tiistaina, marraskuuta 08, 2016

Erilaiset kokemukset

Viime viikolla tutut jakoivat sosiaalisessa mediassa ahkerasti Helsingin Sanomien haastattelua tohtoriksi väitelleestä talonmiehen tyttärestä, joka koki itsensä kroonisesti ulkopuoliseksi yliopistomaailmassa taustansa takia, vaikka oli jo pitkään työskennellyt sosiologian yliopistonlehtorina, eli varsin vakiintuneessa asemassa. Omassa työssään hän haastattelun mukaan haluaa tuoda "luokan merkityksen näkyväksi yhteiskunnassa".

Moni koki voivansa samaistua kyseiseen lehtoriin. Minä mietin ja pyörittelin asiaa pitkään ja hartaasti. En ollenkaan vähättele ihmisten kokemusta, että heidän "luokkataustansa" on jotenkin ollut painolastina tai ainakin vaikuttavana tekijänä kouluttautumisessa ja työelämässä. Se, että minulla tuota kokemusta ei ole ollut - ulkopuoliseksi itseni kyllä tunnen lähes aina ja kaikkialla - kertoo ehkä etuoikeutetusta asemastani. Vai kertooko?

Voi kenties sanoa, että tulen virkamiesperheestä. Äiti teki työuransa luokanopettajana ja isä kouluttautui oppikoulupohjalta ensin metsäteknikoksi, sitten metsätalousinsinööriksi ja työskenteli muun muassa puukuljetusten parissa. Koulutusta ja titteleitä meillä on arvostettu suuresti, jopa ehkä yliarvostettu, mikä kertoo vanhempieni ikäluokan - ja ehkä myös yhteiskuntaluokan! - arvomaailmasta. Minullekin oli itsestään selvää, että lukion jälkeen jatketaan yliopistoon; ammatillisia opintoja en tullut koskaan edes harkinneeksi (mikä on toisinaan harmittanut, semminkin kun yliopistotutkinto ei enää avaa ovia samaan tapaan kuin jokunen vuosikymmen sitten).

Helsingin Sanomien jutussa haastateltu yliopistonlehtori kertoi omien tutkimushaastateltaviensa - työläistaustaisten akateemisten naisten - todenneen, ettei työläiskodeissa luettu kirjallisuutta tai opittu keskustelu- ja argumentointitaitoja. Rivien välistä oli luettavissa oletus, että "muissa" kodeissa näin olisi tehty, ja että nuo taidot olisivat antaneet tällaisista kodeista tulleille etumatkaa yliopistomaailmassa. Esimerkiksi meillä kyllä kirjoja lukivat kaikki, mutta hyvä ja innoittava keskustelu, jossa kukaan ei ottanut nokkiinsa tai tulkinnut toisen sanomisia väärin, oli aika harvinaista herkkua. Meillä ei "argumentoitu", paitsi jos riideltiin, ja sitä mieluummin välttivät kaikki. 

Myös alanvalintani olisi varsinkin isän mielestä voinut olla parempi ja niin sanottu uralla etenemiseni sujuvampaa, vaikka opintojani sinällään arvostettiin ja niihin kannustettiin (ja luulen, että sain kyllä isällekin selvitettyä nykypäivän yliopistouran realiteetteja ja sitä, ettei ole epäonnistuminen, jos viiden vuoden päästä väitöksestä ei ole professori). Toisaalta olen siis kokenut, että minua on rohkaistu eteenpäin, mutta toisaalta aistinut, että paremminkin olisi voinut suoriutua, ja että keskusteluissa kannattaa olla varovainen tuodessaan esiin yliopistossa oppimaansa, ettei nyt vain luulla, että ylpistynyt muna yrittää päteä ja opettaa kanaa. Ei yksioikoista ensinkään!

Aikani pyöriteltyäni otin asian puheeksi siipan kanssa. Sairaanhoitajan ja autonkuljettajan poika oli suvun ensimmäisiä ylioppilaita ja lähti Otaniemeen opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Kysyin, oliko hän jotenkin tietoinen yhteiskuntaluokastaan, ja vaikuttiko se hänen päätökseensä opinnoista tai kokemuksiinsa korkeakouluopiskelijana. Kuulemma lukiossa englanninkielen tunnilla hän ensimmäistä kertaa oivalsi kuuluvansa niin kutsuttuun työväenluokkaan, vaikkei oivalluksesta sen syvempää luokkatietoisuutta seurannutkaan, lievää huvitusta ja keksimisen iloa vain. Kotona jälkikasvua kannustettiin kovasti opiskelemaan, eikä koulu- tai opiskelutovereiden keskuudessa - tai myöhemmin työelämässä - ollut mitään mielenkiintoa kiinnittää huomiota omaan, saatikka toisten kotitaustoihin. Niinpä hän ei ollut koskaan oikeastaan ajatellut kotitaustaansa suhteessa myöhempiin valintoihin tai kokemuksiin. Ei siitä kuulemma ainakaan mitään haittaa koskaan ollut. 

Mistä nämä erilaiset kokemukset kumpuavat? Miksi yhtä painaa luokkatausta raskaana ja toista ei? En ole sosiologi, joten pohdin näitä ihan maallikkona. Onko kyse todella vaietuista yhteiskuntaluokista ja niiden eroista seuraavasta alemmuudentunnosta ja ulkopuolisuuden tunteesta, vai kukaties kuitenkin enemmän siitä, onko kotoa saanut aitoa kannustusta opintielle? Jos kotona on ajateltu - ja ehkä sanottu ääneenkin - että parempi olisi hankkia rehellinen ammatti ja tehdä oikeaa työtä kuin koota joutavaa kirjaviisautta, on yliopistoon pyrkimiseen ja siellä opiskeluun ja etenemiseen varmasti erilainen henkinen kynnys kuin niillä, joita on kotona rohkaistu.

Voi olla, että joissakin kodeissa on samaistuttu voimakkaasti ja tietoisesti esimerkiksi työväenluokkaan, jolloin kokemus on tietysti siirtynyt lapsille ja osaksi näiden aikuista identiteettiä. Suomessa on kuitenkin ollut paljolti vallalla ajatus, että vanhemmat "käyvät ansiotyössä" ja siinä se. Täällä on oltu ainakin varsinaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna tasaista keskiluokkaa pienellä aaltoilulla, varakas eliitti on sitten ollut erikseen. Ehkä näinkin nuoressa yhteiskunnassa jako maaseudun ja kaupungin välillä on ollut merkittävämpi kuin mikään luokkajako. Eihän varsinaista luokkaperustaista liikehdintääkään pitkään ollut kuin harvoilla tehdaspaikkakunnilla. 

Luokkayhteiskunnista puheen ollen, esimerkiksi Britanniassahan tilanne on ollut tyystin toinen. Cambridgessa opiskellut ja valmistuttuaan samasta yliopistosta töitä saanut fyysikkotuttuni sanoi, että hänen työväenluokkainen taustansa tulee aina kuulumaan hänen puheestaan. Vaikka hän kohoaisi minkälaiseen asemaan, työläisaksentti ei häviä koskaan kokonaan (ei sillä, että hän olisi siitä vimmaisesti eroon pyrkinytkään). Toisaalta vanhat kaverit etääntyivät - tai kuulemma ottivat tietoisesti etäisyyttä - kun tuttuni opiskelut eliittiyliopistossa alkoivat, eli hän koki itsensä todella väliinputoajaksi. Niin ikään kyseinen tuttu avoimesti totesi, että ennen lasten hankkimista hänellä ja hänen vaimollaan tulee olla niin hyvät tulot ja asema, että lapsen voi laittaa hyvään yksityiskouluun ja siten varmistaa tämän tulevaisuuden.

Oliko minulla jotain johtopäätöksiä? No ei. Kuten sanottu, en ole yhteiskuntatieteilijä. En missään nimessä kiellä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, mutta ei niistä minusta kannata mitään yleispätevää perusselitystäkään ihmisten kokemuksille ja tuntemuksille tehdä, ainakaan Suomessa. Meidän jokaisen tausta ja kasvualusta on kuitenkin ollut täysin ainutlaatuinen ja omanlaisensa erilaisine kannustavine ja jarruttavine tekijöineen - ja toisaalta juuret mullassa melkein kaikilla, kun pari sukupolvea taaksepäin katsotaan.Toki se, miten noita tekijöitä nimeää, arvottaa, arvioi ja osaksi omaa elämäntarinaansa ja identiteettiään rakentaa, on pitkälti ihmisen omassa vallassa, eikä siihen ole ulkopuolisella puuttumista.

4 kommenttia:

Hanna P kirjoitti...

Ihanaa kun sinua kannustettiin ja rohkaistiin. Minua sen sijaan hävettiin ja ällisteltiin oikein koko suvun voimin kun en mennyt lukioon vaan maatalousoppilaitokseen.
Ei näin. Ei meidän tyttö. Mutta kun piti päänsä ja meni.

Kati Parppei kirjoitti...

Jos minä olisin mennyt lukion sijasta ammattikouluun, olisin saanut satavarmasti huutia minäkin...! Eikä sitäkään olisi hyvällä katsottu, jos lukion jälkeen olisin tietoisesti valinnut ammattiopinnot.

Mutta tämä on oikeasti sukupolvikysymys, väitän. Meidän vanhempiemme ikäpolvi on suurelta osin kasvanut ajattelemaan, että hyvä koulutus - mitä korkeampi, sen parempi - luo menestymisen mahdollisuudet. On selvää, että omalle jälkikasvulle on nuo hyvät lähtökohdat haluttu turvata. Me taas olemme joutuneet näkemään maailman muuttumisen siltä osin; jonkinlaisen koulutuksen inflaation.

Hanna P kirjoitti...

Niin mutta kun veli meni ammattikouluun opiskelemaan sähköasentajaksi ja se oli noitten eräitten mielestä täysin hyväksyttävä juttu. Miksi ei voi kannustaa, olipa se valinta mikä tahansa? Epäreiluus tässä on se, mikä nostaa vieläkin niskavillat pystyyn.

Kati Parppei kirjoitti...

No tuo on kyllä kieltämättä ollut kelju kokemus.