Suomenhevosen kaltainen

Marinadin kirjoitus yhdistettynä viime aikojen sitkeään sairasteluun saivat minutkin miettimään suhdetta omaan kroppaani. Mitä se oli ennen ja mitä nyt?

Myös minä olin lapsena ja varhaisnuorena perusliikkuvainen ja laihansorttinen vipeltäjä: rymysin metsissä yksin ja kavereiden kanssa, vähän myöhemmin pyöräilin joka päivä tallille ja takaisin, keikuin tuntikausia hevosten selässä ja lapoin laulellen lantaa. Joskus alle parikymppisenä tuli vähän jähmeämpi kausi, mutta opiskeluaikana aloitin ratsastuksen uudestaan - sillä kertaa jo huomattavasti kehotietoisemmin; tajusin esimerkiksi olevani tolkuttoman jäykkä ja yritin kompensoida sitä venyttelemällä.

Näin jälkikäteen ihmettelen, miten vähän nuorempanakaan kiinnitin huomiota kroppani muotoon ja ulkonäköön - mitäpä moisesta, kun perusasuna olivat paksut villapaidat, ratsastushousut ja farkut? Itsekriittisyyden aika tuli kehon osalta vasta vähän alle kolmekymppisenä, kun elämä oli muutenkin yleiskriisissä ja itseluottamus miinuksella. Tiedä, minkä syömishäiriön olisin kehittänyt, ellen olisi puolisattumalta eksynyt latinotanssien pariin. Minä, jokseenkin androgyyni syntymäpökkelö, huomasin yht'äkkiä nauttivani aivan uudenlaisesta tavasta liikkua. Huono ryhtini parani, ja aloin tiedostaa oman olemukseni ja ulottuvuuteni selkeämmin. Jotenkin koin itseni myös feminiinisemmäksi kuin ennen, vaikken korkokenkiä kuunaan jalkaani pannutkaan, vaan tyydyin tanssilenkkareihin.

Samoihin aikoihin, joskus viisi vuotta sitten, aloitin myös säännöllisen juoksemisen ja muun liikunnan. Ensin se oli lähinnä mielenhoitoa ja ahdistuksenhallintaa, mutta kunnon kohentuessa liikkumisesta alkoi pitää yhä enemmän sen itsensä vuoksi. Siinäkin perfektionismiin taipuvaisen oli haettava omat rajansa: oli aikoja, jolloin touhu alkoi karata käsistä, ja vasta rasitusvammat ja alipaino pakottivat ottamaan rauhallisemmin. Nykyisin tiedän jo, että vimmainen lenkkeily ja pipon kiristyminen ovat kohdallani oireita jostakin muusta; ne ovat sijaistoimintaa ja hätääntyneitä pyrkimyksiä hallinnan tunteeseen tilanteissa, joissa elämä tuntuu syystä tai toisesta epävarmalta tai tarkoituksettomalta.

Tällä haavaa huomaan suhteeni omaan kroppaani olevan aika tasapainoinen ja jollain tapaa toimintakeskeinen. Niin kauan kuin saan olla vailla rajoittavia vammoja tai perussairauksia, haluan kehoni pystyvän viemään minut paikkoihin, jonne tahdon mennä. Saan hedonistisen nautintoni peiliin katselun tai tavoitteellisen suorittamisen sijaan jaksamisen tunteesta ja siitä, etten joudu jättämään väliin kiinnostavia asioita vain huonon peruskunnon vuoksi (mukavaa tietysti on, että painonhallinta ja lihaskunnon ylläpito sujuvat siinä sivussa).

Itse asiassa suhtaudun ruumiiseeni vähän kuin eläimeen, koiraan tai hevoseen. Koetan pitää sitä hyvänä, ruokkia oikein ja annostella sopivasti monensorttista liikuntaa, että se voisi hyvin ja olisi elinvoimainen. Jos sairastan, maltan jo levätä - ainakin vähän paremmin kuin ennen. Osaan jo ottaa rennommin, jättää lenkit väliin ja syödä suklaata, jos mieli tekee. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin niin mielen kuin kropankin puolesta.

Kehoni ei ole millään tavoin elämäni keskipiste, mutta on paljon helpompaa elää ja keskittyä muuhun, jos sekin on oloonsa tyytyväinen ja perushuollettu.

Liikunnallisesti lahjakas en ole millään saralla. Olen edelleen jäykänpuoleinen ja kinttuni ovat kierot. En tule juoksemaan maratonilla hyviä aikoja tai kiipeilemään apinan lailla vaikeita kallioreittejä, en tanssimaan sulavasti salsaa tai pärjäämään vaativassa kouluratsastuksessa. Jos jatkan hevosvertausta, kehoni on suomenhevosen kaltainen: se on oikein kohdeltuna hyvä, kestävä ja karaistunut kumppani, jonka kanssa voi tehdä vähän kaikkea pellon kynnöstä esteratsastukseen, kunhan ei odota huippusuorituksia tai vertaa sitä täysiverisiin kykyjen sen enempää kuin ulkonäönkään suhteen.

Sohvanreunalta toiselle

Pagistaanin viikonloppu kului tiiviisti sohvanreunalta toiselle siirtyessä ja kahvikuppia kallistellessa. Anoppikokelas oli kylässä ja halusi luonnollisesti kiertää tervehtimässä pääkaupunkiseudulla asuvat sukulaiset monen vuoden tauon jälkeen.

Entisen tavoin nykyinenkin anoppi pitää kovasti baletista, joten lauantaina harrastettiin kyläilyn lisäksi kulttuuria. Vaikka allekirjoittanut ei edelleenkään lukeudu klassisen balettitanssin ylimpiin ystäviin, kolme esitystä käsittänyt kokonaisuus oli hieno ja vaikuttava. Huomasin nauttivani ennen muuta puhtaaksiviljellystä liikkeestä, rytmistä ja jonkinlaisesta visuaalisesta symmetriasta ilman paimenromansseja, prinssejä, prinsessoja tai muita harsoisen eteerisiä juonenkulkuja (ne tutu-hameet ovat jostain syystä allekirjoittaneelle kuin punainen vaate härjälle).

Ilmeisesti tiheämmin toistuva altistus voi jossain määrin auttaa taiteelliseen rajoittuneisuuteen, ja aiemmin käsittämättömiltä tuntuneet ilmaisukeinot alkavat niin sanotusti avautua.

Nelihenkisen seurueemme miespuoliset jäsenet - urosvahvistus ja tämän velipoika - olivat ensimmäistä kertaa baletissa ja pitivät niin ikään kovasti näkemästään.

Odottamattomasti

Aineettomien joululahjojen suosiminen on mitä kannatettavin ajatus. Siihen Pagistaanissakin pyritään. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että lippulahjakortteja hankittaessa harkinta on paikallaan.

Teatterin ja muiden kulttuuririentojen osalta on tunnetusti oltava vikkelä liikkeissään, jos mieli saada lippuja haluamiinsa näytöksiin. Niinpä lahjakortti rajattuine voimassaoloaikoineen vaatii vastaanottajaltaan määrätietoista toimintaa ja nopeita varaustäsmäiskuja. Vuosi on puolestaan aina lyhyempi kuin miltä se tammikuun alussa näyttää.

Äärimmillään lahjakortit ja niihin liittyvät paineet saattavat aiheuttaa absurdin tilanteen, jossa lahjasta hyötyykin sen antaja. Niinpä allekirjoittanut löysi itsensä melko odottamattomasti Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan päivänäytöksestä. Jäljet johtivat viime jouluun, Tampereella asuville sisarelle ja lankomiehelle hankittuun lippulahjakorttiin ja sattumien summaan.

Jahkailu lienee sukuvika. Sattumille taas ei voi mitään.

En toki valita, vaikka tapaus vähän nolo olikin. Sainhan viettää mukavan lauantain siskoni kanssa; eri paikkakunnilla asuessa yhteiset hetket ovat harvassa. Lisäksi kyseinen esitys osoittautui aika viihdyttäväksi jopa kaltaiselleni balettirajoitteiselle, joka häpeäkseen tuppaa saamaan lapsellisia hihityskohtauksia sen varmemmin, mitä vakavammin otettavasta tanssitaiteesta on kyse (muistan vuosien jälkeenkin entisen anoppini tuohtumuksen, kun heillä kyläillessäni räkätin estoitta televisioesitykselle, jossa Joutsenlampi-baletin pikkujoutsenia esittivät raavaat miehet sanoinkuvaamattomissa höyhenpöksyissä - se ei siis ollut mikään sketsi, vaan aivan tosissaan tehty modernisointi, josta en, toisin kuin baletista pitävä anoppini, osannut olla asianmukaisen vaikuttunut). Asiaa auttoi se, ettei Pähkinänsärkijä ole mikään eteerinen paimenidylli, vaan jokseenkin dadaistinen - sisareni suorin sanoin "sienihuuruinen" - unikertomus outoine hahmoineen ja juonenkäänteineen.

Eikä tanssijoiden huimaa taitoa ja kehonhallintaa voi kuin ihailla, tietenkään, vaikka huomio usein kiinnittyykin toisarvoisiin yksityiskohtiin, kuten kepeän koreografian ja kovakärkisten tossujen kopinan väliseen ristiriitaan (ja sitten taas naurattaa).