keskiviikkona, marraskuuta 26, 2014

Armoa ja ymmärrystä

Kajoanpa vaihteeksi tulenarkaan aiheeseen. Jos heittelette jotakin, niin älkää ainakaan kananmunia. Niitä näet arvostetaan Pagistaanissa kovasti.

Aloite niin kutsutusta tasa-arvoisesta avioliittolaista on saanut ihmiset barrikadeille, mikä tietysti kertoo, että asia tai sen vastustaminen koetaan erityisen tärkeäksi. En ota nyt itse aloitteeseen kantaa muuten kuin toteamalla, että näen sen ihan loogisena jatkeena parisuhteen rekisteröinnille. Valtion tehtävänä on kohdella kansalaisiaan tasapuolisesti ja demokraattisessa järjestelmässä lait on otettava uuteen tarkasteluun enemmistön niin halutessa. On aika vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi toimia. Tunnesyyt eivät perusteiksi riitä.

Mitä esimerkiksi kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt tekevät, on minusta niiden asia; niihin ei kenenkään ole pakko kuulua, toisin kuin maallisten lakien säätelemään yhteiskuntaan. Aina voi äänestää jaloillaan, jos valittu linja ei miellytä - niin kuin yhä useampi nykyään tekeekin, kuka mistäkin syystä. Itse asiassa Ranskan mallissa saattaisi olla järkeä. Jos olen oikein ymmärtänyt, siellä virallisesti avioliittoon vihkii vain valtio. Uskonnolliset yhteisöt pitävät tahoillaan omat toimituksensa sen lisäksi.

Mutta se, mikä saa minut kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi on sävy, jolla "keskustelua" aloitteesta käydään. Kuten lienen joskus aiemminkin todennut, tunnepitoinen ja kovaääninen mouhuaminen saa minut näkemään punaista, olipa asia mikä hyvänsä tai miten kannatettava tahansa.

Minua tympivät suuresti homofobiset, matalaotsaiset, logiikaltaan rammat lausunnot, jotka usein tihkuvat suoranaista ihmisvihaa (usein vieläpä puettuna "kristillisyyden" kaapuun).

Mutta yhtä lailla minua ahdistavat fiksuina ja avarakatseisina pitämieni ihmisten kommentit, joissa kaikki lakialoitetta vastustavat tai siihen varautuneesti suhtautuvat määritellään värikkäin sanakääntein suvaitsemattomiksi idiooteiksi, hihhuleiksi ja änkyröiksi, jotka eivät silkkaa ahdasmielisyyttään halua suoda muille sitä hyvää, jota heillä itsellään on. Aloitetta vastustavista kansanedustajista kerätään ja julkaistaan nimilistoja haukkumisen tueksi.

Vähän armoa ja ymmärrystä nyt, ihmiset, puolin ja toisin.

Historiantutkijana en osaa olla ajattelematta asioiden aikaperspektiiviä. Ammattitauti, oletan. Se, mikä ihmisen oman elämäntaipaleen näkökulmasta tuntuu pitkältä aikajaksolta, on useampien sukupolvien mittakaavassa vain tuokio. Kun eräs tuttava taivasteli Ukrainan tapahtumien tiimoilta, miten voi olla mahdollista, että 2010-luvulla eurooppalaisia kuolee sotatoimien seurauksena, tuumasin itsekseni, ettei esimerkiksi Jugoslavian tapahtumista nyt niin kauan ole, että tällainen traaginen kehityskulku suoranaisesti yllättäisi.

Ja kun miettii, miten vähän aikaa homoseksuaalisuus on ollut oikeasti "poissa kaapista", onko ihme, jos suuri osa varsinkin iäkkäämmistä suomalaisista on vielä hämmennyksissään. Siinä, missä punavuorelainen kolmikymppinen hetero hengaa luontevasti homobaareissa ja pitää Pride-kulkueeseen osallistumista itsestäänselvyytenä, Lieksan syrjäkylillä asuva seitsenkymppinen saattaa aidosti oudoksua suurta medianäkyvyyttä, jonka homoseksuaalisuus - ja seksuaalisuus ylipäänsä - on viime vuosina saanut. Parisuhdekysymyksiin liittyy tietysti hyvin paljon muutakin kuin makuuhuone, olipa kyse heteroista tai homoista, mutta yhtä kaikki, moni ennen tiukasti privaatiksi luokiteltu asia on nykyisin televisio- ja kahvipöytäkeskustelujen rento aihe. Kaikki - semminkään toisenlaisten aikakausien kasvatit - eivät välttämättä koe kehitystä yksinomaan vapauttavana, ja esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset voivat monen mielestä tuntua kiusallisilta nostettuina yksityisestä julkiseen sfääriin.

Mielikuvien muodostumista työkseen tutkivat puolestaan tietävät, että kerran muodostuneet käsitykset ja mielikuvat ovat hyvin sitkaita muuttumaan, vaikka uutta informaatiota aiheesta tulisikin. Se, että mielikuvat vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla, tekee asiasta astetta kiperämmän. Vaikka ihminen haluaisi ajatella jostakin asiasta uudella tavalla, ei se noin vain onnistukaan.

Otetaanpa hieman kärjistetty esimerkki niin aikaperspektiivistä kuin mielikuvistakin. Vielä 30-luvun kansakoulun oppikirjoissa mustat esitettiin kolonialismin valossa lapsenkaltaisina olentoina, jotka "pitävät meluavista leikeistä", mutta joiden henkiset kyvyt eivät ole "niin heikot, kuin usein arvellaan". Monikulttuuriseen kaveripiiriin jo päiväkodissa tottunutta nykynuorisoa moinen kuvaus hämmästyttää ja huvittaa. Mutta ikäluokka, joka tätä pulpeteissaan tunnollisesti pänttäsi, on vielä pitkälti elävien kirjoissa. Kun siis tässä valossa todetaan, että "homoseksuaaliset teot" olivat Suomessa rangaistavia vuoteen 1971 asti ja sairauksien listalta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, ettei lakialoitetta ole otettu kaikissa kansanosissa, ikäluokissa ja maan joka kolkassa vastaan varauksettomalla riemulla. Moni ei varmasti edes osaa pukea sanoiksi, mikä ajatuksessa loppuviimeksi mättää.

Väitän taas kerran, että ihminen on keskimäärin melko turvallisuushakuinen ja muutoksia kaihtava olento. Toisaalta ihmisellä on taipumus olettaa, että muut ovat muutosten suhteen samassa tahdissa kuin hän itse. Oma itsestäänselvyys ei ole välttämättä sitä toiselle, ja tämä olisi hyvä muistaa ja antaa aikaa. Tuo toinen ei ole aina ja välttämättä ymmärtämätön tollo, jota voi estoitta pilkata, hän on vain toisenlaisen aikakauden tai maailmankäsityksen kasvatti (pilkkaaminen ylipäänsä on toki typerää, eikä sellaiseen kannattaisi alentua, vaikka vastapuoli oikeasti olisikin ymmärtämätön tollo).

Sitä paitsi vieraus on lähtökohtaisesti pelottavaa. Kun tuo "toiseus" saa tavalla tai toisella myönteiset ja ystävälliset kasvot, pelko tapaa vähitellen hälvetä ja stereotyyppisen mielikuvan tilalle tulla kohdattava ihminen.

Toisaalta maailma tosiaan muuttuu koko ajan, eikä kaikkia muutoksia ole ehkä järkevää ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikkei itse niitä varauksettomasti kannattaisikaan. Etenkään, jos ne eivät ole mitenkään itseltä pois. Mutta ehkä ihminen saa jonkinlaista nautintoa kuohuksissaan olosta - näin voisi ainakin päätellä päivälehtien tekstiviestipalstoista.

Vedetään siis henkeä ja kuunnellaan vaikka Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin vinkeä reggae-versio Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.


2 kommenttia:

Minna Vartiainen kirjoitti...

Tosi mielenkiintoinen postaus. Onhan se suorastaan lainvastaista, että tasa-arvoinen avioliittolaki ei koske kaikkia, jos me kerta olemme kaikki tasa-arvoisia lain edessä.

Enemmän tuo lakikysymys näkyy olevan arvokysymys, sillä sen vastustajilla ei näytä olevan minkäänlaista loogista selitystä sille, miksi laki ei saisi mennä läpi. Jokainen voisikin omalla kohdallaan ajatella, että onko se minulta pois, jos kaksi toistaan rakastavaa ihmistä haluaa olla yhdessä ja mennä naimisiin kirkossa jos niin haluaa.

Terveisin Minna
http://menneisyydentuulia.blogspot.fi/

Kati Parppei kirjoitti...

Kiitos kommentista, Minna (pitääkin käydä tutustumassa blogiisi)! Eihän laki tule sinänsä koskemaan kaikkia nytkään, vain kahta täysi-ikäistä ihmistä, jotka eivät ole liian läheistä sukua keskenään.

Totta kai se on arvokysymys. Se siitä niin hankalan tehneekin. Mitä kirkkohäihin tulee, asiassa on omat mutkansa: Suomen evankelisluterilainen kirkko voi tehdä asiassa aikanaan omat päätöksensä, mutta esimerkiksi Suomen katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät, koska yksittäisellä paikalliskirkolla ei ole sananvaltaa tällaisissa asioissa. Mutta kuten sanottu, niiden osalta itse kukin voi toki päättää, kuuluako niihin vai ei.