Varoitus: sisältää lisää ruokaeettistä ihmettelyä ja tekopyhyyden rajoja hipovaa moralisointia.Kesäinen päivä vetää maatalousnäyttelyyn monenikäistä väkeä. Kaupunkilaisperheiden suosikkikohteita ovat tietysti eläimet, joita Tampereellakin on näytillä naudoista porsaisiin ja laamoista lampaisiin.
On hienoa, että maalaismummolattomilla kaupunkilaislapsillakin on mahdollisuus nähdä läheltä lehmän kostea turpa, rapsuttaa sikaa edes kerran elämässään ja haistella elämän- ja eläimenläheisiä tuoksuja. Ehkä jollekin jää mieleen sekin, mistä maito tulee.
Hieman isommilta näyttelyvierailta idealistinen sekaravinnon syöjä toivoisi syvällistä oivallusta siitä, mistä kinkkusiivut, broilerisuikaleet ja jauheliha tulevat (kaikkihan sen toki periaatteessa tietävät, halusivat tai eivät). Pikkupossut Nasu ja Pekoni lajitovereineen tuskin saavat elellä multaa tonkien noita neljää näyttelypäivää lukuunottamatta, eikä suurin osa Suomen kanoista koskaan pääse rapsuttelemaan maata matojen toivossa.
Milloin kotieläimestä muuten tuli tuotantoeläin? Kotieläimistä taidetaan puhua enää lasten kuvakirjoissa, niissä, joissa kysellään miten possu sanoo.
Allekirjoittaneesta onkin kovin merkillistä, että asialliset ja hyvän maun mukaiset yritykset herättää mielenkiintoa tuotantoeläinten oloja kohtaan siivotaan nopeasti katukuvasta. Sen enempää salaliittoteorioita laatimatta voi ihmetellä, onko suomalainen yhteiskunta todella näin herkkähipiäinen ja valmis vaientamaan vähänkin kiusalliset päänavaukset?
Täysin älyttömissä rikollisissa tempauksissa on se(kin) itseään vastaan kääntyvä puoli, että niiden kautta itse kukin voi etäännyttää itsensä aiheena olevasta kysymyksestä ja keskittyä kauhistelemaan nykynuorison moraalia. Mutta miksi on niin vaikeaa käydä järkevää keskustelua siitä, mitkä olisivat kestävän kehityksen ja ihmisarvon mukaisia tapoja tuottaa ruokaa ja muita hyödykkeitä, joita jokainen meistä kuitenkin päivittäin käyttää melkoisia määriä?
Kysehän on viime kädessä juuri arvoista, joiden penkominen ja kyseenalaistaminen kirpaisee aina - ja joiden esilletuominen on ehkä juuri siksi helppoa leimata todellisuuspakoiseksi taivaanrannanmaalailuksi.
Vaikka tunnen ja ymmärrän suomalaista maaseutua ja sen yrittäjien ahdinkoa - tehotuotetun lihan kulutuksen yllättävä putoaminen tekisi rumaa jälkeä monen tuottajan tilipussissa - en silti usko pään pistämiseen pensaaseen asiallisen ajatustenvaihdon ja kompromissien hakemisen sijasta. Samat kysymykset tulevat kuitenkin eteen ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa. Sitä paitsi lainsäädännön kautta muutokset tapahtuvat hitaasti vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kenenkään elinkeino on tuskin välittömässä vaarassa, vaikka rakentava keskustelu vilkastuisikin.
Enkä varsinkaan usko, että kenenkään päivä voi oikeasti mennä pilalle siitä, että bussipysäkillä joutuu hetken verran miettimään syömänsä ruoan alkuperää. Jos menee, niin...
Maatalousnäyttelyn hilpeimmän hetken tarjosi nautoja esitelleellä miehellä ollut utarelakki; virkattu vaaleanpunainen myssy, jonka laella tökötti neljä vedintä. Oivallus jäi ikuistamatta, sääli.
3 kommenttia:
Tiedän, että monia tuottajiakin ahdistaa tämä nykyinen tehokasvatus. Erästä kirjaani (joka ei sitten koskaan ilmestynyt) varten haastattelin sikalanomistajaa, joka puhui siitä kuinka ahdistava on kohdella sian kaltaista älykästä eläintä sillä tavoin.
Epäilen, että jos ihmiset olisivat rehellisiä itselleen ja miettisivät oikein loppuun asti sen millaisia uhrauksia lihan syönti vaatii eläimiltä, moni kyljys jäisi lautaselle. Itse olen tehnyt sellaisen linjanvedon, että syön ainoastaan sellaisia eläimiä, jotka pystyisin itse tappamaan ja valmistamaan ruuaksi. Siis kaloja. Olen kerran tappanut kanankin, mutta se oli niin raju kokemus, että jäi siihen ainoaan kertaan.
Kirsti
Ja totuuden nimissä: kyllähän keskustelua eläinten oloista käydään yhä enemmän. Viimeksi törmäsin asiaan lauantain iltauutisissa. Joskin päämotiivina on ainakin vielä tuntunut olevan "hyvinvoiva eläin tuottaa paremmin", ei niinkään itse eläimen itseisarvo tai ihmisen vastuu antaa sille hyvä elämä.
Mutta hiljaa hyvä tulee, toivotaan niin.
Linjanvetosi kuulostaa rehelliseltä. Minä olen vuosien myötä vähentänyt kovasti lihankäyttöä, ja kun vain varat sallivat, pyrin syömään luomua, riistaa tai edes tarhattuja eläimiä. Vapaiden kanojen munista en ole tinkinyt edes laihan lompakon kanssa sen jälkeen, kun kävin juttukeikalla ammattimaisessa luomukanalassa. Tuotanto oli mittavaa, mutta kanoilla väljät tilat, valtavan kokoinen ulkotarha ja vapaus kulkea ulos ja sisään mielensä mukaan.
(Kana muuten juoksee todella kovaa, kun sillä on siihen mahdollisuus. Ja puuhaa koko ajan jotakin.)
Mutta silti mietin, onko minulla sekasyöjällä saumaa sanoa asiasta mitään niin kauan, kun omalta lautaseltani löytyy aika ajoin niin possua kuin broileriakin?
Henkilökohtainen vasta-argumenttini kokonaan kasvissyöjäksi tai vegaaniksi ryhtymiselle on kuitenkin se, että haluan ainakin toistaiseksi pitää ruokavalioni mahdollisimman joustavana. En halua, että kylään mennessä isäntäväki joutuu miettimään, mitä sille nyt voi tarjota. Varsinkaan köyhemmissä maissa kyläillessä en halua kieltäytyä tarjoiluista ruokapöydässä tai pyytää muuta, kuin mitä tarjolla on.
Minä olen tehnyt sellaisen linjanvedon, että kylässä syön mitä tarjotaan, koska en tahdo tehdä syömisistäni numeroa. En koe, että jos pakkotilanteessa kerran pari vuodessa syön lihaköntsän kohteliaisuuttani se raunioittaisi päätökseni moraalista perustaa. Jotkut ovat ehkä niin ehdottomia, mutta itse yritän suhtautua joustavasti ja välttää pipon liiallista kiristymistä.
Kirsti
Lähetä kommentti