Se perinteinen vuosikatsaus

Syksyn tietokonekatastrofit veivät sen verran pelimerkkejä, ettei rikka rokassa tuntunut missään. Sain tuttavankaupassa pöytä-Macin hävettävän halvalla, joten nyt Pagistaanissa on kannettavan lisäksi myös pöytäkone ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen (näköjään kiinnittyminen omenaklaaniin tapahtuu niin ikään hiljakseen ja salakavalasti - allekirjoittaneen arkilaitteistosta enää puhelin edustaa muuta käyttöjärjestelmää).

Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Katselin Manhattania Empire State Buildingin katolta. Kuljin Doverin valkoisilla jyrkänteillä ja kävin Canterburyn katedraalissa. Patikoin Skotlannissa ja Walesissa ja söin haggista. Osallistuin juoksutapahtumaan Suomen ulkopuolella. Toin koiranpennun ulkomailta Suomeen. Ja varmaan kaikenlaista muuta. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Lähipiirini allekirjoittanut mukaan lukien on varsin laiska lisääntymään. Kummipoikakin täytti jo vuoden. Eli ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Onneksi ei.

5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.

b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.

20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.

37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Haravaraivo

Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.

Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.

Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.

Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.

Kiukku ja turhauma!

On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.

Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.

Sekin synkkää ja ikävää

Rohanin turnajaisnäytös Tuusulassa.

Väliaikatietoja tiedostojeni kohtalosta: se varmuuskopiolevy osoittautui niin pehmeäksi, ettei siitä saatu laboratoriossa mitään irti. Nyt yritetään kaivella tietoja alkuperäisestä levystä, mutta toiveet eivät ole kovin korkealla.
- Kyllähän se olisi mahdottoman huonoa tuuria, jos saman asiakkaan kaksi levyä osoittautuisivat kelvottomiksi, lohdutteli tiedonpalautusfirman kaveri.

Nii-in.

Allekirjoittaneen ristiksihän on annettu suistokaismainen* elämänasenne, jota voinee kuvata myös joululaulun sanoin hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Tätä sisäsyntyistä molliviritystä vastaan taistelen hellittämättä ja yritän vakuutella itselleni, että jokainen elettäväksi suotu päivä on riemun raikkahin aika ja että kaikki järjestyy ja jostain löytyvät voimat - niin itselle kuin muillekin - kantaa ne asiat, joita kannettavaksi tulee. Que sera, sera. Ja niin edelleen.

Luulen, että melankolisesta pohjavireestäni ja toisaalta tietystä rutiinihakuisuudesta johtuu, että siedän huonosti elämän pienempiä epävarmuuksia. Niitä on tänä syksynä ollut ilmassa ehkä keskimääräistä enemmän. Lähinnä kyse on arjen ja asumisen järjestämisestä sekä tietokoneongelmien kaltaisista vastoinkäymisistä. Ei siis mitään suurempia murheita (ainakaan vielä, muistuttaa oitis sisäinen Rapanhapakkoni). Mutta kun jonkinlainen perusstressitaso on korkeahko silloinkin, kun kaikki on järjestyksessä, ei tarvita kummoista turbulenssia, kun Pagistaanissa jo ryntäillään seinille. Hei, tonttu-ukot, hyppikää.

Mutta näillä eväillä mennään taas tovi eteenpäin kohti (vielä) tuntemattomia uhkia ja kamaluuksia.

*Niille, jotka eivät ole lukeneet C. S. Lewisin Narnia-sarjaa, mainittakoon, että suistokaiset (engl. marshwiggle) ovat suomailla asuvia apeita otuksia, joiden pessimismi kykenee kääntämään parhaimmatkin uutiset huonoiksi. Hyvät ajat ovat vain merkki siitä, että synkemmät ovat tulossa.

Murphyn rinnakkaistodellisuus

Pagistaanissa on näemmä siirrytty johonkin vinksahtaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Murphyn lakien pätemisaste on noussut potenssiin kymmenen.

Eilen sain uuden kannettavan, johon sivumennen sanoen menivät kaikki säästöni. Ei niitä tosin Cambridgen asumiskulujen jälkeen huimasti ollutkaan. Viritettyäni kalliin ja toivottavasti vähän edellistä kestävämmän läppärin käyttökuntoon ryhdyin siirtämään varmuuskopioituja tiedostoja ulkoiselta kovalevyltä koneelle. Varmuuskopiot olin ottanut huhtikuussa (sentään), joten valtaosa särkyneellä levyllä olleesta tiedoista oli tallessa huolimatta muutamista kirvelevistä menetyksistä.

Piti olla.

Vielä viime viikolla moitteettomasti toiminut ulkoinen kovalevy ei käynnistynyt.

Se ei käynnistynyt myöskään siipan kotikoneella. Eikä hänen työkoneellaan. Kokeiltiin toista johtoa. Ei elonmerkkejä.

Älkää nyt sanoko, että olisi kannattanut ottaa varmuuskopioista varmuuskopiot heti, kun kiintolevy meni rikki. Tai että valokuvia olisi kannattanut aika ajoin poltella dvd-levyille. Tai että olisi kannattanut  tutustua pilvipalveluiden mahdollisuuksiin varmuuskopioinnin tukena jo pari vuotta sitten, vaikka ajatus omien tiedostojen levittelystä virtuaaliavaruuteen arveluttikin.

En tällä hetkellä tohdi toivoa suuria tiedonpalautuspalveluilta. Jos työ onnistuu, menee siinä helposti humanistin kuukausipalkka. Jos taas ei, menevät - muun muassa - vuoden työt ja kahden vuoden kuvat.

Viikko ja kaksi kovalevyä. Taidan ryömiä sängyn alle odottamaan paiseruton oireita tai meteoriittia. Molempia ehkä.

Disk read error

Tämän piti olla se viikko, jonka aikana saisin erään tilausartikkelin viimeisteltyä ja pois käsistäni. Ensi viikolla kaavailin siirtyväni taas pääprojektin pariin.

Ihminen päättää, tietotekniikka säätää. Kesken työteliäähkön tiistaipäivän tietokoneeni lävähti pimeäksi ja ilmoitti sitten yksitotisesti: Disk read error.

Disk read error.

Disk read error.

Naapurin bittivelhon tuomio oli karu: kiintolevy oli niin soosina, ettei tiedostojen palautusta edes kannattaisi yrittää. Kuukauden urakoinnilla pelastuisi vain rippeitä.

Koska edellisestä konekriisistä on vaivaiset kaksi vuotta, luottamukseni läppärin suorituskuntoon ja tuleviin yhteisiin vuosiin oli ollut luja. Niin luja, ettei esimerkiksi mainitusta tilausartikkelista ollut varmuuskopiota. Eikä muutamasta muustakaan tekeleestä. Valokuvista menetettiin onneksi vain huhtikuun otokset, kiitos laiskuuteni tyhjentää ja formatoida kameran muistikorttia.

Ei ota ihminen opikseen, ei. On se kumma.

Hyvä puoli asiassa on, että tietojenpalautuksesta säästyneet sataset voi nyt sijoittaa - toivottavasti - himpun verran kestävämpään koneeseen. Sekä johonkin systeemiin, joka ottaa varmuuskopiot automaattisesti, säännöllisesti, lupia kyselemättä.

Vapaakappaleita ja lumikelloja

Valamo-kirjan tekijänkappaleita on sen verran reilusti, että ajattelin voivani toimittaa muutaman myös Pagistaanin uskollisille lukijoille vaikkapa sen kunniaksi, että blogi on ollut pystyssä huimat yhdeksän vuotta. Kymmenvuotistaipaleen juhlistaminen olisi toki komeampaa, mutta mennään nyt näillä vuosilla.

Paljon on blogosfääri yhdeksän vuoden aikana muuttunut ja osin hiljentynytkin. Moni konkari ja vanha tuttu lienee siirtänyt pohdintansa muuhun sosiaaliseen mediaan tai niin sanottuun oikeaan elämään. Eivätpä ole Pagistaaninkaan päivitysmäärät olleet viime vuosina enää samoja kuin alkuaikoina.

Mutta asiaan. Nopeimmat kolme saavat siis kirjan omakseen ilmoittautumalla kommenttilaatikossa ja antamalla lyhyen perustelun sille, miksi teoksen hyllyynsä haluaa. Kirjoittajaa ei tarvitse kehua.

Tarjoukseen toki sisältyy rohkea oletus, että Pagistaanilla on edelleen ainakin kolme lukijaa. Ei sekään sanottua ole.

Mikäli teoksesta jotakin haluaa maksaa ja samalla kattaa postituskuluja, voi lahjoittaa jonkun roposen juoksukampanjaani ja osaltaan edesauttaa afrikkalaistyttöjen kouluttautumismahdollisuuksia.

Toinen vaihtoehto tukea hyvää asiaa on hankkia kirja aikanaan Valamon luostarin kirjakaupasta; sieltä myydyistä kappaleista aion siirtää tekijänpalkkion palaneen päärakennuksen kunnostamiseen tai uudelleen rakentamiseen. Sain sekä väitöskirjaa että tätä teosta väsätessäni Valamosta niin paljon tukea - muun muassa luvan käyttää luostarin kuva-arkistoa veloituksetta - että tahdon antaa jotain myös takaisin, vaikka vaatimattomallakin tavalla.

---

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia paikallisen puhelinliittymän - en ymmärrä, miksi jahkailin sen kanssa niin pitkään - joten syksyllä hankkimastani älypuhelimesta on nyt enemmän iloa. Esimerkiksi karttaominaisuus on mainio pitkillä juoksulenkeillä, joilla olen taipuvainen eksymään, vaikka kotona reitin kartasta katsoisinkin.

Myös puhelimen kamera on yllättävän hyvä. Esimerkiksi tuo pikaisesti räpsäisty kuva lenkin varrelle osuneista lumikelloista on teknisesti sangen kelvollinen. Pienen "toimintakamerani" jälki ei ainakaan värien osalta yllä samaan (toimintakamera on siis rintataskuun mahtuva Olympus - sitä pidän mukanani pyöräily- tai kiipeilyretkillä, joille järjestelmäkameraa ei viitsi raahata särkymään). Alareunan epäonnistunut rajaus häiritsee tosin silmää; tarkentamisen ja rajaamisen hienosäätömahdollisuuksia ei voi tietenkään verrata oikeaan kameraan. Tai sitten olen vain tottumaton kännykkäkameran käyttäjä.

Niin, täällä kukkivat jo lumikellot. Aurinkoisimmilla paikoilla myös narsissit alkavat avata kukintojaan. Peipposet huutavat ikkunan takana aamukuudesta alkaen, välillä soolon tai hätäisen varoitussarjan lirauttaa punarinta tai mustarastas. Kyyhkysten puhallinorkesteri on niin ikään ahkerasti äänessä. Muuten on kyllä ollut varsin kylmää ja epävakaista, aivan kuin Suomessa huhtikuussa.

Läppäri, täppäri, kännykkä ja Skype

Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, Pagistaanissa ei pidetä shoppailusta. Pakolliset ostoksetkin hoidetaan pitkin hampain vasta, kun niitä ei enää voida välttää (farkut hiutuvat puhki tai tietokone kuukahtaa lopullisesti kesken artikkelin kirjoittamisen).

Vastoin tapojani tein kuitenkin erinäisiä teknillisiä hankintoja lähestyvää reissua ajatellen - ja vähän muutenkin. Pitkään asiaa arvottuani menin ja korvasin vanhan, vuosia hyvin palvelleen puhelimeni niin sanotulla älypuhelimella.

Eikä siinä edes kaikki. Kahden viikon lisäharkinnan jälkeen ostin vielä tabletin, eli täppärin, eli sormitietokoneen näppäimistötelakalla. 

Tällaista riihattomuutta ei tässä virtuaalivaltakunnassa ole kuunaan nähty. Kyllä moinen mietityttikin - sekä ennen että jälkeen. Ei pelkkinä investointeina, vaan myös kysymyksenä, mikä on oikeasti ihmisrievulle hyötyostos ja mikä pelkkää ajautumista markkinayhteiskunnan virrassa, jossa ostetaan asioita, joita ei oikeasti tarvita, rahalla, jota ei oikeastaan olisi.

Miksi sitten tein nuo ristiriitaisia tunteita herättävät hankinnat? Jo usean vuoden ajan olen toivonut, että voisin tarvittaessa lukea ja kirjoittaa sähköpostia myös tien päällä, eli ollessani poissa kotikoneen ääreltä. Siis tarvittaessa, odotellessani jotakin tärkeämpää viestiä tai halutessani lähettää sellaisen.

Toisekseen lukuisilla arkistoreissuilla hienosti palvellut minikokoinen kannettavani Sputnik on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Tuttavat - ja osin siippani - saivat ylipuhuttua pohtimaan, voisiko niin kutsuttu tabletti korvata uuden reissukoneen, vaikkei se kirjoitusominaisuuksiltaan perustietokoneelle pärjääkään. Mutta siihen voi ladata kaikenlaista kirjoista lehtiin myös ulkomailla ollessa. Ja se netissä piipahtaminen on helppoa.

Niin sanotun kehityksen vauhtia kuvaa sekin, että kun ostin Sputnikin viisi vuotta sitten, minikannettava oli uusinta uutta. Nyt tilalle ovat tulleet vain kolmanneksen siitä painavat tabletit ja kannettavat, joiden paksuus on ehkä neljäsosan matkakumppanini pyylevästä olemuksesta.

No niin. Pagistaan on siis siirtynyt pronssikaudelta nykypäivään. Mitä tällaisesta seuraa? Kulttuurishokki tietysti.

Otetaan esimerkiksi älypuhelin, koska sitä olen ehtinyt käyttää enemmän kuin tablettia. Sen käytöstä kosketusnäyttöineen pääsi kyllä jyvälle melko nopeasti, mutta aivan yhtä nopeasti tajusin, miten paljon pulikkaan on ladattu mahdollisuuksia, joita en tarvitse - ja miten paljon enemmän viihdyttäviä lisäsovelluksia siihen on ladattavissa ilmaiseksi tai rahalla. Se erilaisten pelien ja muiden vitkuttimien määrä! Millä ajalla ihmiset noita käyttävät ja miksi? Tunsin olevani kotoisin jostain aivan eri planeetalta kuin kapulan oletetut käyttäjät.

Toinen - ja kenties vakavampi - huomio oli se, miten salavihkaa uusi värkki alkoi vaikuttaa ajankäyttööni. Siinä, missä ennen olin istunut lähijunassa katsellen ikkunasta ulos tai lukien kirjaa, tai odotellut asemalla junaa taivaalle tuijotellen, huomasin nyt ronkkivani tuon tuostakin puhelintani: tarkistavani niitä sähköposteja tai lukevani tai kirjoittavani Facebook-päivityksiä tai hiplaavani asetuksia muuten vain.

Samaa tekivät muuten ympärillä useimmat muut.

Toisin sanoen pienet joutilaisuuden tai satunnaisen mietiskelyn lokerot päiväohjelmassa alkoivat salakavalasti täyttyä puuhastelusta puhelimen parissa. Entä jos pitäisin pelaamisesta? Siihen katoaisivat viimeisetkin virikkeettömät hetket.

En tiedä muista, mutta ainakin minä tarvitsen kipeästi ne ikkunasta tuijottelun tuokioni. En halua tilannetta, jossa voin sujuvasti olla yhteydessä kaikkiin koko ajan, mutta sisältö puuttuu, kun sitä ei koskaan ehdi muodostua siellä kaikkein tärkeimmässä prosessorissa. En tahdo, että välineet, joiden tarkoitus olisi taata suurempi "vapaus" toimia arjessa, muuttuvatkin vähitellen alituista huomiota vaativiksi orjuuttajiksi.

Tässä voinen onneksi käyttää tahdonvoimaani ja tietoisuuttani, ettei niin pääse käymään. Hyvä renki, mutta huono isäntä pätee myös nykyajan virtuaaliseen todellisuuteen ja sen mahdollistaviin välineisiin. 

Alan olla jo siinä iässä, että voin varovasti nostalgisoida omaa lapsuuttani ja nuoruuttani ja lievästi päivitellä nykymenoa, jossa markkinatalouden vauhdittama virikevirta näyttää loputtomalta. Jollain tapaa olen kiitollinen siitä, että sain rauhassa tylsistyä automatkoilla takapenkillä ilman elokuvia, pelejä tai muuta musiikkia kuin vanhempien kasetilta soittamat 50-luvun iskelmät. Enkä harmittele yhtään, ettei meillä ollut kännyköitä, vaan ystävää tavoitellessa piti soittaa kotipuhelimeen ja toivoa, ettei sieltä ainakaan vastaa se hiukan pelottava isoveli, vaan kaveri itse tai edes tämän äiti.

Ja vielä 18 vuotta sitten, kun vietin syksyn Petroskoissa, ainoat sähköllä toimivat arjen helpottajat olivat valot ja matkaradio (liesikin toimi kaasulla). Jos kotiin halusi soittaa, piti mennä kaupungin pääpostiin ja tilata ulkomaanpuhelu. Iltaisin kirjoitin pitkiä kirjeitä radiota kuunnellen tajuamatta edes kaivata helpompaa yhteydenpitoa Suomessa oleviin ystäviin, saati muita virikkeitä. Vuonna 1998, ollessani Moskovassa kieliharjoittelussa, jonkinlainen sähköpostimahdollisuus oli jo yliopistolla olemassa, mutta vaati jonottamista ja erinäisten käytännön hankaluuksien sietämistä.

Nyt olen siis lähdössä ulkomaille mukanani läppäri, täppäri, älypuhelin ja digikamera. Yhteyttä voi pitää kätevästi vaikkapa Skype-ohjelmalla, joka suoltaa juttukaverista reaaliaikaista videokuvaa oman koneen näytölle.

Muutos on ollut käsittämättömän nopea. Uusista innovaatioista tulee pian itsestäänselvyyksiä ja seuraavaksi jotakin, jota ilman ei koe tulevansa toimeen. Ei ihme, jos ihmispää ei pysy vauhdissa mukana.

Piti olla

Tähän väliin pieni tiedotusluontoinen asia. Oikeastaan kaksi.

1) Varmuuskopioita ei voi olla liikaa.

2) Jos allekirjoittaneen lupaamia valokuvia tai muuta aineistoa ei ole kuulunut, syynä on tietotekninen ongelma yhdistettynä jonkinasteiseen typeryyteen.

Uskollinen, vuonna 2004 joululahjaksi saatu kannettavani oli kärsinyt ainakin vuoden päivät vanhuudenoireista, jotka ansiokkaasti itseäni pettäen jätin huomiotta ("ostan kyllä uuden heti, kun rahatilanne tästä paranee").

Eräänä pimeänä, syksyisenä maanantaiaamuna kaikkensa antanut kone sitten luovutti. Ei käynnistynyt. Vähän ähisi ja yritti, muttei jaksanut enää.

Minulla tietysti piti olla varmuuskopiot kaikesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, mutta eipäs ollutkaan. Sivuhuomautuksena todettakoon, ettei kannata luottaa etävarmuuskopiointeja tarjoaviin maksullisiin ohjelmiin. Ei ainakaan niin lujasti, ettei ottaisi säännöllisesti kopioita myös itse pariin eri paikkaan.

Tämä tapaus oli kaikkinensa onnettomien sattumien summa höystettynä mainitulla typeryydellä.

Sain kyllä likimain kaiken kadotetun takaisin - ilmaista se ei ollut, kuten ei myöskään uuden koneen ostaminen tuli hännän alla - mutta joudun vielä muiden kiireiden lomassa asentamaan uudestaan kuvansiirto- ja käsittelyohjelmat ja paljon muuta sellaista, joka vuosikaudet oli mukavasti käsillä yhdellä hiiren klikkauksella.