Kallioita rakastava ystäväni lähtee tänään tervehtimään Matterhornia. Viime kesänä Alppien arvaamattomat säät estivät lähemmän tuttavuuden, mutta intoa jäi uuteen yritykseen.
Viikonloppuna pohdimme taas kerran, mikä saa ihmiset kiipeämään vuorille, kun kotisohvallakin voisi lomansa lojua. Toimistoelämää viettävän nykyihmisen tarve kokea ja hakea omia rajojaan lienee tavallisin selitys. Mutta muitakin on.
- Lajille tyypillinen uteliaisuus? On kiinnostavaa päästä katsomaan maailmaa uusista kulmista, tuumaa ystäväni ja kertoo nauttivansa ennen muuta vaivannäön palkitsevista maisemista ja retkeilystä sinällään.
- Vuoren huipulle pääseminen on siinä sivuseikka. Reissu voi olla onnistunut ilmankin.
Machoilu ja uhoaminen ovat kuulemma kiipeilyfilosofiasta kaukana. Ainakin niiden pitäisi olla.
- Ei vuoria valloiteta tai huiputeta. Kovimmat jätkät jäävät sille tielleen, kun eivät osaa kääntyä ajoissa pois.
Viisaan periksiantamisen taito voisi olla muutenkin hyväksi oppia. Joskus olisi osattava myöntää, etteivät rahkeet riitä. Olosuhteet muuttuvat, taidot tai oma jaksaminen loppuvat kesken. Miksi pitäisi kaikkensa antaen mennä läpi harmaan kiven, uhrauksista viis?
Joskus pitääkin. Mutta ei aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti