maanantaina, marraskuuta 18, 2013

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.

4 kommenttia:

Anu A. kirjoitti...

Seurataankohan samaa blogia... täällä positiivinen esimerkki siitä, miten räplääminen osoittautuukin luovaksi toiminnaksi!

http://maahiska.blogspot.fi/2013/11/siivouksen-valissa-tauko.html

Valitettavan monella se kuitenkin taitaa olla sitä, miltä se vaikuttaakin - pelkkää ajantappoa vailla sen kummempaa päämäärää (*köh*virtuaaliananaat*köh*!)

Lahja kirjoitti...

Valitettavasti varsin sama kokemus. Aiemmin työmatkat kului lukien, nykyään helposti tulee plärättyä internettiä läpi. Yksi päivä olin napannut lehden laukkuun. Luin yhden artikkelin, jonka jälkeen en enää halunnut lukea muuta, koska jäi niin hyvä fiilis siitä jutusta. Aihe ei ees ollut mikään kummoinen mutta kirjotustyyli oli hyvä ja juttu eteni, ja ennen kaikkea se oli tarpeeksi pitkä, että tavallaan ehti mukaan siihen jutun fiilikseen. En ikinä saa samaa fiilistä netistä lukemani jälkeen, oli juttu kuinka hyvin kirjoitettu tahansa. Jaksan lukea vain lyhyehköjä juttuja, jos teksti on pitkä, harpon läpi ja siirryn seuraavaan.

Kati Parppei kirjoitti...

Jep, Lahja. Jotenkin se keskittyminen vain tuppaa hajoamaan helpommin netissä luuratessa kuin paperitekstiä lukiessa.

Anu, juu, tuo Maahiskan tarina oli hauska. Ja niin, jonkunhan ne virtuaaliananaatkin pitää hoitaa.

Kati Parppei kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.