keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005

Ei mitään annettavaa

harjupolku"Ihminen ei kykene elämään yksin. Hän on myöskin kykenemätön elämään yhteiskunnassa."
- George Duhamel

Niin paljon kuin omasta rauhastani nautinkin, liika on joskus liikaa. Vuosien myötä olen jo oppinut tunnistamaan yliannostuksen oireet.

Toisin kuin luulisi, niihin ei kuulu yksinoloon kyllästyminen. Päin vastoin. Alan koteloitua omaan olemiseeni, säikähdän puhelimen soimista ja lykkään yhteydenottoja. Itsekseen kotikolossaan kupsehtiminen tuntuu aina vain helpommalta ja houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin ihmisten ilmoille lähteminen.

Orastavan erakoitumisen myötä alan pelätä läheistenkin ihmisten odottavan minulta jotakin, tietynlaista käytöstä kenties - hauskoja juttuja, myönteisyyttä, virkeää korvat pystyssä olemista - kun juuri runsaamman yksinolon jälkeen tunnen olevani seurassa tavallista sulkeutuneempi ja jollain tapaa ylitietoinen itsestäni ja sanomisistani. Tunnen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään; olen synkkä ja itsekeskeinen mörkö, eloisa kuin laho koivupökkelö.

Nyt tiedän jo, että tuo vierauden tunne ja itse-epäilyt tulevat ja menevät, kun niihin ei kiinnitä liikaa huomiota. Mutta ne nostavat hetkittäin kynnystä lähteä lajitovereiden pariin.

Sosiaalisuus vaatii lihaskunnon tavoin verryttelyä, säännöllistä harjoittelua. Mutta ilman muiden seuraa luova yksinäisyyskin muuttuu ajan myötä hedelmättömäksi, oleminen kiertyy sisäänpäin, ajatukset ajavat takaa omia häntiään. Mitään uutta ei synny, levottomuus kasvaa, jopa rakkaat kirjat alkavat maistua paperilta elämän sijaan.

5 kommenttia:

Lila kirjoitti...

Hyvin kuvailtu. Tunnistan kaiken. Toisaalta olen antanut itselleni luvan olla vähän epäsosiaalisempi kuin joku toinen. Mutta sen kyllä tuntee, kun on aika mönkiä esiin kolostaan. Ehkä jo tänään ;)

Wilhelmiina kirjoitti...

Tiedän mitä tarkoitat. Liikaa erakoituessa aletaan jo lähestyä paniikkihäiriötä, jollei jossain vaiheessa herää tekemään asialle jotain. Sosiaalisuuskin lienee paljolti tottumiskysymys - mitä enemmän sitä harrastaa, sitä helpommaksi ja luontevammaksi se muuttuu. Tarkoitan siis tietenkin tällaisia tavallisia mökkihöperöitä ja osa-aika-erakoita (niin kuin minä), en ihmisiä, jotka kärsivät oikein tosissaan vakavasta paniikkihäiriöstä.

pagisija kirjoitti...

Näinhän se on. Jonkinlainen itsetuntemuksen lisääntyminen tuo onneksi turvallisuuden tunnetta: tietää tunnistavansa nuo mökkihöperöitymisen merkit ja havahtuu, ennen kuin asiasta ehtii tulla oikea ongelma.

Kuten Lila, minäkin olen oppinut vähitellen hyväksymään tietynasteisen epäsosiaalisuuteni ja nauramaankin sille. Mutta tuo piirre vaatii kyllä vastavoimakseen mukavaa ihmisseuraa säännöllisesti, muuten hukkaan vähitellen itseni jopa itseltäni :).

thecoolestblog kirjoitti...

Cool blog and cool message

Kaura kirjoitti...

Mulla on itselleni sosiaalisuusresepti joka pitää silloin tällöin kaivaa esille, tai muuten mökkihöperryn. Jos energiaa on kovin vähän, tulee kiusaus säästää ekaksi sosiaalisuudesta. Mutta kun sossuilu antaa myös energiaa lisää eikä vain ime sitä. Lisäksi muiden tapaaminen tuo suhteellisuudentajua ja kaikenlaista muutakin mukavaa & hyödyllistä ja voipi olla kaiken lisäksi, että itsestä on niille muille iloa. Mutta pientä pakotusta se joskus vaatii.

Onneksi mulla on omasta takaa nää tyypit täällä kotona, ties miten muuten olisi käynyt...