Shakkia koronanappuloilla

Minulla on shakinpelaajan pää: koetan aina ennakoida siirtoja eteenpäin ja soveltaa niitä erilaisiin skenaarioihin. 

Nyt, kun tästä keväästä tuli toisenlainen kuin kukaan odotti, pääni on tehnyt tällä saralla töitä enemmän kuin koskaan. En liene ainoa. Mutta miten shakkia voi pelata koronapelin nappuloilla? Ei mitenkään.

Juuri muuta en aiheesta jaksa edes sanoa. Muut ovat sanoneet siitäkin edestä - kysyttäessä tai kysymättä. Mikään lähivuosikymmenten ajankohtainen teema on tuskin nostanut pintaan yhtä paljon asiantuntemusta ja vankkaa tietämystä kuin tämä. Myönnettäköön, että olen minäkin korteni sosiaalisen median mielipidekekoon kantanut.

Nyt en enää viitsi. Menen mieluummin kaivamaan talikolla maata.

Pönttöjä

Päivän maakuntalehdessä oli taas maa- ja metsätalouden teemasivut. Kolumnissaan Metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija esitti huolensa kuusi- ja töyhtötiaisten ja muiden kolopesijöiden kantojen vähenemisestä. Ratkaisuksi hän ehdotti, että hakkuuaukeiden "säästöpuihin" laitetaan linnunpönttöjä.

Pönttöjen ripustaminen ovat aina kannatettava ajatus, mutta ehdotus kuvastaa minusta hienosti suomalaista metsäkeskustelua nykypäivänä. Asiantuntijoiden varoitukset metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisestä on sujuvasti sivuutettu biotalouden huumassa (Suomessa biotalous tuntuu tarkoittavan lähinnä lisää sellukattiloita). Metsäähän kasvaa aina lisää!

Samalla pragmaattisuudella voi ajatella, että kolopesijä on tyytyväinen, kun sillä on pesäkolo. Sillä ympäröivällä metsällähän ei niin väliä ole (oikeasti toki on; tiaiset hakevat ruokansa vanhojen kuusien rungoilta ja oksilta, eikä töyhtötiainen edes halua ylittää yhtään laajempia aukeita).

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä

Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"

Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

Tiernapojista

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jotka Pagistaania yhä edelleen - 13 vuoden jälkeen! - vaivautuvat lukemaan.

Kuluneen joulun aikana yleistä keskustelua herättivät muun muassa tiernapojat, tai pikemminkin näytelmän rasistisina pidetyt piirteet. Stockmannkin joutui vetämään videonsa pois, kun siitä nousi kohu. Kohusta nousi sitten lisäkohu, kun kansa raivostui suomalaisten perinteiden repostelusta.

Historiantutkijana kiinnitän aina korostetusti huomiota asioiden konteksteihin, eli viitekehyksiin. Nythän kriitikot nostivat esille "Murjaanien kuninkaan" ja tämän mustatut kasvot, joiden katsotaan viittaavan mustia alentavaan ja rasistisia stereotypioita ylläpitävään blackface-perinteeseen.

Tiernapoikien konteksti on kuitenkin toinen. Näytelmä kertoo väljästi Kristusta tervehtimään pyrkivistä Itämaan tietäjistä, joista yksi on tavattu esittää kuvissa tummaihoisena. Tämä on sitten siirretty esitykseen, niin kuin on parhaiten taidettu, eli maalaamalla yhden esittäjän naama mustaksi. Samalla on tietenkin saatu mukaan jännittävää eksotiikkaa, joka täällä Pohjolan perukoilla on perinteisesti ollut vähissä. Tärkeää on kuitenkin huomata, että "Murjaanien kuningas" on näytelmässä sympaattinen, hyvän puolella oleva hahmo, jota ei millään tavoin esitetä pejoratiivisessa valossa, toisin kuin varsinaisen blackface-perinteen uhrit. Näyttelijän kasvoja ei ole maalattu siksi, että päästäisiin pilkkaamaan tai halventamaan erivärisiä ihmisiä.

Tietenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että mielleyhtymät muuttuvat ja sen myötä vanhoja käytänteitä joudutaan oikomaan. Toivoisin kuitenkin, ettei koko tiernapoikanäytelmää nyt päädytä heittämään rasistisena ja aikansa eläneenä romukoppaan. Meillä ei ole säilynyt kovin paljon ainakaan yhtä vanhoja, kotoperäisiä jouluperinteitä. Näytelmä on hieno esimerkki yleiseurooppalaisesta perinteestä, joka on muovautunut erilaisten vaikutteiden myötä omintakeisen suomalaiseksi. Näytelmän musiikissa yhdistyvät kansanlaulut, virret ja Piae cantiones-kokoelman latinankieliset laulut.

Sen sijaan kasvojen mustaaminen ei ole mitenkään oleellista, joten sen voisi hyvin lopettaa, jos ja kun sillä nykypäivänä on globaaleja, rasistisia konnotaatioita. "Murjaanien kuningasta" esittämään löytyy nyky-Suomesta myös normisuomalaista tummahipiäisempiä henkilöitä, toisin kuin vielä sata vuotta sitten, jos autenttisuutta halutaan. Jos vanha sana "murjaani" koetaan hankalaksi - sekään ei ole alun perin pejoratiivinen termi - hahmon nimeäminen samaa merkitseväksi "Maurien kuninkaaksi" ei olisi myöskään kohtuuttoman suuri muutos, vaikka uuden sanan lauluihin sovittaminen toisikin hieman mietittävää.

Sen sijaan koko hahmon poistaminen näytelmästä tai sen muuttaminen kokonaan toiseksi runtelisi perinnettä pahasti ja kääntyisi paradoksaalisesti itseään vastaan: eikö nimenomaan olisi rasistista, jos kaikki hahmot - myös hyvä kuningas - esitettäisiin valkoisina? Ja kuten sanottu, koko tiernapoikaperinteen hautaaminen poliittisesti epäkorrektina olisi kulttuuriperinnön kannalta vahinko, todellinen lapsen heittäminen pesuveden mukana.

Yhtä nopeasti

Liikkuva tutkija on palannut kotiin, mutta tutkijan matkatavarat eivät, vaikka paluusta tuli tänään kuluneeksi viikko. Paluulentomme ajankohta oli poikkeuksellisen epäonninen ja kolme pakaasiamme - yhteensä noin 60 kiloa tavaraa - jäivät keskiviikon vastaisena yönä lentokentälle kaaokseen, jonka taustalla olivat lumimyrsky ja Ilmailualan unionin ylityökielto. Me sentään pääsimme hotelliin nukkumaan kolmeksi tunniksi myöhässä olleen lennon ja laukkuasian tuloksettoman selvittelyn jälkeen; moni jatkolentoa turhaan odottanut joutui yöpymään lentokentällä, kun Etelä-Suomen hotelleista ei löytynyt enää tilaa.

Kuulun niihin, joiden mielestä on ehdottoman asiatonta rähistä asiakaspalvelijoille (he aniharvoin ovat henkilökohtaisesti syyllisiä ongelmiin) ja ymmärrän hyvin, että kyseessä oli poikkeustilanne: kentälle jäi noin 2000 matkatavaraa, jotka piti toimittaa oikeille omistajilleen. Näistä osa oli reissun päällä pelkillä matkatavaroilla; ei ole kovin hauskaa joutua vaikkapa Lappiin useammaksi päiväksi ilman lämpimiä vaatteita. Minullahan ei ole ollut kotiin palaajana muuta hätää kuin se, että pakaaseissa ovat muun muassa tutkimuskirjani, muistiinpanoni, suuri osa arki- ja urheiluvaatteistani, ihmisten joulumuistamiset - ja purentakisko, jota ilman jykerrän hampaani säpäleiksi. Niinpä ajattelin antaa työntekijöille työrauhan. Mutta parin viimeisen päivän kuluessa, kun laukuista ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan, aloin toden teolla hermostua. Miten voi olla mahdollista, ettei asiakkaille tiedoteta mitään, eikä edes vastata kunnolla kyselyihin?

Eilen sitten selvisi, ettei matkatavaroidemme tietoja ollut jostain syystä edes koskaan viety etsintäjärjestelmään, mikä osaltaan selittää viiveen. Nyt ne ovat siellä, ja toivon mukaan laukut vielä ennen joulua täällä.

Taas kerran kyllä mietin, että sosiaalisen median aikakautena imagotappio syntyy yhtä nopeasti kuin kymmenen ihmistä kirjoittaa Facebook- tai Twitter-viestin. Lentoyhtiöiden(kin) olisi hyvä investoida kriisiviestintään ja koettaa joka tilanteessa huolehtia siitä, etteivät asiakkaat pääse tuntemaan itseään hylätyiksi huoliensa kanssa. Aina se ei onnistu - jokainenhan katsoo olevansa eniten avun tarpeessa, eikä kaikkia voi parhaimmillaankaan palvella yhtä aikaa - mutta silloin pitää pyrkiä korjaamaan tilanne jälkikäteen, tai edes se, mitä korjattavissa on. Vaikeneminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu.

Erilaiset kokemukset

Viime viikolla tutut jakoivat sosiaalisessa mediassa ahkerasti Helsingin Sanomien haastattelua tohtoriksi väitelleestä talonmiehen tyttärestä, joka koki itsensä kroonisesti ulkopuoliseksi yliopistomaailmassa taustansa takia, vaikka oli jo pitkään työskennellyt sosiologian yliopistonlehtorina, eli varsin vakiintuneessa asemassa. Omassa työssään hän haastattelun mukaan haluaa tuoda "luokan merkityksen näkyväksi yhteiskunnassa".

Moni koki voivansa samaistua kyseiseen lehtoriin. Minä mietin ja pyörittelin asiaa pitkään ja hartaasti. En ollenkaan vähättele ihmisten kokemusta, että heidän "luokkataustansa" on jotenkin ollut painolastina tai ainakin vaikuttavana tekijänä kouluttautumisessa ja työelämässä. Se, että minulla tuota kokemusta ei ole ollut - ulkopuoliseksi itseni kyllä tunnen lähes aina ja kaikkialla - kertoo ehkä etuoikeutetusta asemastani. Vai kertooko?

Voi kenties sanoa, että tulen virkamiesperheestä. Äiti teki työuransa luokanopettajana ja isä kouluttautui oppikoulupohjalta ensin metsäteknikoksi, sitten metsätalousinsinööriksi ja työskenteli muun muassa puukuljetusten parissa. Koulutusta ja titteleitä meillä on arvostettu suuresti, jopa ehkä yliarvostettu, mikä kertoo vanhempieni ikäluokan - ja ehkä myös yhteiskuntaluokan! - arvomaailmasta. Minullekin oli itsestään selvää, että lukion jälkeen jatketaan yliopistoon; ammatillisia opintoja en tullut koskaan edes harkinneeksi (mikä on toisinaan harmittanut, semminkin kun yliopistotutkinto ei enää avaa ovia samaan tapaan kuin jokunen vuosikymmen sitten).

Helsingin Sanomien jutussa haastateltu yliopistonlehtori kertoi omien tutkimushaastateltaviensa - työläistaustaisten akateemisten naisten - todenneen, ettei työläiskodeissa luettu kirjallisuutta tai opittu keskustelu- ja argumentointitaitoja. Rivien välistä oli luettavissa oletus, että "muissa" kodeissa näin olisi tehty, ja että nuo taidot olisivat antaneet tällaisista kodeista tulleille etumatkaa yliopistomaailmassa. Esimerkiksi meillä kyllä kirjoja lukivat kaikki, mutta hyvä ja innoittava keskustelu, jossa kukaan ei ottanut nokkiinsa tai tulkinnut toisen sanomisia väärin, oli aika harvinaista herkkua. Meillä ei "argumentoitu", paitsi jos riideltiin, ja sitä mieluummin välttivät kaikki. 

Myös alanvalintani olisi varsinkin isän mielestä voinut olla parempi ja niin sanottu uralla etenemiseni sujuvampaa, vaikka opintojani sinällään arvostettiin ja niihin kannustettiin (ja luulen, että sain kyllä isällekin selvitettyä nykypäivän yliopistouran realiteetteja ja sitä, ettei ole epäonnistuminen, jos viiden vuoden päästä väitöksestä ei ole professori). Toisaalta olen siis kokenut, että minua on rohkaistu eteenpäin, mutta toisaalta aistinut, että paremminkin olisi voinut suoriutua, ja että keskusteluissa kannattaa olla varovainen tuodessaan esiin yliopistossa oppimaansa, ettei nyt vain luulla, että ylpistynyt muna yrittää päteä ja opettaa kanaa. Ei yksioikoista ensinkään!

Aikani pyöriteltyäni otin asian puheeksi siipan kanssa. Sairaanhoitajan ja autonkuljettajan poika oli suvun ensimmäisiä ylioppilaita ja lähti Otaniemeen opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Kysyin, oliko hän jotenkin tietoinen yhteiskuntaluokastaan, ja vaikuttiko se hänen päätökseensä opinnoista tai kokemuksiinsa korkeakouluopiskelijana. Kuulemma lukiossa englanninkielen tunnilla hän ensimmäistä kertaa oivalsi kuuluvansa niin kutsuttuun työväenluokkaan, vaikkei oivalluksesta sen syvempää luokkatietoisuutta seurannutkaan, lievää huvitusta ja keksimisen iloa vain. Kotona jälkikasvua kannustettiin kovasti opiskelemaan, eikä koulu- tai opiskelutovereiden keskuudessa - tai myöhemmin työelämässä - ollut mitään mielenkiintoa kiinnittää huomiota omaan, saatikka toisten kotitaustoihin. Niinpä hän ei ollut koskaan oikeastaan ajatellut kotitaustaansa suhteessa myöhempiin valintoihin tai kokemuksiin. Ei siitä kuulemma ainakaan mitään haittaa koskaan ollut. 

Mistä nämä erilaiset kokemukset kumpuavat? Miksi yhtä painaa luokkatausta raskaana ja toista ei? En ole sosiologi, joten pohdin näitä ihan maallikkona. Onko kyse todella vaietuista yhteiskuntaluokista ja niiden eroista seuraavasta alemmuudentunnosta ja ulkopuolisuuden tunteesta, vai kukaties kuitenkin enemmän siitä, onko kotoa saanut aitoa kannustusta opintielle? Jos kotona on ajateltu - ja ehkä sanottu ääneenkin - että parempi olisi hankkia rehellinen ammatti ja tehdä oikeaa työtä kuin koota joutavaa kirjaviisautta, on yliopistoon pyrkimiseen ja siellä opiskeluun ja etenemiseen varmasti erilainen henkinen kynnys kuin niillä, joita on kotona rohkaistu.

Voi olla, että joissakin kodeissa on samaistuttu voimakkaasti ja tietoisesti esimerkiksi työväenluokkaan, jolloin kokemus on tietysti siirtynyt lapsille ja osaksi näiden aikuista identiteettiä. Suomessa on kuitenkin ollut paljolti vallalla ajatus, että vanhemmat "käyvät ansiotyössä" ja siinä se. Täällä on oltu ainakin varsinaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna tasaista keskiluokkaa pienellä aaltoilulla, varakas eliitti on sitten ollut erikseen. Ehkä näinkin nuoressa yhteiskunnassa jako maaseudun ja kaupungin välillä on ollut merkittävämpi kuin mikään luokkajako. Eihän varsinaista luokkaperustaista liikehdintääkään pitkään ollut kuin harvoilla tehdaspaikkakunnilla. 

Luokkayhteiskunnista puheen ollen, esimerkiksi Britanniassahan tilanne on ollut tyystin toinen. Cambridgessa opiskellut ja valmistuttuaan samasta yliopistosta töitä saanut fyysikkotuttuni sanoi, että hänen työväenluokkainen taustansa tulee aina kuulumaan hänen puheestaan. Vaikka hän kohoaisi minkälaiseen asemaan, työläisaksentti ei häviä koskaan kokonaan (ei sillä, että hän olisi siitä vimmaisesti eroon pyrkinytkään). Toisaalta vanhat kaverit etääntyivät - tai kuulemma ottivat tietoisesti etäisyyttä - kun tuttuni opiskelut eliittiyliopistossa alkoivat, eli hän koki itsensä todella väliinputoajaksi. Niin ikään kyseinen tuttu avoimesti totesi, että ennen lasten hankkimista hänellä ja hänen vaimollaan tulee olla niin hyvät tulot ja asema, että lapsen voi laittaa hyvään yksityiskouluun ja siten varmistaa tämän tulevaisuuden.

Oliko minulla jotain johtopäätöksiä? No ei. Kuten sanottu, en ole yhteiskuntatieteilijä. En missään nimessä kiellä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, mutta ei niistä minusta kannata mitään yleispätevää perusselitystäkään ihmisten kokemuksille ja tuntemuksille tehdä, ainakaan Suomessa. Meidän jokaisen tausta ja kasvualusta on kuitenkin ollut täysin ainutlaatuinen ja omanlaisensa erilaisine kannustavine ja jarruttavine tekijöineen - ja toisaalta juuret mullassa melkein kaikilla, kun pari sukupolvea taaksepäin katsotaan.Toki se, miten noita tekijöitä nimeää, arvottaa, arvioi ja osaksi omaa elämäntarinaansa ja identiteettiään rakentaa, on pitkälti ihmisen omassa vallassa, eikä siihen ole ulkopuolisella puuttumista.

Taksvärkin ongelmia

Maaorjia työssään, 1300-luku (British Library MS Royal 2.VII)

Suomalaista työllisyyspolitiikkaa ollaan mylläämässä uusiksi. Sinänsä ihan hyvä juttu; monet rakenteet ovat auttamattoman vanhentuneita, eivätkä toimi enää nykytilanteessa.

Koska allekirjoittaneella on vielä muutaman kuukauden ajan oman alan töitä ja sen mukaisesti tuottavuuspaineita, en ehdi nyt pureutumaan aiheeseen syvällisemmin. Pari sanaa kuitenkin tuoreessa ehdotuspaketissa lanseeratusta työnäytepalvelusta. Sehän olisi jakso, jonka aikana työntekijä tekisi palkatonta työtä potentiaaliselle työnantajalleen ja pääsisi näin näyttämään osaamisensa. Ainakin yrittäjät ovat ottaneet ehdotuksen ilolla vastaan.

Ensi silmäyksellä idea vaikuttaakin tuoreelta ja kokeilemisen arvoiselta. Mutta jo seuraavalla silmäyksellä käy ilmi, että työnäytejakson pituus olisi 3-4 kuukautta. Tuon ajan näytteen antaja tekisi siis töitä paitsi ilman palkkaa, myös ilman työterveyshuoltoa ja muita työntekijälle kuuluvia etuja. Eläke ja lomat eivät luonnollisesti karttuisi.

Kolmesta neljään kuukautta! Melkoisen pitkä aika tehdä taksvärkkiä - maksaen lisäksi työttömyysturvasta mahdollisen bussi- tai junalipun tai bensat työmaalle päästäkseen. Minä kävin takavuosina antamassa paikallisessa karjalanpiirakkaleipomossa yhden työvuoron mittaisen työnäytteen ja se riitti hyvin: olisin saanut paikan (lupaava urani pualikan pyörittäjänä tyssäsi kuitenkin apurahaan, jonka turvin saatoin jatkaa väitöskirjan väsäämistä piiroiden sijaan).

Mieleen nousee oitis muutama ongelma, joista monia on jo mediassa puitukin.

Ensinnäkään työnäyte ei velvoita työnantajaa millään tavoin. Näytteen antajaa ei tarvitse palkata, olipa työn jälki miten hyvää tahansa. Käytännössä tämä mahdollistaa työnäytteiden ketjuttamisen, mitä tapahtuu jo nyt työharjoittelijoiden osalta. Esimerkiksi projektiluontoisiin töihin tai lomatuurauksiin ei tarvitsisi palkata lainkaan maksullista työntekijää.

Paljon puhutun työkokemuksen kannalta työnäyte olisi ongelmallinen. Olisiko työnäytteestä, joka ei olisi johtanut työllistymiseen - esimerkiksi edellä mainituista, työnäytteen tasosta riippumattomista syistä - enemmän hyötyä vai haittaa ansioluettelossa?

Vaikka työnäyte olisi vapaaehtoinen, käytännössä siitä tulisi helposti normi. Kuten eräät yrittäjät ovat jo ilmoittaneet, he eivät jatkossa palkkaisi työntekijää, joka ei olisi osoittanut "oikeaa asennetta" antamalla ensin työnäytettä. Asenteen ja taitojen osoittamista varten on ollut jo olemassa koeajan nimellä tunnettu jakso. Vai olisiko ajatuksena, että neljän kuukauden palkatta työskentelyn päälle tulisi vielä yhtä pitkä koeaika?

On pelottava ja absurdi ajatus, että tulevaisuudessa palkan pyytäminen työstä - kenties hyvinkin ammattitaitoisesta työpanoksesta - osoittaisi lähtökohtaisesti "väärää asennetta".

Lisäksi työnäytesysteemi voisi vääristää kilpailua: sutki työnantaja, joka ei epäröisi ketjuttaa näytteenantajia ilman aikomustakaan palkata vakinaista työntekijää, saisi ilmaistyön teettämisestä selvää taloudellista etua suhteessa kilpailijaansa, joka toimisi vastuullisemmin.

Ja lopuksi: jos sosiaaliturvan vastikkeellisuutta halutaan jollain tapaa lisätä - mikä ei minusta ole täysin tyrmättävä ajatus, joskin se vaatii huolellista suunnittelua ja toteuttamista - ainakin minä tekisin mieluummin talkootöitä kunnalle tai valtiolle vaikkapa vanhuksia ulkoiluttaen* tai siellä kuuluisassa risusavotassa, kuin tahkoaisin rahaa jonkun yksityisyrittäjän tilille. Se tuntuisi jotenkin reilummalta ja eettisemmältä noin niin kuin kokonaisuuden kannalta.

*Paitsi että vanhuksetkin taidetaan kohta hoitaa kokonaan yritysten voimin, mutta se onkin oma aiheensa se.

Vedenjakajalla

There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)

Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."

Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.

Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.

Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.

Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.

Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).  

*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön. 

Merkillinen verojupakka

Olen viime aikoina usein huomannut miettiväni, etten luota enää yhteiskuntaan. En tiedä, onko yhteiskunta todella muuttunut tähänastisen maallisen vaellukseni aikana niin paljon, vai onko minusta karissut loputkin nuoruuden naiiviudesta. Vai sekä että?

Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa.

Minulle myönnettiin vuoden 2014 joulukuussa Koneen säätiön kokeneen tutkijan apuraha. Koska jäljellä oli vielä Suomen Akatemian tohtoritutkijan rahoitusta, siirsin nostamisen aloittamisen viime vuoden elokuuhun. Tuolloin aloin myös tunnollisesti selvittää, millaisia muutoksia verotukseeni pitäisi tehdä, kun siirryn työsuhteesta taas apurahalle.

Ensimmäinen virkailija sanoi, ettei oikein tuntenut asiaa, mutta arveli, että joutuisin maksamaan vielä samana vuonna kaikki verot koko vuoden rahoituksesta (tai siis taiteilija-apurahan määrän ylittävästä osuudesta, kuten käytäntö on). Ihmettelin moista ehdotusta, jolloin minut ohjattiin keskustelemaan "apuraha-asiantuntijan" kanssa. Tämä oli samaa mieltä; siitä huolimatta, että apuraha oli nostettavissa kuukausittain vuosi eteenpäin, verot olisi maksettava samana vuonna, kun nostaminen aloitetaan. Siinä vaiheessa kysyin neuvoa Koneen säätiöltä, joka yhtyi ihmettelyyni: ei tämä näin voi mennä. He lähettivät verottajalle jopa todistuksen siitä, että apuraha on nostettavissa vain kuukausittain.

Ei auttanut. Ei myöskään se, että menin paikan päälle verotoimistoon kysymään asiaa vielä kerran. Jouduin maksamaan yli 9000 euroa ennakkoveroina neljän kuukauden eli loppuvuoden aikana. Säästyin nipin napin lainanotolta, kun osuuttani Riihimäen talon myynnistä oli vielä jäljellä. Viimeisetkin jyvät jouduin kuitenkin laarin pohjalta kaapimaan.

Nyt alkuvuodesta tuli sitten uusi ennakkoveropäätös, jossa karhuttiin uudestaan samaa summaa. Purin hammasta ja naputtelin taas kerran verokarhun numeron. Selitin asiani ja jälleen uusi virkailija tutki tietojani omalla tahollaan.
- Tässä on nyt kyllä tapahtunut virhe.
- Siis missä?

Selvisi, että olin ollut kuitenkin oikeassa, samoin säätiön asiamies. Tämänkertainen virkailija vahvisti asian vain vilkaisemalla Koneen säätiön kotisivuilta maksatuskäytännön. Kun apuraha maksetaan kuukausittain, sitä ei veroteta ennakkoverotuksen kautta. Asia on kuulemma harvinainen yksinkertainen.

Ei se siltä viime syksynä näyttänyt.

Lopputulema oli, että minulle maksettiin takaisin valtaosa viime vuonna maksamastani summasta, että voin maksaa sen jälleen verottajalle kuluvana vuonna. Muuten olisin kuulemma saanut niin kutsuttuja mätkyjä tältä vuodelta. Rahallisesti en siis voita enkä häviä, mutta jonkinlaista tyydytystä tietysti voisi saada oikeassa olemisesta.

Enemmän minua kyllä ahdistaa, kun taas kerran tajusin, miten sattumanvaraisesti ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään. Ymmärrän kyllä inhimillisen aspektin - mutta silti.

Uutta vuotta

Tammikuun kalenterisivu, 1430. Lisää täältä.

Hyvää uutta vuotta, lajitoverit. Olkoon se itse kullekin suopea.

Pagistaanin valtakunnassa tästä onkin tulossa mielenkiintoinen muutosten vuosi, jos merkit pitävät paikkansa. Nykyinen tutkimusrahoitukseni päättyy elokuussa ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin edessäni on tilanne, jossa uutta ei ole ainakaan vielä tiedossa (tutkijan osaltahan rahoituksen puuttuminen tarkoittaa käytännössä työttömyyttä, koska tarjolla ei enää juuri ole virkoja tai muita "työpaikkoja", joissa maksettaisiin niin sanottua oikeaa palkkaa).

Mutta kävi miten kävi, olen joka tapauksessa pystynyt roikkumaan mukana pudotuspelissä 14 vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen ilman yhtään työttömyyspäivää (siitä kuuluu kiitos myös mahdollisuudelle paikkailla rahoituskatkoja lehtitöillä, ennen kuin media-alallakin alkoi kylmempi kyyti). Tuuria tai johdatusta, se ei ole yhtään hullummin historia-alalla, mitä sitten tulevaisuus tuokin tullessaan.

Hallituksen yllättävä linjaus keikka- ja freelancetyöläisten rinnastamisesta yrittäjiksi - mikä käytännössä tarkoittaa sosiaaliturvan eväämistä - tekee kiperäksi myös kakkossuunnitelmani toteuttamisen, eli silpputöillä sinnittelyn. Virallisesta yrittäjyydestä voi koitua kaikenlaista pitkäkestoista ongelmaa - pahimmillaan sen myötä saattaa puolisokin jäädä vaille työttömyysturvaa - joten koetan ainakin toistaiseksi kartella kyseisen askelen ottamista.

Käytännössä siis julkaisen talven ja kevään aikana edellisen projektini tuloksia ja värkkään hakemuksia jos jonkinlaisia suunnaten katseeni vähitellen myös ulkomaille lyhyempien ja pidempienkin pestien perässä. Jos kustantamo kelpuuttaa käsikirjoitukseni jatkotyöstöön ja saan kirjani ulos kuluvana vuonna, se auttanee asiaa jonkin verran.

Samalla mietin, mitä pyrin opiskelemaan syksyllä, jos mikään täky ei yrityksistä huolimatta tärppää. Kun ikä alkaa nelosella, mahdollisen alanvaihdon kanssa ei viitsi kovin pitkään jahkailla, jos se todella edessä on. Kuuppani kestää sitä paitsi huonosti pakkojoutilaisuutta, johon nykyiset työttömyysturvaa koskevat säädökset ja rajoitukset työttömän tehokkaasti ajavat.

Pari vaalihuomiota

Ferris seurasi innokkaana ääntenlaskentaa.

Vaalit tulivat ja menivät. Pari huomiota joltisenkin epäpoliittisesta Pagistaanista.

Epäpoliittisesta sikäli, etten ole koskaan oikein osannut asemoida itseäni puoluekentälle. Jotenkin näen, että koko nykyinen palvelu- ja sosiaaliturvahimmeli pitäisi purkaa alkutekijöihinsä ja koota uudestaan vastaamaan muuttunutta maailmaa. Luulen ja pelkään, ettei sen urakan aloittamiseen löydy rohkeutta oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Mieluummin korjaillaan ja paikkaillaan, höyläillään sieltä ja täältä ja otetaan lisää velkaa.

Älkää kysykö, miten tuo purkaminen käytännössä tapahtuisi. Ymmärrän kyllä, että se on liki mahdoton tehtävä. Mutta silppu-, keikka- ja osa-aikatyöt ovat tulleet jäädäkseen, samoin yrittäjyyden yhdistäminen muihin elannonhankkimiskeinoihin tai vaikkapa uuden ammatin opiskeluun. Leipä on murusina maailmalla ja alanvaihdot arkipäivää. Nykysysteemi on aikansa elänyt, jäykkä ja byrokraattinen, eikä kannusta ottamaan vastaan töitä, ellei tarjolla ole kokopäiväistä työpaikkaa ja sitäkin palkalla, jolla voi elää ilman asumistukia ja muita tulonsiirtoja.

Yhä harvemmalle on - ja tulee olemaan, jos merkit pitävät paikkansa. Silti päättäjät esiintyvät kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus, ei esimerkiksi teollisuuden työpaikkojen lopullinen katoaminen.

---

Mutta eniten tulevassa asetelmassa - olipa hallituskokoonpano mikä tahansa - minua huolestuttavat ympäristöasiat (vaikka vihreät lisäpaikkoja saivatkin). Oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla on mahdollista tehdä korjausliike ennemmin tai myöhemmin. Inhimillistä kärsimystä voi toki huonoista päätöksistä seurata, mutta itsessään ne ovat harvoin peruuttamattomia.

Ympäristön osalta ne voivat sitä olla ja usein ovatkin. Yksikin huono tai hätäinen päätös tai päättämättä jättäminen voi tehdä korjaamatonta vahinkoa, kuten vaikkapa tapaus Talvivaara osoittaa. Koska vaakalaudalla on niin suuria asioita - sellaisia, jotka koskevat kaikkia tulevia sukupolvia - ihmettelin, miten vähän ympäristökysymykset olivat esillä vaalitenteissä ja -koneissa. Toki lapsiperheitä kiinnostavat lapsiperheiden ja vanhuksia vanhusten asiat, mutta ympäristö on yhteinen ja puhtaan luonnon valmistus lopetettu.

---

Jonkin verran hämmästelin vaalituloksen selvittyä myös sitä, miten suurena yllätyksenä se otettiin virtuaalisessa tuttavapiirissäni vastaan. Täältä susirajalta katsottuna tulos oli pääpiirteiltään odotettavissa.

Mutta sanotaan, että ihmiset voivat luoda omia kupliaan, omia todellisuuksiaan, joissa samanmieliset kohtaavat ja etääntyvät yhä kauemmas muun maailman näkökulmista. Luulen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun punavihreistä ympyröistä käsin voi olla aidosti vaikeaa hahmottaa, miten suuri osa muun Suomen asujaimistosta maailman näkee ja millaisista asioista he kantavat huolta. Siinä valossa Keskustan ja Perussuomalaisten suosio saattaa vaikuttaa täysin käsittämättömältä (sama ilmiöhän näkyi keskustelussa tasa-arvoisesta avioliittolaista). Mutta Suomi on suurelta osin varsin konservatiivinen maa, jossa muutoksen tuulet sekoittuvat keväiseen lannanhajuun peltojen yllä ja erivärinen ihminen on potentiaalinen uhka, kunnes toisin todistetaan.

Liittyen tähän perspektiiviharhaan ja uhkaan jonkinlaisesta geopoliittisesta jakautumisesta: olin erityisen iloinen joensuulaisbiologi Krista Mikkosen noususta eduskuntaan, vaikka vihreiden eduskuntaryhmä tökkikin viime joulukuussa kapuloita rattaisiin käsittämättömällä reklamaatiollaan valtatie 23:n remonttirahoista. Myös vihreiden piirissä on suurena vaarana ollut helsingistyminen ja etääntyminen muun Suomen todellisuudesta. Välillä on niin ikään tuntunut, että ympäristöasioiden tapetilla pitäminen on jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin, vaikka juuri se on ollut osa-alue, joka on erottanut puolueen kaikista muista ja - minun mielestäni - tehnyt siitä tärkeän vastavoiman lyhytnäköiselle ja talousvetoiselle ajattelulle.

Linkkilisäys: tuore kolumni jälkimmäisestä aiheesta Helsingin Sanomien NYT-liitteessä.  

Ei vain urheiluvammoja

Vietimme siipan kanssa viikonlopun Kolilla mäenlaskun merkeissä. Hieman siinä vielä juhlistettiin allekirjoittaneen merkkipäivää, samoin kuin kymmenvuotista yhteistä taivalta, joka oikeastaan alkoi laskettelurinteestä (meillä oli jonkinlaiset ensitreffit mäessä 30-vuotispäivänäni). Myötä- ja vastamäkiähän on sittemmin riittänyt tuntureista vuoriin ja toivottavasti riittää jatkossakin. 

Samaan aikaan Kolilla oli alaikäisten alppihiihtokisat, jonkin talvicupin viimeinen osakilpailu. Hiihtohississä kilpailuhulinaa tarkkaillessa oli aikaa pohdiskella lasten ja nuorten kilpaurheilua yleisemminkin.

Kuluneella viikolla luin aiheesta uutisen - en nyt löydä sitä linkitettäväksi - jossa perättiin yhteiskunnan osallistumista vähävaraisten perheiden lasten kilpaurheilukuluihin. Niin ikään satuin kuulemaan urheilijoiden "mentaalivalmentajan" radiohaastattelun. Siinä annettiin sapiskaa yli-innokkaille vanhemmille, jotka suunnittelevat piltilleen ammattilaisuraa jääkiekkoilijana tai jalkapalloilijana, kun tämä on nipin napin oppinut kävelemään, tai listaavat lapsen tekemiä virheitä kotimatkalla hävityn ottelun tai osakilpailun jälkeen: "Minähän olen monta kertaa sanonut, miten sinun pitäisi..."

Tuomareita muksivia, lapsensa pelikavereita haukkuvia höyrypäitä lienee onneksi suhteellisen vähän - riittävästi otsikoihin kuitenkin - mutta minunkin tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka käyttävät kaiken vapaa-aikansa lastensa treenikuljetuksiin, turnausmatkoihin ja seurojen talkootöihin. On niitäkin, jotka tuskailevat, kun yksinhuoltajan pienet tulot eivät tahdo millään riittää lupaavan ja innokkaan lapsen kisauran vauhdittamiseen.

Ilmiö siis putkahtaa aika ajoin yleiseen keskusteluun. Minäkin huomasin ahdistuvani sitä enemmän, mitä enemmän asiaa mietin. Ahdistus liittyi samaistumiseen kumpaankin osapuoleen, kilpaa urheileviin lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Ensinnäkin hypoteettinen ajatus, että omat vanhempani olisivat uhranneet aikansa ja rahansa allekirjoittaneen kisauraan, on yksiselitteisen kamala. Sitä paineiden määrää, jos ei olisi pärjännytkään! Jo nyt koen ihan riittävästi kohdentumatonta syyllisyyttä suhteessa vanhempiini. Tiedän heidän myös laittaneen reilusti rahaa harrastuksiini, joista ei kuitenkaan jäänyt jälkipolville juuri kertomista.

(Eipä ole tosin niitä jälkipolviakaan, mikä on tietysti huomattava osa syyllisyyspakettia, muttei liity nyt tähän.)

Toisaalta vanhemmilla on omat paineensa, joita osaan kuvitella näin jälkikasvuttomanakin. Kilpaurheilu voi olla lajista riippuen kirvelevän kallista. Edellä mainitun uutisen mukaan yhden lapsen urheilu-ura voi imaista kuukaudessa monia satoja euroja tai jopa tonneja. Esimerkiksi alppihiihdon kaltainen kausilaji on erityisen kiperä. Siinä voi miettiä, onko perheellä varaa lähettää lahjakas Sanni-Petteri kuukauden kesäleirille Alpeille vai otetaanko riski, että seuraavan kauden cupeissa ikätoverit viilettävät ohi, kun Sanni-Petteri on hölkännyt vain mökkitietä kavereiden treenatessa jäätiköillä. Pitäisiköhän ottaa lainaa? Ettei sitten myöhemmin kaduta, kun ei panostettu tarpeeksi.

Entä ajankäyttö? Mikä on tarpeeksi treeniä, mikä liikaa? Mistä tingitään? Haittaako, jos läksyt jäävät vähemmälle? Saavatko mukulat tasaveroisesti huomiota, jos yksi kisaa ja toiset eivät?

En epäile yhtään, etteikö kilpaurheilu voi parhaimmillaan olla hieno koko perheen harrastus, josta jää kaikille mahtavat muistot ja lapselle eväiksi liikunnallinen elämäntapa ja kyky sietää pettymyksiä. Mutta luulen sen vaativan vanhemmilta tasapainoista mieltä, herkkyyttä kuunnella jälkikasvunsa mielialoja ja viestejä, vankkaa suhteellisuudentajua - kyse on kuitenkin vain urheilusta! - ja tervettä itsetuntoa, joka ei pohjaudu suorituksiin. Pitäisi myös osata iloita muiden menestyksestä. Asenteethan imeytyvät mallioppimisen kautta myös urheilevaan lapseen, hyvässä ja pahassa.

Toki myös valmentajilla ja seura-aktiiveilla on tässä keskeinen roolinsa. 

Viistolla pinnalla ja heikoilla jäillä ollaan joka tapauksessa aina, kun leikkimielinen liikuntaharrastus vaihtuu tosissaan treenaamiseen. Vahinkojen riski on suuri, enkä tarkoita vain urheiluvammoja, joita varhainen, yksipuolinen ja rankka harjoittelu niin ikään helposti tuottaa.

Revontulia ja ajan kulumista

Periaatteessa en "käytä" epätarkkoja kuvia, mutta tehdään nyt poikkeus, koska punaisia revontulia näkyy näin etelässä harvoin. Iltana muutamana olin juuri lähdössä Ferriksen kanssa iltalenkille, kun taivaalla alkoi loimottaa. Asioita oli vielä illalla hoidettavana, joten en joutanut rassailemaan jalustaa pystyyn ja paneutumaan revontulikuvauksen saloihin. Sitä paitsi komein näytös ei kestänyt edes puolta tuntia.


Meillä vietettiin tällä viikolla syntymäpäiviä peräti kahdesti. Ferris täytti tiistaina komeat kaksi vuotta ja allekirjoittanut eilen vielä komeammat 40 vuotta. Tämä on oikeastaan ensimmäinen pyöreiden vuosien päivä, joka tuntuu joltakin. En oikein osaa sanoa, miltä. Jonkinlaisella vedenjakajalla tässä ollaan selvemmin kuin kolmikymppisenä, vaikka eiväthän ikävuodet sinällään mitään mittaa.

Paljon olen miettinyt ajan suhteellisuutta. Miten se oma pää ja persoona huolineen ja ilonaiheineen säilyy yllättävänkin samanlaisena vuosien ja vuosikymmenten vaihtumisesta riippumatta. Kyllähän kokemuksista jotain oppii ja itsetuntemus hiljakseen kasvaa, mutta missä määrin elämän varrelle osuvat tapahtumat ja haasteet todella muuttavat ihmistä toiseksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole ollut niin rajuja kokemuksia, että ne olisivat saaneet päänsisäisiä mannerlaattoja toden teolla liikkeelle. Sellaista hiljaista maannousemaa vain.

Se oivallus, että ihmisen ydinminä tuskin vanhenee, on muuten aika pelottava suhteessa esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilaan. Missä määrin ihminen kohdataan arvostavasti, ainutlaatuisena persoonana mieltymyksineen ja omanlaisine elämänpolkuineen hänen elonpäiviensä loppuun asti? Nyky-yhteiskunnassa jo välittömistä ruumiin tarpeista huolehtiminen tuntuu olevan yhä hankalampaa. Miten esimerkiksi paljon rummutettu (ja jo nyt äärimmilleen venytetty) kotihoito edesauttaa näitä kohtaamisen kokemuksia, kun yksin asuvat ihmiset jäävät pään tai jalkojen pettäessä vangeiksi neljän seinän sisään? Eikö paljon järkevämpää - myös taloudelliselta kannalta - olisi kehitellä kalliiden hoivapaikkojen ja omaan kotiin kompostoitumisen väliin uudenlaisia yhteisöasumisen muotoja, joissa yksinolon ja seurustelun määrää voisi itse säädellä?

Luulisi, että jonkinlaisen "mummokommuunin" kotipalveluiden järjestäminen ei olisi ainakaan sen hankalampaa tai kalliimpaa kuin juoksuttaa hoitajia viiden yksinäisen vanhuksen luona erikseen.

Lyhytnäköisyyttä ilmassa

Hallituksen "perhepaketti" hyytyi, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei kotihoidontukeen tule jyvitystä isän ja äidin kesken. Ajatuksenahan oli alun perin saada naiset sukkelammin kotoa sorvin ääreen ja isät vuorostaan lapsia hoitamaan.

Joku voi tietysti huomauttaa, ettei lapsettomalla pitäisi olla aiheeseen mitään sanomista. Yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä ja varsinkin naispuolisena sellaisena tohdin kuitenkin väittää vastaan, vaikkei asia suoraan meidän talouttamme koskekaan.

Yksi suosituimmista argumenteista uudistusta vastaan on ollut, ettei lukuisilla kotihoidontuella lapsiaan hoitavilla naisilla ole työpaikkaa, johon palata. Minusta tämä on jonkinlainen epäloogisuuden riemuvoitto. Miksikö? Siksi, että ymmärtääkseni yksi uudistuksen tavoitteista olisi ollut, että tulevaisuudessa yhä useammalla naisella olisi se työpaikka odottamassa paluuta vanhempain- ja hoitovapaalta. Nykyisessä systeemissähän lisääntymisikäisen naisen palkkaaminen on työnantajalle melkoinen riski. Vaikka virallisesti tätä ei mikään asianosainen taho suostukaan myöntämään, en epäile hetkeäkään, etteivätkö potentiaalisesti pitkät perheperäiset poissaolot vaikuta siihen, että naisia on paljon pätkätöissä tai muuten kovin kiikkerästi työmarkkinoilla kiinni (toki siihen vaikuttaa yleisemminkin perhekustannusten valuminen juuri äitien työnantajille).

Sama koskee jossain määrin toista argumenttia, jonka mukaan miehet tienaavat taloudessa useimmiten paremmin kuin naiset.

Jonkinlaista lyhytnäköisyyttä on siis mielestäni ollut ilmassa, kun mahdollisesta uudistuksesta on keskusteltu. Vaikka jokin asia hankaloittaisi joidenkin yksilöiden elämää siirtymävaiheessa, ja vaikka siitä koituisi ylimääräisiä kuluja myös yhteisölle, lopputulos pidemmällä aikavälillä voisi tuoda enemmän yhteistä hyvää, kuin mistä alussa jouduttiin luopumaan. Joskus tuntuu, että tätä on kovin vaikea nähdä - myös poliitikkojen, joilla on tietysti huoli oman jakkaran heilumisesta varsinkin vaalien edellä.

Perheiden valinnanvapautta on niin ikään peräänkuulutettu. Ei kai sitä ollut kukaan poistamassakaan. Lapsiahan voi hoitaa kotona vaikka heidän täysi-ikäisyyteensä asti minkään tahon sitä kieltämättä. Kysymys oli vain siitä, mitä yhteisistä varoista tuetaan ja millaisilla ehdoilla.

Kuukkelit ja naudat

Kansalaisvaikuttaminen ja julkinen kannan ottaminen tuntuivat olevan toissa viikon avioliittolakiäänestyksen tiimoilta sellaisessa nosteessa, että oletin virtuaaliyhteisöllä riittävän puhtia pitkälle ensi vuoteen.

Mutta kovin hiljaista on ollut. Esimerkiksi viime perjantain ydinvoimalapäätös kiinnosti sosiaalisessa mediassa varsin harvoja, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Olipa ydinvoimasta sinällään mitä mieltä tahansa, hamaan tulevaisuuteen kurkottava käsikynkkä Kremlin kanssa ei nyt vain millään mittarilla tarkasteltuna tunnu kovin hyvältä ajatukselta (tämän sanon Venäjän-tutkijana ja myös -ystävänä). Jos tästä uudesta samovaa… voimalasta saadaan lisäksi syy lykätä uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja siihen investoimista, Suomi saattaa oikeasti päätyä sahaamaan omaa oksaansa.

Yritin omalta osaltani puhkua tuttavapiiriini intoa vaikuttaa uudistusprosessissa oleviin luonnonsuojelulakiin ja eläinsuojelulakiin - molempien kommentointi on nyt ajankohtaista - mutta liekö taustalla ollut kansalaisten vaikuttamiskrapula vai kaamosväsymys, kun peukutukset jäivät puuttumaan. Kuukkelit ja naudat! Kansallispuistot ja ylijalostetut koirat! Tärkeitä asioita, ihmiset!

Totuuden nimissä pitäisi kyllä itsekin aktivoitua hyödyllisen kansalaistoiminnan saralla johonkin muuhunkin kuin linkkien jakamiseen. Ehkä sitten kevväämmällä, kuten täällä päin tavataan sanoa.

Armoa ja ymmärrystä

Kajoanpa vaihteeksi tulenarkaan aiheeseen. Jos heittelette jotakin, niin älkää ainakaan kananmunia. Niitä näet arvostetaan Pagistaanissa kovasti.

Aloite niin kutsutusta tasa-arvoisesta avioliittolaista on saanut ihmiset barrikadeille, mikä tietysti kertoo, että asia tai sen vastustaminen koetaan erityisen tärkeäksi. En ota nyt itse aloitteeseen kantaa muuten kuin toteamalla, että näen sen ihan loogisena jatkeena parisuhteen rekisteröinnille. Valtion tehtävänä on kohdella kansalaisiaan tasapuolisesti ja demokraattisessa järjestelmässä lait on otettava uuteen tarkasteluun enemmistön niin halutessa. On aika vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi toimia. Tunnesyyt eivät perusteiksi riitä.

Mitä esimerkiksi kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt tekevät, on minusta niiden asia; niihin ei kenenkään ole pakko kuulua, toisin kuin maallisten lakien säätelemään yhteiskuntaan. Aina voi äänestää jaloillaan, jos valittu linja ei miellytä - niin kuin yhä useampi nykyään tekeekin, kuka mistäkin syystä. Itse asiassa Ranskan mallissa saattaisi olla järkeä. Jos olen oikein ymmärtänyt, siellä virallisesti avioliittoon vihkii vain valtio. Uskonnolliset yhteisöt pitävät tahoillaan omat toimituksensa sen lisäksi.

Mutta se, mikä saa minut kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi on sävy, jolla "keskustelua" aloitteesta käydään. Kuten lienen joskus aiemminkin todennut, tunnepitoinen ja kovaääninen mouhuaminen saa minut näkemään punaista, olipa asia mikä hyvänsä tai miten kannatettava tahansa.

Minua tympivät suuresti homofobiset, matalaotsaiset, logiikaltaan rammat lausunnot, jotka usein tihkuvat suoranaista ihmisvihaa (usein vieläpä puettuna "kristillisyyden" kaapuun).

Mutta yhtä lailla minua ahdistavat fiksuina ja avarakatseisina pitämieni ihmisten kommentit, joissa kaikki lakialoitetta vastustavat tai siihen varautuneesti suhtautuvat määritellään värikkäin sanakääntein suvaitsemattomiksi idiooteiksi, hihhuleiksi ja änkyröiksi, jotka eivät silkkaa ahdasmielisyyttään halua suoda muille sitä hyvää, jota heillä itsellään on. Aloitetta vastustavista kansanedustajista kerätään ja julkaistaan nimilistoja haukkumisen tueksi.

Vähän armoa ja ymmärrystä nyt, ihmiset, puolin ja toisin.

Historiantutkijana en osaa olla ajattelematta asioiden aikaperspektiiviä. Ammattitauti, oletan. Se, mikä ihmisen oman elämäntaipaleen näkökulmasta tuntuu pitkältä aikajaksolta, on useampien sukupolvien mittakaavassa vain tuokio. Kun eräs tuttava taivasteli Ukrainan tapahtumien tiimoilta, miten voi olla mahdollista, että 2010-luvulla eurooppalaisia kuolee sotatoimien seurauksena, tuumasin itsekseni, ettei esimerkiksi Jugoslavian tapahtumista nyt niin kauan ole, että tällainen traaginen kehityskulku suoranaisesti yllättäisi.

Ja kun miettii, miten vähän aikaa homoseksuaalisuus on ollut oikeasti "poissa kaapista", onko ihme, jos suuri osa varsinkin iäkkäämmistä suomalaisista on vielä hämmennyksissään. Siinä, missä punavuorelainen kolmikymppinen hetero hengaa luontevasti homobaareissa ja pitää Pride-kulkueeseen osallistumista itsestäänselvyytenä, Lieksan syrjäkylillä asuva seitsenkymppinen saattaa aidosti oudoksua suurta medianäkyvyyttä, jonka homoseksuaalisuus - ja seksuaalisuus ylipäänsä - on viime vuosina saanut. Parisuhdekysymyksiin liittyy tietysti hyvin paljon muutakin kuin makuuhuone, olipa kyse heteroista tai homoista, mutta yhtä kaikki, moni ennen tiukasti privaatiksi luokiteltu asia on nykyisin televisio- ja kahvipöytäkeskustelujen rento aihe. Kaikki - semminkään toisenlaisten aikakausien kasvatit - eivät välttämättä koe kehitystä yksinomaan vapauttavana, ja esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset voivat monen mielestä tuntua kiusallisilta nostettuina yksityisestä julkiseen sfääriin.

Mielikuvien muodostumista työkseen tutkivat puolestaan tietävät, että kerran muodostuneet käsitykset ja mielikuvat ovat hyvin sitkaita muuttumaan, vaikka uutta informaatiota aiheesta tulisikin. Se, että mielikuvat vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla, tekee asiasta astetta kiperämmän. Vaikka ihminen haluaisi ajatella jostakin asiasta uudella tavalla, ei se noin vain onnistukaan.

Otetaanpa hieman kärjistetty esimerkki niin aikaperspektiivistä kuin mielikuvistakin. Vielä 30-luvun kansakoulun oppikirjoissa mustat esitettiin kolonialismin valossa lapsenkaltaisina olentoina, jotka "pitävät meluavista leikeistä", mutta joiden henkiset kyvyt eivät ole "niin heikot, kuin usein arvellaan". Monikulttuuriseen kaveripiiriin jo päiväkodissa tottunutta nykynuorisoa moinen kuvaus hämmästyttää ja huvittaa. Mutta ikäluokka, joka tätä pulpeteissaan tunnollisesti pänttäsi, on vielä pitkälti elävien kirjoissa. Kun siis tässä valossa todetaan, että "homoseksuaaliset teot" olivat Suomessa rangaistavia vuoteen 1971 asti ja sairauksien listalta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, ettei lakialoitetta ole otettu kaikissa kansanosissa, ikäluokissa ja maan joka kolkassa vastaan varauksettomalla riemulla. Moni ei varmasti edes osaa pukea sanoiksi, mikä ajatuksessa loppuviimeksi mättää.

Väitän taas kerran, että ihminen on keskimäärin melko turvallisuushakuinen ja muutoksia kaihtava olento. Toisaalta ihmisellä on taipumus olettaa, että muut ovat muutosten suhteen samassa tahdissa kuin hän itse. Oma itsestäänselvyys ei ole välttämättä sitä toiselle, ja tämä olisi hyvä muistaa ja antaa aikaa. Tuo toinen ei ole aina ja välttämättä ymmärtämätön tollo, jota voi estoitta pilkata, hän on vain toisenlaisen aikakauden tai maailmankäsityksen kasvatti (pilkkaaminen ylipäänsä on toki typerää, eikä sellaiseen kannattaisi alentua, vaikka vastapuoli oikeasti olisikin ymmärtämätön tollo).

Sitä paitsi vieraus on lähtökohtaisesti pelottavaa. Kun tuo "toiseus" saa tavalla tai toisella myönteiset ja ystävälliset kasvot, pelko tapaa vähitellen hälvetä ja stereotyyppisen mielikuvan tilalle tulla kohdattava ihminen.

Toisaalta maailma tosiaan muuttuu koko ajan, eikä kaikkia muutoksia ole ehkä järkevää ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikkei itse niitä varauksettomasti kannattaisikaan. Etenkään, jos ne eivät ole mitenkään itseltä pois. Mutta ehkä ihminen saa jonkinlaista nautintoa kuohuksissaan olosta - näin voisi ainakin päätellä päivälehtien tekstiviestipalstoista.

Vedetään siis henkeä ja kuunnellaan vaikka Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin vinkeä reggae-versio Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Kylässä toisaalla

Pagistaanissa hiljaisuus jatkuu, koska niin tekee myös hankehakemushelvetti. Pyynnöstä pistäydyin kuitenkin pikaiselti kylässä toisaalla työhön liittyvien asioiden parissa (niitähän en täällä tule juuri puineeksi, vaikka säännöllisesti mietin, että kenties pitäisi).  

Mainittua Rysky Riiheläisen blogia kannattaa muuten seurata; punnittua puhetta ja perusteltuja pohdintoja ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Pyssyt pois pölvästeiltä

Kävin marraskuun alussa tekemässä lehtijuttua Sotkamosta siipeen ammuttuna löydetystä maakotkasta, joka on toipumassa viinijärveläisen lintuhoitajan hoivissa. "Maunolla" näyttää käyneen tuuri, vaikka tilanne näytti alussa huonolta: siipi on luutunut hyvin ja palautus luontoon joskus keväällä yhä todennäköisempi.

Useita kotkia - rauhoitettuja lintuja - on vuoden mittaan löytynyt ammuttuina eri puolelta Suomea. Kuluneella viikolla Suonenjoelta otettiin talteen huonokuntoinen merikotka, joka niin ikään oli ottanut osumaa jonkun Luojan mieliharmin haulikosta.

Voi miettiä, miten paljon tapauksia jää pimentoon. Vaaditaanhan melkoista sattumaa, että joku löytää kituvan linnun korvesta ja vie sen hoitoon.

Mikä lienee tämän petovihan uuden aallon käyttövoima? Tahallisia tekojahan nuo ovat; ei kukaan kotkaa teerenä ammu. On myös sääli, että niin tarkkaan kuin aselupien saajat nykyisin seulotaankin, todella toimivaa pölvästitutkaa ei ole onnistuttu kehittämään.

Tilaa ja aikaa lentää

Yritin etsiä linkkiä parin päivän takaiseen uutiseen. Sen mukaan yhdeksäsluokkalaisten oppimisen taidot ovat heikentyneet tavalla, jota ainakin jotkut tahot luonnehtivat hälyttäväksi. Ehkä jotakin uutistuotannon rytmistä kertoo, etten löytänyt sitä.

Yhtä kaikki, opetusministeri Krista Kiuru tarjosi lääkkeeksi uusia välineitä opetukseen, tai ainakin jo olemassa olevien välineiden tehokkaampaa käyttöä: kirjat eivät enää nykynuoria jaksa kiinnostaa, joten oppi on tarjoiltava paremmin sulavassa muodossa.

Tähän lausuntoon - ja muihin vastaaviin - esitettiin jo kriittisiä vastineita muun muassa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Jo alkuperäisen uutisen yhteydessä huomautettiin, että koulu ylipäänsä on heikoilla kilpailtaessa nuorten ajasta, kun niin paljon viihdyttävämpää toimintaa on koko ajan käden ulottuvilla.

En ota aiheeseen sen kummemmin kantaa, mutta väitän, että kyse ei ole pelkästään mitattavissa olevasta ajasta. Hankin reilu vuosi sitten älypuhelimen ja kyllä, elämäni on muuttunut sen myötä. Siinä, missä ennen istuin paikallisjunassa tai autokyydissä lukien, katsellen ikkunasta ulos ja miettien niitä näitä (tai jutellen, jos oli seuraa), nykyisin rassaan kännykkääni. Huomaan, että kykyni sietää tylsyyttä on selvästi alentunut, kun aina voi tarkistaa sähköpostilaatikon, uutiset tai Facebookin päivitykset. Twitterin käyttöä en ole saanut vielä kunnolla edes alkuun, enkä välitä peleistä; silti saan ajan kulumaan rattoisasti sipomalla puhelimeni kosketusnäyttöä.

En pidä tästä kehityksestä ollenkaan ja yritän suitsia sitä. Aivoni tarvitsevat tyhjäkäyntiä ilman virikkeitä. Ne tarvitsevat tylsiä hetkiä jaksaakseen keskittyä asioihin silloin, kun tarve on. Alitajuntani kaipaa niin ikään työrauhaa. Veikko Huovisen sanoin ajatus on hiirihaukka ja sillä on oltava tilaa ja aikaa lentää.

Noin yleisesti en halua demonisoida mitään välinettä tai sen käyttötapaa. Mutta on hivenen kylmäävää miettiä, että jos keski-ikää vankasti lähestyvä lankapuhelinajan lapsi virittyy näin helposti uudenlaiseen, itselleen tunnistamattomaan lyhytjänteisyyteen, minkä verran virikkeiden ja viihteen jatkuva virta on vaikuttanut ja vaikuttaa diginatiiveiksi ylistettyjen lasten ja nuorten keskittymis- ja ajattelukyvyn kehittymiseen?

Meneillään on taas kerran suuri ihmiskokeilu.