja kokeneemmat, sana on vapaa; allekirjoittanut lähtee nyt viemään pientä, nelijalkaista toipilasta ulos.

tiistaina, lokakuuta 20, 2009

Sano muikku

Tehokasta työaikaa on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ennen työn esitarkastukseen jättämistä. Siippa on laittanut taloa ja pihaa syyskuntoon ja katsonut vähän allekirjoittaneen perään, etten tyrkkää salaatinkerää pakastimeen tai kaada kompostiastiaa pesukoneeseen. Koirat hoidan ja koetan vähän haroa kotitöitä minäkin, mutta tulos ei taida olla kovin kummoinen.

Syödä kuitenkin pitää, mistä kivikautinen kroppani näin talven kynnyksellä muistuttaa turhankin ahkerasti. Niinpä lauantaina paistoimme muikkuja. Muikun kutuaika on alkanut, joten tuota ekologisestikin suositeltavaa herkkukalaa saa kaupoista alle viiden euron kilohintaan (jopa perattuna). Muikuista tulee aina lapsuus mieleen: tuttu kalastaja - jota kutsuin kalantuomasedäksi - kävi kesäisin tuomassa meille muikkuja, joita isä sitten savusti mökin pihassa.

Siippa taas muistaa omasta lapsuudestaan, miten sukulaismiehet kokoontuivat Pielisen rannalle muikun kudulle. Tunnelma verkkokodalle viritettyine nuotioineen jäi pikkupojan mieleen.

Tällä kertaa paistoimme kaloja kerralla kilon verran, joista vajaa puolet tuli pisteltyä saman tien perunamuusin kera. Loput laitoimme Maku-lehden vinkin mukaan etikkamarinadiin. Herkkua leivän päällä ja sellaisenaankin.

Etikkamarinadi paistetuille muikuille (miksei myös silakkapihveille)

1 dl vettä
1 dl etikkaa
1 dl sokeria
1/2-1 rkl suolaa
(mausteita, kuten pippureita ja laakerinlehtiä)

Kiehauta vesi, etikka ja sokeri. Lisää suola, jäähdytä ja kaada kaloille. Anna muhia vuorokausi tai parikin.

sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009

Näin se käy

Eno näyttää siskonpojalle mallia puruluun oikeaoppisessa jäytämisessä.

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009

Ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä

On suorastaan hurjaa, millaisella intensiteetillä ystävä- ja tuttavapiirini on lyhyen ajan kuluessa alkanut lisääntyä. Siis tuttavien määrä ei lisäänny, vaan he lisääntyvät. Joka toisessa blogissa raportoidaan joko sikiön tai vauvan liikkeitä, ja päälle vielä ne, jotka eivät virtuaalisesti itseään ilmaise.

Kai ne ovat nämä ikävuodet.

Vuosia tai ei, Pagistaanista ei ole vastaavia uutisia kerrottavana. Meillä lisääntyvät vain koirat, tai ne eivät lisäänny, vaan niiden määrä. Ei sillä, että millään tasolla rinnastaisin lapsia ja koiria: kuten taannoin suu vaahdossa julistin, meillä ei ole koskaan oltu eikä tulla olemaan koirien sen enempää kuin vuohien, rottien, käärmeiden, kalojen, torakoiden tai hevostenkaan äippiä ja isukkeja. Kysymys on paitsi opitusta tottumuksesta - meillä kotona ei äiditelty koiria - myös periaatteesta: minusta eläimillä on oikeus olla arvokkaasti eläimiä, ei ihmisten karvaisia lapsenkorvikkeita.

Lajien välisen ystävällismielisen kanssakäymisen hengessä laumaamme liittyi siis sunnuntaina Tanzara Juri Gagarin (kuvassa). Se on koiranpentujen tapaan vastustamattoman suloinen, energinen ja joltisenkin älytön pieni koiranaihio. Tosin älytön on väärä sana, koska kyllä sillä älyä on kymmenviikkoisen tarpeiksi (mihinhän sitä itse pystyi tuon ikäisenä). Kokemus elämästä on se, joka vielä puuttuu.

Karvaisen kansan vanhemmat edustajat ovat ottaneet nuorimmaisen vastaan kohtalaisen asiallisesti ja ystävällisesti, mutta silminnähden hämmentynein tuntein. Sandy on näyttänyt hieman hapanta naamaa; se näyttää manailevan mielessään, että juuri kun yksi riivajainen saatiin kasvatettua tolkun koiraksi, kiusaksi tuodaan toinen. Eikö tässä päästä eläkkeelle ollenkaan?

Rocky leikkii kyllä pennun kanssa, mutta osan ajasta se juoksee sitä karkuun osaamatta pistää lainkaan hanttiin. Karman laki säästä ei perheen koiraakaan.

perjantaina, lokakuuta 09, 2009

Ganglio

Joskus on huvittavaa, miten jokin itselle täysin uusi ilmiö osoittautuu sangen yleiseksi ihan omassa tuttavapiirissäkin.

Kesällä vasempaan kädenselkääni kasvoi hassu pahka. Se oli kiinni jänteessä ja liikkui, kun sormia liikutteli. Koska se ei ollut kipeä eikä haitannut menoa muutenkaan, lykkäsin lääkärivisiittiä muiden kiireiden takia aina lokakuun alkuun saakka. Sitten tuli muutakin asiaa työterveysasemalle. Näytin samalla pattia, josta vastoin odotuksiani ei ollut pullahtanut pieniä hämähäkkejä tai muuta elävää (ulkonäön puolesta se olisi ollut aivan mahdollista).

- Jaahas, näyttää gangliolta, totesi lääkäri ja alkoi rapistella neulaa suojapussista.
- Pidäpäs kättä paikallaan, noin, äläkä liikuta sitä, vaikka vähän sattuukin.

Punkteeraus osoitti patin tosiaan ganglioksi, eli hyytelörakkulaksi. Samalla se katosi jälkeä jättämättä. Tosin se voi kuulemma tulla takaisin. Silloin punkteerataan uudestaan ja jos sekään ei auta, leikataan.

Avautuessani aiheesta eräässä sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin ystävistäni ja tuttavistani ilmoitti ganglioiden olevan tuttuja joko omakohtaisen tai lähipiirin kokemuksen kautta. Peräti kahdelta kaverilta oli sellainen leikattukin.

Enkä minä ollut kuullut moisista koskaan mitään. Maailmani on taas vähän rikkaampi ja ihmeellisempi, kiitos hyytelörakkuloiden.

lauantaina, lokakuuta 03, 2009

Niin elävinä kuin elävä voi olla

Olen usein miettinyt, onko muillakin ihmisillä selässään näkymätön reppu, johon eletty elämä pakkaantuu ja joka tuntuu painavan vuosi vuodelta enemmän. Repussa on kaikki mennyt lapsuudesta tähän päivään: hienot, kipeät ja arkisen tavalliset hetket; paikat, ihmiset ja muut olennot niin elävinä kuin elävä voi olla.

Taakka tuntuu sekä siunaukselta että kiroukselta: se painaa aika ajoin selkää kumaraan ja mieltä haikean melankoliseksi - kaikki muistettu on painostaan huolimatta iäksi mennyttä, pelkkiä heijastuksia, eikä mitään saa takaisin (panta rhei) - mutta yhtään muistoa ei repusta halua ottaa pois ja jättää tien sivuun.

Vai kulkeeko suuri osa ihmisistä läpi elämän keveällä kantamuksella ja reippaalla askeleella, katsellen enemmän eteen- kuin taaksepäin, muistot säilöttyinä siististi mielen lipastonlaatikoihin ja valokuva-albumeihin, joista niitä voi selailla halutessaan, tarvitsematta olla koko ajan niin mahdottoman tietoinen kaikesta ennen eletystä?

Miten paljon voimavaroja vapautuisi muuhun, jos ei asiakseen raahaisi menneisyyttä mukanaan kuin kotilo kuortaan? Olisiko esimerkiksi muistini parempi, jos se suuntautuisi eletyn sijaan luetun ja opitun tehokkaaseen tallentamiseen? Miten nuo päänsisäiset asetukset saisi muutettua?

En ole oikein osannut saattaa tunnetta sanoiksi, mutta viime yönä lukiessani huomasin kirjailija Lintusen onnistuneen siinä puolestani:

"Onko niin että aika pesiytyy joidenkin ihmisten sisälle? Piiloutuu kuin lumiriekko tiukaksi kiepiksi sydänalaan ja muistuttaa painollaan jatkuvasti, että eletty elämä on yhä tässä hetkessä. Sellainen ihminen ei unohda eikä jätä mitään taakseen, koska hän tuntee joka ikisen muistonsa ruumistaan myöten."
- Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY 2009)

Myös Tuula-Liina Variksen kolumni äidin Kotiliesi-lehdessä sivusi samaa (minä olen kai varhaisvanha, kun muistan murehtineeni kaiken katoavaisuutta jo reilusti alle kymmenvuotiaana):

"Kaikesta on kuitenkin luovuttava, se taju tulee ihmiseen vanhetessa vähitellen kuin imeytymällä. Muistot käyvät yhä arvokkaammiksi ja rakkaammiksi, kaikki muutokset herättävät selittämätöntä haikeutta, kaiken ikävää."

En siis oleta, että tuntemukseni olisivat jotenkin erityisen ainutlaatuisia tai originelleja. Luulen, että ne ovat varsin yleisinhimillisiä. Kunhan pähkäilen. Pähkäilyyn ja joutaviin introspektioihin käytetyn ajankin voisi tietysti käyttää tehokkaammin, kun niillä harvoin pääsee puusta pitkään. Paitsi jos on kirjailija ja oikeasti saa ilmaistua itsensä ja ihmettelynsä niin, että satunnainen lukija saa aiheesta oivalluksen jos toisenkin.

Tai ainakin tunteen siitä, että tuotahan minä juuri olen ajanut takaa. Että joku ymmärtää.