Aika ajoin henkilön tietoisuuteen putkahtaa vieraita ihmisiä, jotka ilmoittavat olevansa sukua. Sitten asiaa pyöritellään ja päivitellään suureen ääneen ja todetaan lopuksi yhteistuumin maailman olevan pieni. Eilen allekirjoittanut teki tuttavuutta kokonaiseen joukkoon ennen tapaamattomia sukulaisia, kun äidin isän puolen serkut järjestivät yhteisvoimin sukukokouksen. Se pidettiin Iisalmen Vieremällä, jonne Korpiselästä evakkoina saapuneet ukkini vanhemmat Vasili ja Maria asutettiin. Korkealla mäellä sijaitsevalla savolaistilalla serkukset viettivät aikoinaan monta kesää, mutta aikuistumisen ja vanhemman sukupolven tuonilmaisiin siirtymisen myötä yhteydet olivat katkenneet lähes kokonaan.
Tapaaminen aloitettiin hautausmaalta, jossa pappisenoni piti isovanhemmilleen panihidan eli ortodoksisen muistopalveluksen. Sieltä matka jatkui itse maatilalle, jonka päärakennus oli tosin palanut jo 70-luvulla ja korvattu uudella. Jälleennäkemisen iloa ja muisteloita miljöön muutokset eivät tuntuneet haittaavan.
- Muistatko, kun kaaduimme tandempyörällä ojaan?
- Tuossa oli tuvan nurkka, tuossa uuni. Ja tuossa kellari, jonka kattoa laskimme alas kiellosta huolimatta.
Meille seuraavan sukupolven edustajille - toisilleen tuntemattomille pikkuserkuksille - kokemus oli lähinnä hämmentävä. Veren pitäisi olla vettä sakeampaa, mutta kaikki nämä vieraat ihmiset... Hämmentävä, joskin varovaisen myönteisellä tavalla. Omien juurien tunteminen ei liene koskaan turhaa, vaikkei uusvanhojen sukulaisten välille lämmintä sukuyhteyttä noin vain syttyisikään.
Mutta mökille palattua väsyttää, ja kaipaan omaa rauhaa. Muistan Mikko Kuustosen kuvailleen jossain haastattelussa, että toisinaan kovalevy täyttyy ihmisten tapaamisista ja hyvästelyistä, saamisista ja luopumisista. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Kaikki viime vuosien kohtaamiset ja jäähyväiset painavat repussa niin, että uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu syövän aina vain enemmän voimia.
Vastapainoksi pitää saada olla yksin. Paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti