Niin elävinä kuin elävä voi olla

Olen usein miettinyt, onko muillakin ihmisillä selässään näkymätön reppu, johon eletty elämä pakkaantuu ja joka tuntuu painavan vuosi vuodelta enemmän. Repussa on kaikki mennyt lapsuudesta tähän päivään: hienot, kipeät ja arkisen tavalliset hetket; paikat, ihmiset ja muut olennot niin elävinä kuin elävä voi olla.

Taakka tuntuu sekä siunaukselta että kiroukselta: se painaa aika ajoin selkää kumaraan ja mieltä haikean melankoliseksi - kaikki muistettu on painostaan huolimatta iäksi mennyttä, pelkkiä heijastuksia, eikä mitään saa takaisin (panta rhei) - mutta yhtään muistoa ei repusta halua ottaa pois ja jättää tien sivuun.

Vai kulkeeko suuri osa ihmisistä läpi elämän keveällä kantamuksella ja reippaalla askeleella, katsellen enemmän eteen- kuin taaksepäin, muistot säilöttyinä siististi mielen lipastonlaatikoihin ja valokuva-albumeihin, joista niitä voi selailla halutessaan, tarvitsematta olla koko ajan niin mahdottoman tietoinen kaikesta ennen eletystä?

Miten paljon voimavaroja vapautuisi muuhun, jos ei asiakseen raahaisi menneisyyttä mukanaan kuin kotilo kuortaan? Olisiko esimerkiksi muistini parempi, jos se suuntautuisi eletyn sijaan luetun ja opitun tehokkaaseen tallentamiseen? Miten nuo päänsisäiset asetukset saisi muutettua?

En ole oikein osannut saattaa tunnetta sanoiksi, mutta viime yönä lukiessani huomasin kirjailija Lintusen onnistuneen siinä puolestani:

"Onko niin että aika pesiytyy joidenkin ihmisten sisälle? Piiloutuu kuin lumiriekko tiukaksi kiepiksi sydänalaan ja muistuttaa painollaan jatkuvasti, että eletty elämä on yhä tässä hetkessä. Sellainen ihminen ei unohda eikä jätä mitään taakseen, koska hän tuntee joka ikisen muistonsa ruumistaan myöten."
- Maritta Lintunen: Heijastus (WSOY 2009)

Myös Tuula-Liina Variksen kolumni äidin Kotiliesi-lehdessä sivusi samaa (minä olen kai varhaisvanha, kun muistan murehtineeni kaiken katoavaisuutta jo reilusti alle kymmenvuotiaana):

"Kaikesta on kuitenkin luovuttava, se taju tulee ihmiseen vanhetessa vähitellen kuin imeytymällä. Muistot käyvät yhä arvokkaammiksi ja rakkaammiksi, kaikki muutokset herättävät selittämätöntä haikeutta, kaiken ikävää."

En siis oleta, että tuntemukseni olisivat jotenkin erityisen ainutlaatuisia tai originelleja. Luulen, että ne ovat varsin yleisinhimillisiä. Kunhan pähkäilen. Pähkäilyyn ja joutaviin introspektioihin käytetyn ajankin voisi tietysti käyttää tehokkaammin, kun niillä harvoin pääsee puusta pitkään. Paitsi jos on kirjailija ja oikeasti saa ilmaistua itsensä ja ihmettelynsä niin, että satunnainen lukija saa aiheesta oivalluksen jos toisenkin.

Tai ainakin tunteen siitä, että tuotahan minä juuri olen ajanut takaa. Että joku ymmärtää.