Joka ainoa syksy luulen viikon verran olevani sairastumassa, kun olo käy niin uneliaaksi, raihnaiseksi ja piestyksi ilman selvää syytä. Sitten tajuan kalenterin näyttävän jo lokakuun loppua ja pimeyden ahmivan päivää lyhyemmäksi molemmista päistä.Huomaan, että vuosi vuodelta suhtaudun jotenkin ymmärtäväisemmin pitkään pimeään ja omaan - näköjään väistämättömään - hidastumiseeni sen myötä. Olen vain eläin, joka hakeutuu pohjoisen luonnon ikiaikaiseen rytmiin kvartaalitaloudesta piittaamatta. Ja kevät tulee yhtä vääjäämättä kuin syksykin.
Tosin täällä etelärannikolla syksy ja talvi tuntuvat vielä vähän raskaammilta, kun pimeys yhdistyy märkyyteen ja lumettomuuteen.
2 kommenttia:
Täältä löytyi jotenkin tutunoloinen sukunimi, itäsuomalaista maatiaiskantaa. Ja kaamos alkoi kulkea huomattavasti rattoisammin juttujasi lukiessa.
Kah, kiitos kiittämästä ja hilpeä tervehdys heimoveljelle täältä sateisesta etelästä!
Lähetä kommentti