keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010

Eväsretki paalipellolle

Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.

Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.

Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.

Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.

Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.

Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.

Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!

Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!

Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.

Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.

Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?

8 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Paalipelto, mahtavaa! Kun kiviä käännellessä näkee ällöjä tuhatjalkaisia, paaleja käännellessä voikin löytää jyrsijöitä. Muistan Asko Kaikusalon itse sitä kautta, että hänet mainittiin Sesse Koiviston kirjoissa, niissä, joissa kerrottiin Korkeasaaren eläimistä jotka vähän väliä syystä tai toisesta väliaikaissijoitettiin Koiviston perheeseen (lähinnä kissaeläinten vauvat. Ei sitä mukulana tajunnut että ihan sairas kuvio tuo, että eläintarhan eläimet ovat niin häiriintyneitä etteivät kykene hoitamaan poikasiaan ja sitten niitä pitää pitää keskoskaapissa ja ruokkia ja hoivata kuin ihmisvauvaa. Myös se, että Sesse Koivisto oli ilmiselvästi alistettu kotirouva jolla ei ihan oikeasti ollut paljon sanomista intendenttimiehensä päätöksiin, ja joka myöhemmin jättikin vaimonsa nuoremman naisen takia, on jälkikäteen vähän vääristänyt noita lapsena auvoisia lukukokemuksia).

Oma eväsretki oltaisiin varmaan tehty tyllivuoratulla soutuveneellä hopeapajujen varjostamaa jokea pitkin valkoisen kartanon pihalle, kukkivien omenapuiden katveeseen ja suojattu hipiää valkoisilla parasolleilla. Ja syöty kurkkuvoileipiä ja vohveleita.

Dyro kirjoitti...

Jippo! Minäkin olin suuri Jippojen ystävä, minulla taitaa vieläkin olla tallessa ainakin osia laitteesta, jolla sai puristettua keitetyn kananmunan kuution muotoiseksi siten, että siinä kaiken lisäksi luki teksti "Bon appetit". Tuulimittari on jo aikaa sitten kadonnut, samoin Samarinilla toimiva sukellusvene ja mitä niitä nyt olikaan.

Seurakunnan elektroniikkakerhossa olin lopulta ainoa jäsen, kun muita ei kiinnostanut, ja sitten minunkin kiinnostukseni lopahti. Minusta ei kuitenkaan tullut insinööriä, vaan humanisti, joka nyt sitten tuumii, että pian joku huomauttaa, että "et sinä mikään oikea humanisti ole".

Eväsretkelle olisin poikasena varmaan halunnut jonnekin Very Large Arrayn tienoille tai Marsiin. :)

Päivi kirjoitti...

Viis siitä, minne retki suuntautuu, kunhan eväskorissa on perunaleivoksia ja teetä!

Veloena kirjoitti...

Vähän epäilen, että oma eväsretkeni paikka olisi niin ikään jäänyt vähemmälle kuvailulle, kun olisin syventynyt puntaroimaan eri teelaatujen harmoniaa ja hedelmien mehukkuutta. Perunaleivokset kyllä sopisivat omaankin koriini. Seuralaisina olisi tietenkin vino pino koiria, joille annettaisiin kaikkien oppien vastaisesti murusia tarjoamisista. Ja sitten tupluurattaisiin ja OLISI KESÄ ja aurinko paistaisi, ja oikeastaan olisi HELLE, ja muulla ei niin väliä... :D

Taviokuurna kirjoitti...

Puhutteleva kirjoitus ja kysymys.

Itseäni jollain merkillisellä tavalla häiritsee, että en pysty kertomaan kovin kummallisia lapsuudenmuistoja luontokiinnostuksestani, vaikka se toisaalta on tuntunut seuranneen läpi elämän (ja johti omalla kohdallani niihin mainittuihin biologian opintoihinkin). Hmm, yläasteella hämmensin kyllä äidinkielen opettajaa lukemalla usein jonkin tietokirjan vapaavalintaiseksi lukuläksyksi :)

Eväsretkeni olisin varmaankin kirjoittanut johonkin todella kliseiseen, suomalais-maalais-naivistis-romanttiseen paikkaan, mutta luonnon keskelle ehdottomasti. Vihreää nurmea, kukkia, aurinkoa, perhosia, linnunlaulua. Ja tottakai hyvät eväät :)

Kati Parppei kirjoitti...

Hei, kiitos kiinnostavista kommenteista. Palaan niihin paremmalla ajalla!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta blogista, en ole aiemmin kommentoinut, mutta Jippo-episodi sai tarttumaan näppäimistöön.

70-luvun puolivälissä syntyneelle Jipot olivat tuntemattomia, kunnes hiukan vanhempi mieheni (ei insinööri!) kertoi lehdistä. Löysimme sittemmin eräästä pirkanmaalaisesta divarista lähes täydellisen sarjan Jippoja, joissa oli vielä tallella nuo askarreltavat vempeleet (askartelemattomina tietenkin). Lehdet, eli lähes kaikki ilmestyneet Jipot, hankittiin talouteemme kohtalaisella rahasummalla. Nyt ne on arkistoitu huolellisesti vaatehuoneeseemme. Vain jostain lehdestä, jota oli usempia kappaleita samaa numeroa, pääsin kokoamaan mm. Jepen ja Kollin taika-arkun :)

Terveisin Ulla

Kati Parppei kirjoitti...

Ulla, siippani vihertyi kateudesta kuullessaan tuon! Hänellä kun ei ole Jippoja läheskään täydellistä sarjaa.