Hohtaa ja erottuu

Koska olen iltauninen espoolainen, laiska liikkeellelähtijä ja sekä blogi- että yleissosiaalisesti rajoittuneehko, tuli Helsingin Sanomien blogikinkereillä - kuinka sen nyt sanoisin - huvittuneen irrallinen olo. Valtaosa vajaasta paristakymmenestä kutsutusta kun näytti tuntevan toisensa ennestään. Ehkä se oli vain mielikuva? Toki joukossa oli omiakin tuttujani, ja lisää olisi varmasti tullut jatkojen merkeissä, mutta yksinäinen katsastaja vilkaisi virallisen osuuden päätyttyä kelloa, satuloi ratsunsa, nyökkäsi jäyhästi hyvästit ja aloitti pitkän taivalluksensa takaisin lännen takamaille (eikä tämä ole sisäpiirisyytös, ystävät ja kylänmiehet. Jäi vain vilpittömästi kiinnostamaan, millaisella ranneliikkeellä valittu näyte oli kuhisevasta virtuaaliplanktonista siivilöity. Tulos olisi kai ollut pitkälti sama, jos haavi olisi vedetty sopivaan aikaan oikean kalliolaiskuppilan läpi ja napattu mukaan muutama lähivesissä uiskentelemaan sattunut katka ja maneetti).

Jos oikein ymmärsin, tapaamisen tiimoilta toivottiin näkemyksiä, miten lehti voisi parantaa omien blogiensa antia ja näkyvyyttä, sekä toisaalta kartoitusta niin kutsutun valtamedian ja omaksi ilokseen kirjoittavien yhteistyönäkymistä. Ja keskusteluahan riitti. Allekirjoittanut jäi tosin kaipaamaan muutamia kaluttuja perusasioita, joiden pohtiminen olisi saattanut olla paikallaan tässäkin yhteydessä. Mikä on blogi, ja miksi ihmiset sellaisia pitävät ja lukevat (kuten Veera totesi, kokoon kutsutun joukon osaltakin tyydyttiin vain oletuksiin, vaikka asian kysyminen suoraan olisi voinut olla varsin hyödyllistä)? Miksi tiedotusvälineet perustavat blogeja? Halutaanko vain pysytellä ajan hermolla, vai onko toimittajilla tarve sanoa ammattikuntansa edustajina sellaista, jolle ei printtimediassa ole tilaa? Mitä eroa on "oikean" journalistin ja "kansalaisjournalistin" bloggaamisessa - vai onko sitä? Pitäisikö olla?

Kaikkein yksinkertaisimpia kysymyksiä voi tuskin kysyä liian usein.

Olen itse saanut ja saan yhä osan leivästäni perinteisen median piiristä, joten tunnen keikkuvani aiheen osalta jonkinlaisessa välimaastossa. Vaikken virtuaaliverbaalijumpallani edusta mitään muuta kuin joltisenkin sekasortoista itseäni, olen alusta asti puntaroinut sanottavani sen mukaan, voisinko antaa sen ilmestyä myös painettuna. Varsinkin omalla nimellä kirjoittaessa mielikuvaharjoitus on osoittautunut hyödylliseksi, koska sen myötä pahimmat syömmennousut ehtivät tasoittua, eikä nettiin tule oksennettua aivan mitä sattuu (silloin vaarana on tosin se, että kirjoittamisesta tulee Tuula-Liina Variksen sanojen mukaan "piimää sukassa"; mitäänsanomattoman särmätöntä, tekomyönteistä tyhjänjauhamista).

Yhtä kaikki, minusta ammattitoimittajilla on yhteiskuntaan ja elämään näköalapaikka, josta avautuvia maisemia on ilman muuta syytä esitellä myös verkossa. Siellä sen voi tehdä Lasitalon emännän tapaan hieman vapaammalla kädellä kuin lehden painetuilla sivuilla.

Olen varma, että juttukeikoilla juostessa ja reportaaseja taustoittaessa joka ikisellä herää ajatuksia, kysymyksiä ja ideoita, joita ei kannattaisi nakata sivuun päivänpolttavuuden tieltä. Kuten eilen taisin sanoakin, artikkelien kainaloista löytyvät toimittajien kommentit voisivat saada jatkoa ja elää omaa elämäänsä blogeissa. Kirjoittakaa rohkeasti! Pohtikaa, syventäkää, itkekää ja naurakaa! Antakaa ajatuksen lentää! Ei kannata miettiä liikaa, mikä menisi yleisöön ja saisi lukijoita. Sellainen syö kirjoittamisen ilon ja lennokkaan luovuuden, kuten jokainen harrastajabloggaaja tietää. Parhaimmillaan journalistinen blogi voi olla Unto Hämäläisen Perässähiihtäjän kaltainen tiedolla, taidolla ja ennen muuta innoituksella kirjoitettu persoonallinen kide informaatiovirrassa. Kun se on hyvä, se hohtaa ja erottuu. Kun on sanottavaa, löytyy aina kuulijoita. Tai lukijoita. Silloin syntyy myös keskustelua. Ei siihen sen kummempia vippaskonsteja tarvita. Kirjoittaja voi halutessaan jättää vaatekaappinsakin yksityisasiakseen - tai esitellä sen, jos aihetta on.

Tiedän, mitä toimittajat vastaisivat. Ei ole aikaa eikä energiaa. Miten voisi olla, kun pitää tehdä hartiavoimin uutisia ja ruokkia kansaa tauotta tiedolla siitä, mitä tapahtuu ja missä? On sääli, jos tilanne on todella tämä. Pakko on joskus paras kannustin, muttei aina. Tolkuton kiire kertoo paljon myös yhteiskunnan arvoista; tuottavuus on se mittari, jonka asteikko saa luvan riittää myös inhimillisen ymmärryksen kasvattamiselle. Olen ehkä idealisti, mutta minusta hyvään tiedonvälitykseen mahtuu ja kuuluu myös syvyysulottuvuus. Siihen virtuaalisuus on avannut uusia mahdollisuuksia. Syvyyttä tarvitaan sitä suuremmalla syyllä, kun informaation määrä kasvaa ja laajenee vertikaalisesti niin, ettei kukaan pysty kuitenkaan seuraamaan kaikkea jatkuvasti yhtä aikaa.

Yksi vaihtoehto on ulkoistaa pohdinnat muille esimerkiksi palkkaamalla vasiten bloggaajia tiedotusvälineisiin, kuten eilisessä tapaamisessa ehdotettiin (kuvittelinko vain, vai vilahtiko pöydän reunan tuntumassa muutama ketunhäntä), mutta minusta se ei ole aivan sama asia. Uutisia ja blogeja linkittävä Twingly-palvelu voi kyllä parhaimmillaan luoda jotakin uutta ja aitoa heijastelemalla työkseen ja huvikseen kirjoittavien näkemyksiä toisiinsa. Ainakin se on allekirjoittaneen mielestä lupaava alku.