lauantaina, lokakuuta 18, 2008

Bambumyllikkäät vastaan Big Brother

Jostain olen lukenut, että ihmiset mielellään kertovat katsovansa televisiosta uutisia, luontodokumentteja ja niin kutsuttuja laatuelokuvia riippumatta siitä, mitä töllöstä tulee oikeasti katsottua. Koska tietyt ohjelmatyypit tunnutaan arvottavan jotenkin kehittävämmiksi ja sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi, on niiden muiden arviointi ja pohtiminen vaikeaa ilman snobbailun inhaa sivumakua. Yritän kuitenkin.

Elämäni valo oli taannoin työpaikan juhlissa, joissa järjestettiin leikkimielinen visailu. Mies kertoi olleensa aivan pihalla, koska visailussa kyseltiin yksinomaan tositeeveeasioita ja televisioon liittyvien julkkisten nimiä ja tekemisiä. Hän tuumasi tienneensä hämärästi ehkä yhden tai kaksi niistä nimistä, joista puhuttiin, kiitos lehtilööppien.

Hämmästyimme itsekin tajutessamme, miten ulkona olemme kokonaisesta nykykulttuurin osa-alueesta, vaikka ikämme ja elämäntilanteemme puolesta lienemme sen parasta kohderyhmää. Meillä on kyllä televisio, mutta - ihan totta - katsomme siitä lähinnä uutisia, dokumentteja sekä satunnaisesti elokuvia ja paria sarjaa. Dokumenttien suhteen olemme varsin kaikkiruokaisia. Seuraamme lumoutuneina niin bambumyllikkäiden maanalaista elämää, avaruuslentojen historiaa kuin balsamoidun Leninin viikkohuoltoakin.

Joskus olemme koettaneet tuokion katsoa jotakin formaattiohjelmaa tai kilpailua, mutta ei siitä mitään tule. Ei vain niin sanotusti nappaa. Olemme siis helpottuneina, velvollisuutemme täyttäneinä siirtyneet takaisin myllikkäiden tai oman tosielämämme pariin.

Perjantai-iltana juutuin väsyksissäni katsomaan ohjelmaa, jossa ihmisiä yritetään saattaa romanttisesti - ja allekirjoittaneen mielestä aika väkinäisesti - yhteen. Vartin päästä minun oli pakko vaihtaa kanavaa. Kävin taas miettimään, mikä ihmisiä oikein noissa ohjelmissa kiehtoo ja miksi itse koen ne niin piinalliseksi katsottavaksi.

Jälkimmäiseen lienee helpompi vastata. Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä.

Oma alalajinsa ovat ne nimeltä mainitsemattomat kirpunnyppimis- ja selkäänpuukotusformaatit, jotka herättämänsä myötähäpeän lisäksi vaikuttavat kokonaisuudessaan niin typeriltä, järjettömiltä ja pahansuovilta, että niiden katsomisen voisi kuvitella olevan jo jollain tavalla myrkyllistä psyykelle.

Mutta aivan vilpittömästi, ilman mitään arvoasetelmia ihmettelen, mitä ihmiset noin yleensä saavat tositeeveestä irti. Kertokaa, jos osaatte! Pakkohan ohjelmien on olla suosittuja, kun niitä joka kanavalta suolletaan. Ja ymmärtääkseni niitä katsovat aivan kaikenlaiset ihmiset riippumatta taustasta, ominaisuuksista tai muista mieltymyksistä. Koetaanko ne pääsääntöisesti rentouttavana viihteenä verenpainetta nostavan piinallisuuden sijaan? Vai ovatko juuri nuo piinakokemukset niitä, joita katsojat hakevat? Miksi? Adrenaliinin takia? Osaavatko ihmiset katsoa ohjelmia heittäytymättä henkilökohtaisesti niissä esiintyvien ihmisten päiden sisään?

En siis väitä, että kiinalaiset jyrsijät ja avaruussukkulat olisivat lähtökohtaisesti ylentävämpää ja henkevämpää katsottavaa kuin kanssaeläjien edesottamukset tositelevisiokameroiden edessä, vaikka henkilökohtaisesti näenkin maailmassa olevan paljon kiinnostavampia ilmiöitä kuin ehtymättömiltä näyttävät tavat laittaa ihmiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Haluaisin vain oikeasti tietää, missä piilee jälkimmäisten suuren suosion salaisuus - ja mikä on saanut aikaan niiden hurjan yleistymisen kymmenen vuoden kuluessa. Jokin psykologinen koukku siinä on, mutta mikä?

5 kommenttia:

Päivi Hauta-Kasari kirjoitti...

Uteliaisuus, kuulemma. Sinun tekstiisi voin jälleen kerran lausua perään aamenen. (Tosin minä seuraan nykyään vain uutisia ja satunnaisesti jumalanpalvelukset - sekä miehen ollessa reissussa* CSI:t.)

Olen itse kysellyt työ(harjoittelu)paikassa aivan samaa kuin sinä nyt ja minua valistettiin, että uteliaisuus se on, joka ruudun ääreen vetää, kun BB-tyrkky on pudotusuhan alla.

Koska muita vastauksia ei tullut, tyydyin siihen. Sitten aloin miettiä: miten voi olla utelias, jos ei tunne kyseistä henkilöä oikeasti.

Aikani (15 min) asialle uhrattuani tulin tähän vanhaan päätelmään: ihmisillä ei ole omaa elämää, joten pitää yrittää elää muiden kautta. Ennen nämä muut olivat naapureita, mutta kun nykyään ei enää tunne heitä, pitää katsoa tosi-tv:tä. Omasta elämästä puuttuu tarpeeksi tekemistä ja jännitystä?

Tuo Elämäsi Valon :) joutuminen visailuun on mielestäni aivan loistava esimerkki nyky-yhteiskunnan menosta. Siinä kiteytyy se, mikä nykyään merkitsee jotain. Ennen puhuttiin jauhelihasta ("kumpaa teillä syödään") ja työväentalon iltamista, nyt BB:stä ja Idolsista. Jos et ole perillä, olet ulkona. :o

Täällä paistaa aurinko! Jee! Nyt ulos!

* Parisuhde on kiva juttu, mutta tuntuu vievän aikaa tv:n katselulta. :o Ottakaa tämä huomioon, kun mietitte tahtoako vai ei! ;)

Anonyymi kirjoitti...

Ehkäpä kaikki nuo vertailu-, kilpailu- ja selkäänpuukotusohjelmat muistuttavat liikaa tutkijan ja yliopiston arkea. Luulen, että siksi jätin itse moiset ohjelmat katsomatta.

terv.,

Mikko
[kauppakorkeakouluvihkot]

Kriisi kirjoitti...

Esimerkiksi BB on rottakoe kaikille meille tumpeloille, jotka emme jaksaneet lähteä lukemaan antropologiaa ja tarkkailemaan sumuisten vuorten gorilloja. Olennainen osa hommaa ei ole pelkästään se, mitä tapahtuu BB-talossa, vaan myös se mitä tapahtuu sen ulkopuolella.


Toisaalta itse en sitten ymmärrä esim. Idolsia. Iso joukko ihmisiä, joille ei ole koulussa musiikinopettajalla ollut sydäntä sanoa, että älä kiltti kulti pieni laula suihkun ulkopuolella, vaikka oletkin ihan söpö.

Ennen oli Syksyn sävel ja uusien biisien lisäksi ehkä jopa toisinaan myös uusia kykyjä. Nyt on tukku vanhoja biisejä ja mahdollisesti vieläkin vähemmän uusia kykyjä kuin SS:ssä.

Veloena kirjoitti...

Hih, tämä "Luulen olevani kertakaikkisen yliherkkä kaikenlaisille vertailu- ja kilpailutilanteille, etenkin sellaisille, joissa pelissä näyttää olevan ihmisen oma persoona. Samaistun aivan liikaa varsinkin alakynnessä oleviin, jännityn ja ahdistun. Tunnen myös suorastaan tuskallista myötähäpeää, joka tekee katsomisesta ennemmin tai myöhemmin sietämätöntä." kuulostaa kovin tutulta.

Viimeisellä televisiollisella kaudellani (:P) katsoin koko brittilän BB:n, mutta varmaan aika epäortodoksisesti. Ei minua näet kiinnostanut, mitä ne sanoivat tai tekivät (minua olisi luultavasti vaikeaa hätkäytttää yhtään millään paitsi ehkä televisiossa lapsiin tai eläimiin seksuaalisesti sekaantumalla tai muulla väkivallallalla - en pysty katsomaan oikein väkivaltaisia elokuviakaan, johtuneeko sitten siitä, että on kokenut live-väkivaltaa sen verran, että joka ikinen väkivallan kuva nostaa sen esiin ja tekee keskittymisestä vähäksi aikaa mahdotonta? Sen sijaan musta oli hauskaa tarkkailla elekieltä, katsoa BB:tä samalla lailla kuin koiria koirapuistossa. (En jaksaisi kyllä lukea niistä lööppejä, joten laajempana ilmiö selvästi ylittää ällini...)

Oli esimerkiksi yllättävää huomata, että ne ihmiset, jotka olin itse arvellut mukaviksi ja luotettaviksi, toki omalla heiluvaisella tavallaan, äänestettiin ihan heti ulos ja vielä yllättävän yksimielisesti. Se sai miettimään uudella tavalla esim. koulukiusaamista ja joidenkin tuntemieni mukavien ihmisten vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita (rakkaussuhteista puhumattakaan). En toki edelleenkään tajua, mikä näissä tyypeissä ärsytti, mutta olen nyt aika kartalla siitä, että monista ihmisistä ne piirteet, jotka minusta tuntuvat kivoilta, ovatkin hyvin ärsyttäviä, ja toisaalta, ne ihmiset, joiden seuraan en kuollaksenikaan tahtoisi juuttua, kelpaavat kovin monelle kihertelyseuraksi. Hämmentävää!

Jossain vaiheessa tämän prosessin seuraaminen (katsoin ohjelman päivittäin) sai piinallisia piirteitä, kun kivat tyypit oli tiputettu, mutta ajattelin, ettei prosessista ole mitään hyötyä, jos en jaksa loppuun asti.

Suomalaista BB:tä en pystynyt katsomaan. Se oli jo liian tuttu kulttuuri eikä siinä voinut samalla kohentaa brittienglannin kuullunymmärrystäkään ;).

Hmmjoo. Eli, niin kummallista kuin se saattaa ollakin, voi myös katsoa luontodokkareita, laatudokkareita, BB:tä yhden tuotantokauden (ryhmässä luontodokkarit) ja harvakseltaan uutiset ja sit hyvät elokuvat. :D

Kati Parppei kirjoitti...

Hei, kiitoksia kaikille kommenteista; kiintoisia pointteja esititte itse kukin.

Voin tosiaan kuvitella, että esimerkiksi BB:n psykososiaalisia kuvioita voi katsoa samalla tavoin kuin luontodokkareitakin. Silloin sitä vain pitäisi seurata aika johdonmukaisesti alusta alkaen, että havainnoinnista saisi jotakin irti. Ja kun tavaraa tulee tuutista joka ilta, niin johan moiseen menisi ikä ja terveys :D.

Silloin, kun olen itse ohjelman taajuudelle osunut, siellä on ollut lähinnä käsittämätöntä, kännistä länkätystä ja suttuista vonkaamista, tai pahan puhumista muista. Satunnaisesti katsottuna siitä ei tosiaan saa mitään tolkkua.

Ja sitä ihmisen perusuteliaisuuttahan ruokkii juuri se, kun tyypit tulevat jollain tapaa "tutuiksi". Siitä kai se koukutus syntyy? Kiitos nykyajan hektisen suorituselämämme ja siitä seuraavan yleisen ryytymyksen ja ajanpuutteen, voisin kuvitella, että moni on tositeeveen näennäiselämästä ja ihmisten tekemisistä paremmin perillä kuin omien ystäviensä kuulumisista.