On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

Lojaaliudesta

Olen viime aikoina tullut miettineeksi lojaaliutta ihmissuhteissa, ennen muuta parisuhteessa. Ei pähkäilyyn mitään erityistä syytä ole ollut; mikä nyt milloinkin mielessä pyörii.

Uskollisuudesta puhutaan paljonkin, mutta jollain tasolla koen, että lojaalius on jotain vielä syvempää, jotain, joka ei ole samalla tavalla keskinäisistä sopimuksista ja rajanvedoista kiinni. On asioita, joita tekemällä saattaa pikku hiljaa sahata oman parisuhteensa (tai yhtä lailla muiden lähi-ihmissuhteidensa) yhteistä oksaa, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä ja harmittomilta vaikkapa vieraissa käymisen rinnalla.

Yksi on toisen nolaaminen. Joskus sitä on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa joku seurueen hauskuuttajana itseään pitävä ottaa vitsailun ja piikittelyn kohteeksi vieressään istuvan puolisonsa. Totta ihmeessä "hauskaa" kerrottavaa löytyy jos jonkinlaista, kun eletään yhdessä ja joudutaan jakamaan toisen kanssa myös omat heikkoudet ja hölmöilyt. Jos toista ei jostain kumman syystä näiden julkinen repostelu naurata, voidaan häntä syyttää huumorintajuttomuudesta.

Lähes poikkeuksetta tällainen ilakointi on yksinomaan piinallista kaikille osapuolille. Kiusaantuneisuus nousee nopeasti tasolle, joka tuntuu vievän hapenkin ilmasta. Jos nokkeluuttaan haluaa tuoda esiin, yhtä hilpeitä anekdootteja luulisi löytyvän vielä lähempää. Omiin tolloiluihin ja neurooseihin on täydet tekijänoikeudet!

Toinen, vähän mutkikkaampi kysymys on se, minkä verran yhteisestä elämästä muille jaetaan. En haluaisi yleistää, mutta joskus tuntuu, että varsinkin naiset tapaavat ruotia miestensä edesottamuksia varsin estoitta Sinkkuelämää-sarjan hengessä*. En tiedä - ehkä minulla ei vain koskaan ole ollut sellaista naisystäväporukkaa tai muuta viiteryhmää, jossa tällainen "vertaistuki" olisi ollut luontevaa. Tai sitten minulla on ollut kumppaneitteni osalta niin hyvä tuuri, etten ole kokenut siihen erityistä tarvetta.

Jollain tapaa myös koen, että kyse on luottamuksesta. Luotan siihen, että vuorilla kiivetessämme kumppanini varmistaa ja auttaa tarvittaessa. Samalla tavoin luotan siihen, ettei hän levittele minun asioitani, ongelmiani tai mokailujani muille, vaan ottaa ne puheeksi minun kanssani, jos aiheelliseksi kokee. Sama pätee toisin päin. Minä varmistan, autan, jos vain osaan ja yritän olla puolestani luottamuksen arvoinen.

Mutkikkaaksi asian tekee se, että joskus jonkin harmituksen purkaminen ulkopuolisille voi oikeasti olla terapeuttista ja estää suhteettoman räjähdyksen kotona. Siten voi myös saada uutta näkökulmaa johonkin toistuvaan solmukohtaan. Mutta noin yleensä ottaen en usko, että toisen jatkuva arvosteleminen ja huomion kiinnittäminen negatiivisiin asioihin on millään tavoin rakentavaa, tapahtuipa se kasvokkain tai selän takana. Olisiko muka parempi, jos toista ei siinä olisi? Jos siltä tuntuu, ongelmat voivat oikeasti olla isompia kuin se klassinen vessapaperirullan väärin laittaminen.

Mitä lojaalisuuteen ja sen määrittelyyn noin yleensä tulee, kannattaa lukea Eufemian viimekeväinen kirjoitus ja sen kommentit.

*Harrastavatkohan miehet samaa? Tämä on taas kovin karkeaa yleistystä, mutta jotenkin ajatus, että miesporukka kaljalla istuessaan kilpailisi vaikkapa siitä, kuka kärsii eniten puolisonsa idioottimaisuudesta, tuntuu perin oudolta. Ehkä tässä näkyy - hienosti sanottuna - jonkinlainen kulttuurinen ero sukupuolien diskursseissa? Miten lojaalius milloinkin ja keidenkin osalta suuntautuu? Vai ovatko yksilöiden keskinäiset erot taas kerran suurempia kuin tiettyjen ryhmien?

Ohi

Ihmisten yksityisyyttä suojatakseni käytin taiteilijan vapautta ja PhotoShopia ja lisäsin karonkkatunnelmiin hieman impressionistista häivettä.

Aivan aluksi haluaisin kiitt... tai ehken sittenkään. Mutta viikon toipumisaika on laannuttanut pahimmat traumat niin, että voin kuvitella palaavani varovasti viime lauantaihin.

Ei tässä ole kyllä ollut aikaakaan kirjoittaa. Eikä olisi nytkään. Mutta jos jotain.

Viime viikon Nyt-liitteessä kirjailija Riikka Pulkkinen totesi kaivaneensa kolmen vuoden ajan itselleen häpeäkuoppaa: "Mun kaltaiset neurootikot näkevät asioiden kääntöpuolet ja varautuvat pahimpaan". Sielunsisar! Minäkin olen suhtautunut suurella epäluulolla kommentteihin, joiden mukaan väitöstilaisuuteni meni hyvin. Itse näen vain takeltelut ja kompuroinnit. Jälkikäteen olen vielä hoksannut pari mokaa - ehei, en kerro, mitä ne ovat - jotka ovat saaneet minut luisumaan toviksi kuopan pohjalle ripottelemaan savea ylleni.

On tosiaan totta, ettei väitöstilaisuuteen voi oikein valmistautua. Olin itse varautunut perustelemaan väitöskirjassani tekemiäni valintoja, kun vastaväittäjä yllättikin minut kyselemällä aivan muita asioita. Ihmismielen toiminta on mielenkiintoista: stressaavassa tilanteessa voi käydä niin, että muistin yläkerroksiin nostetut asiat osaisi selittää etuperin ja takaperin, kun taas kaikki muu sinänsä tuttu aineisto on hautautunut alemmas, josta siihen on yllättävän vaikeaa päästä käsiksi.

Mutta ohi se on joka tapauksessa. Enkä voi sanoa, etten olisi nauttinut siitä jollain tasolla. Vastoin odotuksiani en jännittänyt juuri lainkaan. Väitös itse oli keskustelua enemmän kuin tenttaamista. Vastaväittäjäni oli sangen huomaavainen, eikä jättänyt minua pulaan silloinkaan, kun pääni löi tyhjää. Karonkassa oli mukavaa, etenkin, kun myös vieraat näyttivät viihtyvän - arvon vastaväittäjäni niinkin hyvin, että lähti vasta pikkutunneilla toiseksi viimeisenä vieraana.

Mutta ne kiitokset. Julkisesti kiitin jo avainhenkilöitä, mutta perheenjäseniä ei virallisissa puheissa sovi liikoja ylistää. Siispä kiitän ennen muuta siskoani hienosti onnistuneista karonkkajärjestelyistä. Kuten muutamaan kertaan totesin, ilman häntä olisin päätynyt viemään vastaväittäjän ja kustoksen torigrillille makkaraperunoita syömään. Vaikka karonkka ei ollut mitenkään mittava tai pompöösi, olisi siinäkin ollut järjestelemistä yli omien voimavarojeni ja käytettävissä olevan aikani. Jälki oli tyylikästä ja toimivaa, kuten odottaa saattoi sisareni ollessa kyseessä.

Kiitokset kuuluvat myös kaikille vieraille, jotka tunnetusti tekevät juhlan. Olin iloinen ja liikuttunut siitä, miten moni kollega ja ystävä tuli pitkienkin matkojen päästä juhlistamaan päivää, joka oli pieni askel ihmiskunnalle, mutta allekirjoittaneelle vuosien työn huipentuma.

Lämmin kiitos kuuluu toki myös teille virtuaalikannustajille.

Ja nyt leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.

Ärsyttämisen paradoksi

Kurjenmiekkojen sukua oleva apostolinmiekkamme (Neomarica northiana) päätti pitkästä aikaa kukkia. Vanhan, nykyisin harvinaiseksi käyneen huonekasvin kukka kestää vain päivän, mutta on sitä koreampi.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg manaili amerikkalaistyylisiä kiitospuheita, joissa asiasta tai toisesta palkittu kiittää vuolain sanoin vanhempiaan, puolisoaan, työtovereitaan ja niin edelleen: "Helpompi on pitää aitona sitä entistä kiitosta ja kumarrusta. Sillä tästä lähtee makeilun mato luikertamaan suomalaiseen kanssakäymiseen: Kiitos, Erkki, sinulle tästä fantastisesta kahvihetkestä viihtyisässä kodissanne ihanan perheesi seurassa. Ja sinua, Raija, haluan erityisesti kiittää upeista korvapuusteistasi."

Ei ehkä suoranaista makeilua, mutta jonkinlaista ylikohteliaisuutta allekirjoittanut on harjoittanut elämässään enemmän kuin oman osansa. Tähän liittyy jokseenkin tragikoominen oivallus viime vuosilta.

Pienen ikäni olen siis kuollakseni pelännyt ärsyttää muita ollen vakuuttunut, että teen sitä jo pelkällä olemassaolollani. Kun vielä olen herkkä - voisi sanoa, että yliherkkä - vainuamaan tilanteiden jännitteet ja ihmisten mielialat, olen koettanut varmistaa selustaani yrittämällä olla mahdollisimman myötäsukaista ja vaivatonta seuraa. Ajatus siitä, että aistisin ilmapiirin synkkenemistä tai yleistä vaivaantuneisuutta siksi, että minä olen kehdannut vaatia tai pyytää jotakin, on kai ollut sietämätön.

Oikeastaan ensimmäinen havahduttajani oli entinen appiukkoni, joka teki selväksi, ettei sietänyt vastausta "ihan sama" kysyttäessä vaikkapa sitä, haluanko kahvia tai teetä. Hän - suomalaistunut iranilainen - kammosi persialaiseen kulttuuriin kuuluvaa kursailua (persiaksi tarof), ja ilmoitti kursailijan siirtävän häikäilemättömästi vastuun päätöksestä kysyjälle. Juuri niinhän se on, vaikka itse sitä luulee vain helpottavansa muiden elämää olemalla esittämättä vaatimuksia tai edes toiveita.

Sittemmin olen kuullut vanhoilta ystäviltäni muisteluksia siitä, miten yltiökohteliaisuuteni esimerkiksi heidän vanhempiaan kohtaan ihmetytti ja joskus ärsyttikin. Ärsytti!

Myös rakas siippani totesi taannoin minun olevan jopa raivostuttavuuteen asti kohtelias, tosin sitä kuulemma hämmentävästi kompensoi taipumukseni kiihtyä nollasta sataan ja saada täysin olemukseeni sopimattomia kiukunpuuskia. Olemukseeni sopimattomia sikäli, että juuri sileä normikäytökseni ei antaisi mitään syytä olettaa, että räjähdys voi olla aivan nurkan takana (tähän vastasin, että hänen pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, kun olen vihdoin kolmenkymmenen vuoden jälkeen oppinut suuttumaan sen sijaan, että kääntyisin entiseen tapaan sisäänpäin sättimään itseäni ja manipuloimaan läheisiäni mykkäkoululla ja itsesäälillä).

Yhtä kaikki, en siis ollut itse ollenkaan tajunnut, että pyrkimykseni olla ärsyttämättä ketään onkin johtanut aivan päinvastaiseen lopputulokseen.

Mutta selväähän se on. Kun itse mietin omia tuttaviani, helpointa ja mukavinta seuraa ovat ne oman tilansa ottavat, suorapuheiset ihmiset, joiden mielialoja ja toivomuksia ei tarvitse arvailla ja nuuskia ja miettiä, onko toinen kenties loukkaantunut jostain ja mikä pahinta, kenties loukkaantunut jostain, mitä minä olen sanonut, tehnyt tai jättänyt tekemättä (sellainen arvailu on myrkkyä etenkin kaltaisteni ilmapuntareiden mielenrauhalle). Tai jotka sanovat jotakin, muttei voi koskaan tietää, sanovatko he sen vain muita miellyttääkseen. Että jos he vaikka sanovat haluavansa kahvia, ottaisivatko he kuitenkin mieluummin teetä, vaikkei kukaan muu sitä ota, ja vaikka sen valmistaminen tuottaisi ylimääräistä vaivaa.

Niin. Juuri itseni kaltaiset ovat sitä hankalinta seuraa. Luultavasti olen käynyt neuroottisessa sileydessäni ja särmättömyydessäni ihmisten hermoille pienen ikäni.

Se on jotenkin surkuhupaisan hilpeä ajatus. Siitä pitäisi kai ahdistua, mutta jostain syystä minua vain naurattaa. Ja vähän ehkä nolottaa.

Uusi tekosyy

Nuoremman koiranpojan venähtänyt takajalka on vihdoin parantunut kokonaan. Helpotus! Melko pitkään pentu otti ravatessaan hassuja jenkka-askelia, vaikkei varsinaisesti enää ontunutkaan. Ilmeisesti tavan vuoksi se piti myös tassua ylhäällä seistessään - ei aina, mutta usein.

Muun elämän osalta helpotusta odotellaan vielä, eli sama virsi jatkuu. Muutoksen tuulenviri alkaa kuitenkin tuntua: lähdemme torstaina koko porukalla Pohjois-Karjalaan, jossa ohjelmassa on muun muassa tutkijakoulukaverin kiinnostava väitös, hiukan mökkeilyä, luennointia, Kanadassa asuvan ystävän tapaaminen sekä väikkärikäsikirjoituksen jättäminen korkeimman omakätisesti tiedekuntaan esitarkastusta varten.

Kohta pitääkin keksiä uusi tekosyy sotkemiselle, stressaamiselle, hajamielisyydelle sekä yleiselle diivailulle ja oikuttelulle. Eihän väitöskirjan väsääminen työtä kummempaa ole, mutta on sen ympärillä kaikesta tohtoritehtailusta huolimatta säilynyt jonkinlainen akateemisen mystisyyden aura, jonka suojissa ja varjolla on tuntenut voivansa käyttäytyä aika ajoin hieman omituisesti. Tosin epäilen uskottavuuteni saaneen hieman naarmuja, kun olen tehnyt "viimeisiä viilauksia" ja hyppinyt niiden takia seinille jo ainakin vuoden ajan.

Ganglio

Joskus on huvittavaa, miten jokin itselle täysin uusi ilmiö osoittautuu sangen yleiseksi ihan omassa tuttavapiirissäkin.

Kesällä vasempaan kädenselkääni kasvoi hassu pahka. Se oli kiinni jänteessä ja liikkui, kun sormia liikutteli. Koska se ei ollut kipeä eikä haitannut menoa muutenkaan, lykkäsin lääkärivisiittiä muiden kiireiden takia aina lokakuun alkuun saakka. Sitten tuli muutakin asiaa työterveysasemalle. Näytin samalla pattia, josta vastoin odotuksiani ei ollut pullahtanut pieniä hämähäkkejä tai muuta elävää (ulkonäön puolesta se olisi ollut aivan mahdollista).

- Jaahas, näyttää gangliolta, totesi lääkäri ja alkoi rapistella neulaa suojapussista.
- Pidäpäs kättä paikallaan, noin, äläkä liikuta sitä, vaikka vähän sattuukin.

Punkteeraus osoitti patin tosiaan ganglioksi, eli hyytelörakkulaksi. Samalla se katosi jälkeä jättämättä. Tosin se voi kuulemma tulla takaisin. Silloin punkteerataan uudestaan ja jos sekään ei auta, leikataan.

Avautuessani aiheesta eräässä sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin ystävistäni ja tuttavistani ilmoitti ganglioiden olevan tuttuja joko omakohtaisen tai lähipiirin kokemuksen kautta. Peräti kahdelta kaverilta oli sellainen leikattukin.

Enkä minä ollut kuullut moisista koskaan mitään. Maailmani on taas vähän rikkaampi ja ihmeellisempi, kiitos hyytelörakkuloiden.

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Ainoa nainen

Kevätkesän mukavimpiin ja mieltä ilahduttavimpiin tapauksiin on kuulunut ystävän esikoisromaanin julkaiseminen. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan; en vain siksi, että kyseessä on ystäväni teos, vaan koska se on hyvin kirjoitettu ja aiheeltaan niin psykologisesti, sosiologisesti kuin puhtaan inhimillisestikin kiinnostava.

Mikä on hinta siitä, että ihminen yrittää olla muuta kuin on? Ketkä sen hinnan joutuvat loppuviimeksi maksamaan? Millaisista syistä ihmiset yrittävät olla ja esittää muuta kuin ovat? Myös itselleen? Entä jos ei itsekään tunne itseään, ja asiat alkavat valjeta vasta, kun se on niin sanotusti myöhäistä - ainakin joiltakin osin?

Elämä on ihmeellistä, hyvässä ja pahassa.

Luotu vai oikea tarve

Mies kertoi huvittuneena, miten kaksi nuorta naista oli marketissa katsellut Taika-astioita peittelemätöntä inhoa osoittaen.
- Jos joku meille tuollaisia toisi, niin seinään heittäisin, oli toinen uhonnut.

Pitää toivoa, että naisella on yhtä herkkävainuisia ystäviä kuin Pagistaanin väellä. Ettei tuomisia sentään seinään tarvitse heittää.

Kun nyt materian haalimiseen päästiin, niin kerrottakoon allekirjoittaneen viimeisimmän päkätin liittyvän minikokoiseen kannettavaan tietokoneeseen. Itse asiassa olen jo päättänyt sijoittaa veronpalautukseni sellaiseen (jos hyvin käy, saan hankinnan vieläpä verovähennykseen). Olen tähän saakka raahannut täysimittaista, painavaa Aceriani ympäri maailmaa peläten, että ainokaiseni korvaamattomine sisältöineen varastetaan tai kovalevy kyllästyy retuutukseen ja sanoo sopimuksen irti.

Esimerkiksi ensi viikoksi lähden Pietariin arkistoreissulle, ja vaikka muistiinpanot voisikin tehdä perinteisesti kynällä ruutuvihkoon tai vähemmän perinteisesti digikameralla, muiden töiden takia joudun ottamaan koneen matkaan. Koska tarvitsen vain nettiyhteyttä ja kirjoitusmahdollisuutta, tuntuu työläältä ja kovin riskialttiilta raahata jälleen kerran koko kotitoimisto mukaan.

Olen kyllä miettinyt, onko kyseessä taas yksi luotu tarve. Jos markkinoille ei olisi tullut minikannettavia, en sellaista osaisi kaivatakaan. Eihän kannettavia koneitakaan ole ollut saatavilla kovin pitkään. Tai kotitietokoneita ylipäänsä, jos niikseen tulee. Tarvitsenko siis miniläppäriä oikeasti, vai olisiko se vain kiva olemassa?

Olen vakuutellut itselleni, että niin nyt kuin toivon mukaan tulevaisuudessakin tienaan elantoni pitkälti kirjoittamisella, joka taas ei ole paikkaan sidottua työtä. Kätevästi mukana kulkeva työväline haukkunee siis hintansa mennen tullen. Kaikkiin uusiin villityksiin ei tarvitse lähteä mukaan, mutta holtitonta kuluttamista tuskin lienee, jos hyödyntää uutuuksia harkiten silloin, kun ne todella helpottavat elämää.

Kun päkätti on täten julkisesti perusteltu ja oikeutetuksi päätetty, kaikenlaisia vinkkejä tai kokemuksia minikannettavista otetaan kiitollisuudella vastaan. Onko esimerkiksi Acer Aspire One ollut hintansa väärti, jos joku on sellaisen hankkinut?

Vastarintaa

Alun perin Missale Aboense-teoksessa vuonna 1488 esiintynyt kuva on lainattu täältä.

Osmo Soininvaara on viime päivinä kirjoittanut maahanmuuttokysymyksistä asiallisella tavalla, jonka toivoisi yleistyvän tunnepitoisen kohkaamisen ja toisaalta hyssyttelyn sijaan. Mustavalkoisuus (sic!) on näistä asioista kaukana, vaikka jostain syystä juuri kyseinen aihe tuntuu suorastaan yllyttävän kärjistyksiin puolin ja toisin.

Ystävän kanssa pohdimme hieman kyynisesti, kuvittelevatko suomalaiset todella voivansa poimia rusinat pullasta, kuten viimeksi alkuviikosta päivälehden nettikeskustelussa esitettiin. Viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun ilmastonmuutos kuivattaa suuret ja ennestäänkin kituliaasti elantoa antavat alueet käytännössä elinkelvottomiksi, leivän tähden tulee olemaan liikkeellä aika paljon muitakin kuin lääkäreitä ja insinöörejä (joille nytkin tuntuu olevan tarjolla lähinnä mopinvartta ja autonrattia). Tuskinpa silloin voimme todeta, ettei kyseessä ole meidän ongelmamme - semminkään, kun itsekin olemme olleet sitä luomassa.

Jokin järkevä ja kaikille osapuolille edes kohtuullisen oikeudenmukainen linja tähänkin kysymykseen olisi löydettävä. Helpommin toki sanottu kuin tehty.

Muutosvastarinta ja taipumus pään pensaaseen pistämiseen taitavat olla ihmiseen sisäänrakennettuja ominaisuuksia, kuten olen vahvasti epäillytkin. Olen iltaisin lueskellut Seppo Turusen esseitä ihmisen biologiasta kirjasta Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa (2007):

"Fundamentalismi symbolisoi niitä ihmisen ominaisuuksia, joiden vuoksi reagoimme hitaasti maailman muuttumiseen. Ilmaston lämpeneminen, energialähteiden ehtyminen ja sukupuuttojen nopea lisääntyminen saavat meidät ensi kädessä miettimään, että asiaa suurennellaan, että tilanne ei varmaankaan ole vielä kovin paha. Vanhassa vara parempi-asenne näkyy muutenkin: omien elintapojen muuttaminen saattaa vaatia sairastumista ennen kuin päätämme ottaa tutkimustiedon todesta. Tässä voisi puhua jonkinlaisesta tuttuun turvautumisen vaistosta, joka näkyy käyttäytymisessämme pohjavireenä, niin kuin se toki näkyy muidenkin eläinten käyttäytymisessä."

Lööperiä

Toimitin juuri melkoisen määrän tekstiä tulostettavaksi voidakseni lähettää sen edelleen luettavaksi viisaammille. Aikanaan siitä pitäisi saada palautetta, joka toivon mukaan auttaa viimeistelemään lisensiaatintyöksi tituleeratun tekeleen väitöskirjaksi.

Ellei sitä sitten joudu kirjoittamaan alusta alkaen uudestaan. Juuri nyt minusta nimittäin tuntuu, että olen saattanut maailmaan kolmattasataa sivua silkkaa lööperiä. Toivon hartaasti, että kiusallinen tunne on ennemmin perfektionismipirun kuin intuitioni tuote.

Lokakuista päivää valaisi eilen paitsi hetkittäin näyttäytyvä aurinko, myös rakkaan ystävän tapaaminen. Tapaamista tosin varjosti tieto, että kyseinen ystävä on koht'sillään muuttamassa puolisoineen töihin Kanadaan. Siis kovin kauas!

Onneksi joidenkin ihmisten kanssa sitä vain on veistetty niin samasta puusta, ettei etäisyys tai vuosien väli tapaamisessa tunnu haittaavan, vaan yhteys on ja pysyy. Aina tavatessa voi sitten keittää teetä, istua alas ja järjestellä maailman asiat kerralla kuntoon.

Neuloa vai kutoa

Allekirjoittaneella on puolentoista vuoden ajan ollut ilo viettää torstaisin ulkoilu- ja kahvihetki erään haagalaisrouvan kanssa. Visiitistä on hyötyä molemmille: se katkaisee mukavasti etätyöläisen erakkoarjen ja antaa huonosti yksin liikkuvalle rouvalle mahdollisuuden kävelylenkkiin.

Eilen meille tuli puhetta syksystä ja käsitöistä. Tuumasin, miten näihin aikoihin minulle aina iskee into neuloa jotakin, vaikken sitten saakaan aikaiseksi sukanvartta kummempaa.
- Neuloa? Siis kutoa?
- Ei, kun neuloa - tai siis kutoa, juu.

Rouva on kotoisin Hämeestä ja minä Itä-Suomesta, joten hänelle neulominen tarkoittaa käsin ompelua neulalla. Puikoilla ja langalla kudotaan. Minulle taas kutominen tarkoittaa kangaspuiden tai vastaavien käyttöä, kun neulomiseen tarvitaan puikot ja lankaa. Käsin ompelu on käsin ompelua - tai mahdollisesti parsimista.

Sama kieli, eri sanat.

Aroniavarkaissa

Tuo nimeltä mainitsematon, loppua kohden kiihtyvä urakka oheisprojekteineen ei jätä juuri aikaa, tilaa tai energiaa muulle kirjoitus- ja ajatustoiminnalle (erityisen ikävää on huomata laiminlyövänsä myös ystävyyssuhteita ja muuta sosiaalista kanssakäymistä). Yhteiskunnallinen aktiivisuuteni rajoittuu lähinnä päivälehden lukemiseen ja Soininvaaran blogin seuraamiseen. Keskittymiskykyni riittää juuri ja juuri arkirutiineihin, ulkoiluun ja kotoisiin toimiin.

Oikeastaan parhaiten - metsän ja lenkkipolkujen jälkeen - rentoudunkin keittiössä. Huomaan paneutuvani ruoanlaittoon sitä suuremmalla innolla, mitä kovemmilla kierroksilla pääparkani muuten käy. Niin ikään leipoisin vaikka joka päivä, jos tuotoksia olisi syömässä muutkin kuin me kaksi.

Mutta ainahan voi säilöä.

Kerrostalomme pihassa kasvaa runsain mitoin mustamarja-aroniaa, jonka ylenpalttista marjasatoa olen parina syksynä ihaillut tohtimatta kajota yhteiseen omaisuuteen. Myös liikenteen päästöt ovat arveluttaneet, ja kehätyömaan myötä koko tienoo on peittynyt pölyyn.

Eräänä aamuna näin kuitenkin aroniapuskien heiluvan tarmokkaasti. Marjoja poimi urakalla kaksi rouvaa naapuritalosta, mistä rohkaistuneena kävin itsekin hakemassa sisältä sangon. Sain hetkessä kokoon nelisen litraa ja luikahdin sivuilleni pälyillen saaliini kanssa kotiin. Huuhtelin marjat huolella ja päättelin kepeästi, että aroniahilloa tuskin tulee syötyä sellaisia määriä, että raskasmetallijäämät tai muut myrkyt aiheuttaisivat suurempia ongelmia.

Aroniahan on siitä veikeä marja, ettei se tuoreena maistu oikein miltään, tai maistuu lähinnä pahalta. Oikeuksiinsa se pääsee vasta mehuna, hillona tai - niin väittävät - viininä. Itse jaoin marjat kahteen osaan ja tein kokeilumielessä kahdenlaista hilloa, joihin osviittaa ja inspiraatiota hain Henriette Kressiltä. Molemmista tuli herkullisia, joskin seuraavalla kerralla hillosokerin voisi vaihtaa tavalliseen; aroniassa on pektiiniä omastakin takaa niin, että varsinkin jälkimmäisellä ohjeella hillosta tuli marmeladia. Eipä silti, että se olisi haitannut, päin vastoin.

Ainoa ongelma on, että hillojen keittäminen on yleensä ottaen hauskempaa kuin niiden syöminen. Hillomenekki ei pakastemarjoja suosivassa Pagistaanissa ole kovin kummoinen. Talossamme ei ole myöskään kylmäkellaria, joten jääkaappiamme kansoittaa nyt komea komppania aroniahillopurkkeja. Tämä tuttaville ja kyläilypaikkoihin ennakkovaroituksena ilmoitettakoon.

Marja-aroniahillo

2 l aronian marjoja
5 dl (hillo)sokeria
4 rkl hyvää konjakkia (antaa todella pikantin aromin; Kressin mukaan muutkin hyvät viinakset käyvät)

Keitä marjoja ja sokeria 20-30 minuuttia. Jos käytät hillosokeria, jäähdytä ohjeen mukaan. Kuori vaahto, lisää konjakki ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Aronia-omenamarmeladi

2 l aronian marjoja
6 kotimaista omenaa lohkoina (näitä en sentään varastanut)
2 dl vettä
800 g (hillo)sokeria
kanelitanko tai jauhettua kanelia

Keitä noin puolen tunnin ajan miedolla lämmöllä välillä hämmentäen. Poista kanelitanko, soseuta hillo sileäksi sauvasekoittimella ja tölkitä steriloituihin purkkeihin.

Peruskysymysten äärellä

Takana on tavallista vilkkaampi viikonloppu elämän peruskysymysten äärellä, onneksi niiden iloisempien. Perjantaina ystäväpariskunta ilahdutti meitä viime tingan visiitillä ennen jakaantumistaan kahdesta kolmeksi. He - ja samaan aikaan residenssiimme majoittunut siskoni - sietivät urheasti asuntomme trooppista lämpötilaa (jolle, sivumennen sanoen, emme ole lähes kahden vuoden aikana keksineet järkeenkäypää selitystä).

Pagistaan jää odottelemaan uutisia idästä. Kysymys lienee enää päivistä.

Lauantaina saattelimme vieraat matkaan ja suuntasimme Kirkkonummelle serkkutytön häihin. Hääpari oli niin kaunis ja onnellisen näköinen, että yksi jos toinenkin - yllätyksekseen myös allekirjoittanut - pyyhki kirkossa silmäkulmiaan. Juhlat olivat asiaankuuluvan riehakkaat; ruokaa, juomaa, musiikkia ja tanssia riitti ainakin puolille öin ja oletettavasti sen jälkeenkin.

Ettei vauhti olisi päässyt loppumaan kesken kaiken, pistäydyimme vielä sunnuntaina Rajantakaista Karjalaa-näyttelyssä ja nepalilaisessa ravintolassa ennen siskon nakkaamista Tampereen-junalle. Illalla lenkin ja saunan jälkeen ei tarvinnut odotella unta.

Vihtoriksi

Ystävä palasi tutkijavaihdosta Amerikan mantereelta ja kertoi kuulumisia keskiviikkolounaalla. Samalla alalla ja samanlaisessa elämäntilanteessa kun ollaan, puhe kääntyi tuttuun tapaan tulevaisuuteen ja työnäkymiin.

Kerroin siippani - joka hikoilee teollisuuden suolakaivoksilla epäkiitollisissa takuutöissä - uskovan lujasti, että tulen vielä saamaan professorinviran. Tällöin hän suunnittelee heittäytyvänsä vihtoriksi ja keskittyvänsä kotitöihin, nikkarointiin ja lennokkien rakenteluun. Kuinka ollakaan, kollega kertoi tuoreella vaimollaan olevan samankaltaisia tulevaisuudenvisioita (puutöistä ja lennokeista en tosin tiedä).

Yksissä tuumin totesimme, että rakkaat puolisomme ovat valinneet perin oudosti hevoset, joiden puolesta lyövät vetoa. Talouttaan kannattaisi suunnitella ennemmin vaikkapa tuntemattoman miljonääritädin testamentin, aarrekätkön tai lottovoiton varaan, jos niikseen tulee.

Tosin ystäväni saattaa sen viran saadakin. Uskoni häneen on luja, paljon lujempi kuin itseeni.

Juuri sinä, jolla on joskus ollut jotain asiaa

Saisikohan jonkun teistä, Pagistaanin rakkaista kommentoijista, houkuteltua Blogikommentoijatapaamiseen Helsingin Kallioon ensi perjantaina?

"Kaikki blogeja kommentoivat, myös anonyymit, ovat erinomaisen tervetulleita. Uteliaat bloggaajat saavat tulla paikalle jos houkuttelevat mukaan ainakin yhden kommentoijansa."

Kantakaa nyt kansalaisvastuunne erakoituvan etätyöläisen pitämisessä edes jossain määrin sosiaalisena ja liittykää seuraan! Puhumattakaan siitä, miten mukavaa olisi tavata kuka tahansa teistä. Tapaaminen on puoli kuudelta Torkkelinmäen isossa puistossa. Sieltä olisi tiemmä tarkoitus illan viiletessä siirtyä sisätiloihin, eli Kurvin William K:hon.

Allekirjoittanut olisi kerrankin maisemissa (ja siipalla samaan aikaan työpaikan kesäkinkerit), mutta eihän tuonne nyt kehtaa ilmestyä ilman säännönmukaista kommentoijaseuralaista.

Mokipaiva

Family reunion: siskokset Sandy ja Selma vahdissa mökin portailla.

Kolme neljäsosaa Pagistaanin kansasta on palannut meluisille ja tolkuttoman tomuisille kotikonnuilleen, joita ei omikseen tahdo tunnistaa. Pihakallio on kadonnut, kehää mukaillut kevyen liikenteen väylä meluaitoineen ja suojapuustoineen rouhittu pois uuden ajokaistan alta. Sisällä on kuuma kuin saunassa, mutta ikkunoiden auki pitäminen saa aikaan pölykelmun laskeutumisen kaikille pinnoille ennätysajassa.

Karvainen kansanosakin protestoi maalaiselämän loppumista: Sandyn krooninen ongelmakorva tulehtui saman tien palattuamme, mikä on selvä stressin merkki. Lisäksi koira oli vuorokauden pissilakossa. Se tarkoitti jurottamista ja mulkoilemista umpimielisen näköisenä silloin, kun olisi ollut toiminnan aika. Luonto kuitenkin kutsui, joten yöllä eteisen matolle oli ilmestynyt mittava lääsö. Sitä ei normaalioloissa koskaan tapahdu.

Rocky taas kulkee huoneesta toiseen silmin nähden tympääntyneenä, käy vähän väliä tökkimässä minua kuonollaan ja haluaa mennä parvekkeelle nukkumaan metelistä huolimatta.

Tunnen syvää syyllisyyttä koiraparkojen vuoksi, mutta minkäpä teet. Luulen myös tietäväni, miltä niistä tuntuu. Lapsena inhosin sunnuntaita, koska silloin palattiin mökiltä kaupunkiin (asuimme tuolloin Kuopiossa ja vietimme suuren osan viikonlopuista sekä kaikki lomat Liperin mökillä, isäni entisellä kotipaikalla). Perjantai taas oli viikon paras päivä. Kuulen vieläkin korvissani englantilaisen leikkikoulumme amerikkalaisopettajan aksentin, kun hän viikon päätteeksi tuumi, että "onpa Kati iloinen, mutta sehan onkin perjantai ja mokipaiva!"

Kun opettajaäitini kesäloma alkoi, oijustimme mökille ja siellä pysyimme elokuuhun saakka. Isä liittyi seuraan oman lomansa ajaksi, kymmenen vuotta vanhempi siskoni taisi jossain vaiheessa jäädä kaupunkiin viettämään ainakin osan kesästä töissä ja muissa menoissaan.

En muista ikävystyneeni omissa puuhissani koskaan, en edes erityisemmin kaipailleeni kaupunkikavereita. Heistä joku saattoi tosin pistäytyä kylässä kerran, pari kesässä. Jälkeenpäin olen toisinaan miettinyt, viihdyinkö itsekseni niin hyvin, koska se on synnynnäinen ominaisuuteni, vai muovasivatko nuo lapsuuden lomat ja viikonloput osaltaan minusta taipuvaisen erakkouteen ja eräänlaiseen itseriittoisuuteen - tosin kovin näennäiseen ja petolliseenkin.

Ehkä vastaus on sekä että.

Hieman urbaanimpaan mökkielämään pääsin kurkistamaan tänään Lupiinin ihastuttavalla siirtolapuutarhamökillä, jossa pistäydyin vaihdantatalouden merkeissä: toimitin vihdoin perille jo keväällä lupaamani huonekasvinalut ja sain vastineeksi innostavan juttutuokion hyvässä seurassa (johon lukeutui emännän lisäksi pieni, musta koira), esittelykierroksen tiluksilla sekä raparperia niin piirakkana kuin raakanakin. Mainio vaihtokauppa, sanoisin.

Janoiseksi tiedetty

Palatessani kotiin viikon poissaolon jälkeen huomasin harmikseni, että keittiön ikkunalaudalla majaileva basilika oli nääntynyt vedenpuutteeseen. Olisi sittenkin pitänyt istuttaa janoiseksi tiedetty yrtti altakasteluruukkuun! Rutikuiva kasviparka vaikutti kiistämättömän hengettömältä, mutta päätin vielä kastella sen perusteellisesti ikään kuin katumusharjoituksena.

Kah, vain kolmessa tunnissa basilika oli vironnut aivan entiselleen. Eikä se edes näyttänyt kovin kaunaiselta.

Pagistaanissa iloitaan paitsi yrtin ylösnousemuksesta, myös korvasienistä, jotka ystävä lykkäsi eilen mukaan pistäytyessäni matkan varrella katsomassa heidän kahdeksanviikkoista mäyräkoiranpentuaan. Tänään on siis luvassa sienikeittoa - ja lämpimiä ajatuksia Denalin Basin Campin suuntaan, jossa urosvahvistus telttailee rapsakassa 25 asteen pakkasessa ja lusikoi kissanmuonaa alumiinipussista kylki kyljessä muiden partaturilaiden kanssa. Huvinsa kullakin.

Hyvää päivää

Pagistaanissa ei ole tavattu juuri juhlistaa ystävänpäivää. Tänään se kävi sattumalta parhaalla mahdollisella tavalla: aurinkoinen kävelylenkki, teetä ja kasvispiirakkaa, jaettu leivos ja viisi tuntia ajatusvirtaa kouluaikaisen ystävän kanssa, sellaisen, jota näkee aivan liian harvoin.

Jälleen kerran harmittelimme, kun keskustelu jäi nauhoittamatta. Tallenteen kun olisi voinut lähettää päättäjille ohjeistuksena siitä, miten asiat tulisi oikeasti hoitaa terveydenhuollosta työttömyysturvaan ja yliopistouudistuksesta koulujärjestelmään ja lastenkasvatukseen (asiaan kuulunee, ettei kummallakaan ole lapsia).

Hyvää päivää ystäville lähellä ja kaukana!