lauantaina, joulukuuta 15, 2007

Odottamattomasti

Aineettomien joululahjojen suosiminen on mitä kannatettavin ajatus. Siihen Pagistaanissakin pyritään. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että lippulahjakortteja hankittaessa harkinta on paikallaan.

Teatterin ja muiden kulttuuririentojen osalta on tunnetusti oltava vikkelä liikkeissään, jos mieli saada lippuja haluamiinsa näytöksiin. Niinpä lahjakortti rajattuine voimassaoloaikoineen vaatii vastaanottajaltaan määrätietoista toimintaa ja nopeita varaustäsmäiskuja. Vuosi on puolestaan aina lyhyempi kuin miltä se tammikuun alussa näyttää.

Äärimmillään lahjakortit ja niihin liittyvät paineet saattavat aiheuttaa absurdin tilanteen, jossa lahjasta hyötyykin sen antaja. Niinpä allekirjoittanut löysi itsensä melko odottamattomasti Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan päivänäytöksestä. Jäljet johtivat viime jouluun, Tampereella asuville sisarelle ja lankomiehelle hankittuun lippulahjakorttiin ja sattumien summaan.

Jahkailu lienee sukuvika. Sattumille taas ei voi mitään.

En toki valita, vaikka tapaus vähän nolo olikin. Sainhan viettää mukavan lauantain siskoni kanssa; eri paikkakunnilla asuessa yhteiset hetket ovat harvassa. Lisäksi kyseinen esitys osoittautui aika viihdyttäväksi jopa kaltaiselleni balettirajoitteiselle, joka häpeäkseen tuppaa saamaan lapsellisia hihityskohtauksia sen varmemmin, mitä vakavammin otettavasta tanssitaiteesta on kyse (muistan vuosien jälkeenkin entisen anoppini tuohtumuksen, kun heillä kyläillessäni räkätin estoitta televisioesitykselle, jossa Joutsenlampi-baletin pikkujoutsenia esittivät raavaat miehet sanoinkuvaamattomissa höyhenpöksyissä - se ei siis ollut mikään sketsi, vaan aivan tosissaan tehty modernisointi, josta en, toisin kuin baletista pitävä anoppini, osannut olla asianmukaisen vaikuttunut). Asiaa auttoi se, ettei Pähkinänsärkijä ole mikään eteerinen paimenidylli, vaan jokseenkin dadaistinen - sisareni suorin sanoin "sienihuuruinen" - unikertomus outoine hahmoineen ja juonenkäänteineen.

Eikä tanssijoiden huimaa taitoa ja kehonhallintaa voi kuin ihailla, tietenkään, vaikka huomio usein kiinnittyykin toisarvoisiin yksityiskohtiin, kuten kepeän koreografian ja kovakärkisten tossujen kopinan väliseen ristiriitaan (ja sitten taas naurattaa).

2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Joskus (pikku)tyttönä tuli seurattua televisiosta oopperaa "Kuningas lähtee Ranskaan". Se teki vaikutuksen. Kun kerroin tästä lapsuusajan elämyksestä nyk.exälleni ja tämän mummolle joitakin vuosia sitten, exä loi minuun epäilevän katseen ja tokaisi, että olenko tosissani. Kuinka pinnallisena minua pidetäänkään?

Kati Parppei kirjoitti...

Hmm. Ehkä kyse ei ollut pinnallisena pitämisestä, vaan siitä, ettei lapsen odoteta innostuvan tuollaisesta - tai en tiedä.

Toisaalta monet lapsethan juuri kiinnostuvat mitä odottamattomimmista asioista, kun taas "lapsille suunnattu viihde" ei nappaa ollenkaan. Allekirjoittanut muistelee itsessään olleen vähän sitä vikaa. Nyt aikuisiällä sitten koko perheen baletti uppoaa kuin häkä, päättele siitä mitä haluat...