Tänään Helsingin Sanomien mielipideosastolla oli kirjoitus, jossa filosofian tohtori Kirsi Lumme-Sandt pohti tohtoreiden työelämätaitoja ja niitä koskevia käsityksiä. Kirjoittaja epäili jälkimmäisten olevan peräisin 1950-luvun kotimaisista elokuvista. Nykyajan tohtorit ovat hänen mukaansa ulospäinsuuntautuneita verkostoitujia ja paineen- ja stressinsietäjiä, jotka hallitsevat monimutkaisten ja laajojen kokonaisuuksien hahmottamisen, analyysit ja nopeat ratkaisuehdotukset. Ei vähä mitään!
"Niin sanottuja koppitutkijoita, jotka nyhräävät tuhatsivuista väitöskirjaa omassa työhuoneessaan tapaamatta koskaan muita ihmisiä, en itse omalla yliopistourallani ole nähnyt yhtäkään."
Itse kuulunen historian jatko-opiskelijana ja etätyöläisenä potentiaalisten koppitutkijoiden kastiin. Allekirjoitan silti Lumme-Sandtin kartoituksen väitelleiden vahvuuksista. Olen itsekin ihmetellyt yhä useammin, mihin huono käsitys tohtoreiden osaamisesta oikein perustuu. Aivan kuin paljon puhuttuja valmiuksia työelämään voisi oppia vain suhaamalla konttoreissa ja istumalla palavereissa kahdeksasta neljään.
Oma lehmäni on tietysti ojassa kaulaansa myöten. Vielä tulee aika, jolloin on lähdettävä kylmään maailmaan tutkintotodistus kainalossa ja koetettava vakuuttaa mahdolliset työnantajat tai tutkimusrahoittajat omasta osaamisestaan.
Mutta ilman minkään valtakunnan itsekehua voin sanoa, että tämän urakan myötä tunnen olevani paljon valmiimpi sekä tieteellisiin että muihin haasteisiin kuin kuusi vuotta sitten, tulipa väitöskirjan arvosanaksi mitä tahansa. Siitä suuri kiitos kuuluu tosin paikalle monitieteellisessä tutkijakoulussa. Sen puitteissa - ja muissa yhteyksissä - järjestetyt tapaamiset ja konferenssit ovat tehokkaasti estäneet erakoitumista. Lisäksi ne ovat laajentaneet katsantoa oman tieteenalan ulkopuolelle ja harjaannuttaneet kertomaan omista tekemisistään yleistajuisesti sekä suomalaisille että kansainvälisille kuulijoille.
Vielä muutama vuosi sitten inhosin esimerkiksi tilanteita, joissa jouduin puhumaan julkisesti. Siedätyshoito on auttanut niin, että huomaan nauttivani konferenssiesitelmän tai luennon pitämisestä - en siksi, että haluaisin keikkua tuomassa itseäni esille, vaan koska jaan mielelläni muillekin tietoa, jota itse syystä tai toisesta pidän mielenkiintoisena ja arvokkaana.
Luulen myös, että itsetuntemukseni on kasvanut melkoisesti. Tiedän osapuilleen, millaisissa asioissa olen hyvä ja millaisissa en. Minulla on myös jonkinlainen käsitys siitä, missä määrin jälkimmäisille on mahdollista tehdä jotakin ja milloin omat heikot kohdat on vain realistisesti hyväksyttävä.
Perfektionistille se on ollut melkoinen läksy.
Ja mitä projektinhallintaan tulee - mikä väitöskirja on, jollei alusta loppuun saatettava monen vuoden projekti kaikkine kommervenkkeineen? Yksin urakoiva tutkija ei voi edes jakaa vastuuta kenellekään, vaan joutuu pitämään kaikki langat käsissään ja selvittelemään väistämättömät solmut.
Teollisuuden suolakaivoksilla raatava siippa kertoi eilen olleensa koko päivän kestäneessä koulutuksessa, jossa opeteltiin tehokkaampaa lukemista. Tavoitteena oli lisätä sekä nopeutta että asioiden omaksumista (ja nopeuden kautta tuottavuutta - tietysti). Kurssilla oli muun muassa luettu John Steinbeckin Helmi-romaani puolessa tunnissa, mikä sai minut hirnahtamaan epäuskoisena.
Ei siksi, etten uskoisi sen olevan mahdollista.
Enkä yhtään epäile, etteikö tehokkaamman lukutavan opettelu olisi hyödyllistä itse kullekin. Mutten malta olla toteamatta, että yksikään parjattu tohtori - ainakaan humanististen tai yhteiskuntatieteiden puolella väitöskirjansa vääntänyt - tuskin tarvitsisi kurssia, jonka hinta henkeä kohden oli sama kuin puolen kuun palkkani.
Toisaalta voisi toki kyynisesti kysyä, mihin tohtoreita tarvitaan, jos laajojen kokonaisuuksien omaksumisenkin voi oppia päivän koulutuksella. Jos voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti