Ensin tiedotusluontoinen asia: jostain syystä tieto blogikirjoitusten kommenteista ei enää tule sähköpostilaatikkooni. Niinpä muutama kommentti on jäänyt minulta tyystin huomaamatta, niin paljon kuin kaikkea palautetta ja keskustelua arvostankin. Pahoitteluni! Sitten päivän epistolaan. Jo muutaman kerran lienen kirjoittanut siitä, miten ihmisten eläminen erilaisissa todellisuuksissa on viime vuosien aikana vähitellen iskostunut tajuntaani.
Ehkä useimmat kääntävät katseensa pois omasta itsestään ja huomaavat asian jo aikaisemmin, mutta kukin tavallaan.
Esimerkiksi sopii vaikka se, että aikuiselle ihmiselle voi olla työlästä oppia erottamaan toisistaan varis ja harakka. Tällaisen tunnustuksen luin jokin aika sitten sosiaalisesta mediasta. Olin kovin ihmeissäni, mutta aloin ehkä ensimmäistä kertaa todella sisäistää, että yhdelle itsestäänselvät asiat voivat toiselle olla todella enemmän tai vähemmän yhdentekeviä - koska motivaatiostahan asiassa on kyse, ei mistään kyvykkyydestä tai kyvyttömyydestä.
Tai se, etteivät kaikki käytä suurta osaa vuorokaudesta joko elämän tarkoituksen pohtimiseen, katoavaisuuden pyörittelyyn, elävien olentojen kärsimysten märehtimiseen tai huomisesta huolehtimiseen.
Lintutietämys on sinällään toisarvoista (kirjoitinko minä juuri tuon?), mutta jälkimmäisen asian huomaaminen on ollut paitsi hämmentävää, myös oudolla tavalla helpottavaa. Nimittäin tajusin, miten paljon oma ahdistukseni on liittynyt siihen, että olen jollain tapaa olettanut kaikkien olevan samalla tavalla eksistentiaaliseen vellontaan virittyneitä ja myös kärsivän siitä.
Kun siis olen ymmärtänyt, tai ollut ymmärtävinäni, etteivät samat asiat tosiaankaan paina kaikkia ainakaan samalla tavalla, ahdistustasoni on laskenut huomattavasti. On todella paljon helpompaa kantaa vain oma maailmantuskansa sen sijaan, että sitä pyrkisi kantamaan pyytämättä myös läheistensä ja kaikkien muiden enemmän tai vähemmän tiedostavien olentojen puolesta. Kun ei sitä kantamista kuitenkaan pysty - ainakaan pelkällä ajatuksen tasolla - tekemään niin, että todellinen kärsimys maailmasta vähenisi.
Kärsimykseltä sinällään ei siis välty täällä kukaan, mutta on silti helpottavaa tietää, että ihmisillä on tässä(kin) suhteessa päissään erilaiset piuhoitukset. Kuten viisas - ja joskus aiemminkin siteeraamani - sananlasku sanoo, murheen lintuja ei voi estää lentämästä päänsä yli, mutta niiden ei tarvitse antaa tehdä pesää hiuksiin. Nykyisellään luulen - ja uskon ja toivon - että moni onnistuu pesäpaikkaa etsivien siivekkäiden häätämisessä paljon allekirjoittanutta paremmin, sellainenkin, jolla on moninkertaisesti oikeaa murehdittavaa elämässään.
Ja jo se tuntuu pitävän ainakin muutaman loitolla täälläkin (näin palasimme siis kuitenkin lintuihin).
Kuva 1200-luvun käsikirjoituksesta on lainattu täältä.
5 kommenttia:
Ihanko oikeasti on vaikea oppia erottamaan toisistaan musta-valkea ja musta-harmaa lintu, vaiko vain muistaa kumpi on kumpi? :-o
Tartuin heti tähän lintuaiheeseen, vaikkei se ollut mainion kirjoituksen pointti :)
En tiedä, enkä voinut kysyä, kun kyse oli kaverin kaverista. Hän vain jossain viestiketjussa ohimennen tuskaili, että sekoittaa aina nuo kaksi. Joten muistamisesta lienee kyse.
Näin se voi ihmisrievun maailmankuva muuttua yhdellä rysäyksellä :D.
Ai niin, kiva bongata täältä Taviokuurna pitkästä aikaa ;). Eikö olekin tuolla keskiaikaisella pöllöllä hieno suuvärkki?
Tyttäreni ratkaisi lapsena ongelman kutsumalla kaikki isoja tummia lintuja nimellä ”varikka”. Hänen tyttärensä bongasi yhtenä päivänä puusta Pingu-pingviinin. Lastenohjelmia seuraaville pingviini on tosiaan tutumpi lintu kuin harakka - ehkä tämä virtuaalisuus><todellisuus selittää vähän vanhemmankin nuorison lintutuntemusta.
Varikka on kyllä aika hyvä!
Lähetä kommentti