Jokin aika sitten kirjoitin lyhykäisesti rotukoirien terveysongelmista. Mainio uusi blogilöytöni käsittelee aika ajoin samaa asiaa, johon kuuluu myös pennunostajan vastuu. Kovin usein taivastellaan, miten kasvattajat voivat tuottaa sairaita koiria.
Siksi voivat, että niillä on kysyntää.
Meillähän on ollut sekä rodun että kasvattajan kanssa tuuria. Bedlingtoninterrieri - joita siis perheessämme on ollut vuodesta 1974 - ei ole roduista sairaimmasta päästä, vaikka geenipohja on kapea. Perinnölliset ongelmansa bedlingtoneillakin on, tunnetuimpana kuparitoksikoosi. Tosin se on saatu viimeisen vuosikymmenen aikana melko hyvin hallintaan.
Unohtumattoman koirapersoona Sandyn tultua viime kesänä maallisen vaelluksensa päähän olemme vähitellen alkaneet pohtia koiraluvun nostamista takaisin kolmeen. Kaksi on toki kätevä ja kompakti minilauma, jota on helppo lenkittää ja viedä hoitoon. Eikä asialla ole sinällään kiirettä. Mutta jossain vaiheessa koirakierteen paine kasvaa: ei kahta kolmannetta, koska kun yhdestä aika jättää, toinen jää yksin.
Jälleen uusi bedlingtoninterrieri klaanin jatkoksi olisi tietysti varma valinta. Mutta jo vuosia olen katsellut haikaillen erinäisten vinttikoirien perään (sellainenhan bedlingtonkin on rungoltaan ja juoksunopeudeltaan). Erityisesti skotlanninhirvikoira kiinnostaisi, mutta se on harmillisen lyhytikäinen eläen keskimäärin kymmenvuotiaaksi - sentään nelisen vuotta pidempään kuin raskaaksi jalostettu serkkunsa irlanninsusikoira.
Olen vähä vähältä vieraantunut niin koiranäyttelyistä kuin nykypäivän fiksoituneesta rotuajattelustakin. Koirat keritsen - tai tällä haavaa mies keritsee - brittiläiseen, lyhyeen käyttöleikkaukseen. Siinä tassukarvoja ei tarvitse varjella ja silmät saavat näkyä paljastaen sen kipinän ja elämänilon, mikä minusta on bedlingtonin olemuksessa parasta.
Minusta ei olisi myöskään kasvattamaan koiria, vaikka
kasvattajakurssin aikoinaan kävinkin. Ajatus pennun maailmalle
passittamisen vastuusta on liian vaikea.
Niinpä olen ajautunut miettimään vaihtoehtoa, jossa saattaisi saada kaiken haluamansa (tai sitten jotain aivan muuta): niin bedlingtonin kuin vinttikoirankin ja melko hyvällä todennäköisyydellä terveen* ja pitkäikäisen kumppanin, jonka turkin puunaaminen olisi luultavasti vähätöisempää kuin bedlingtonin kuontalon.
Täältä Britanniasta löytyisi lurchereita, noita perinteikkäitä vinttikoiraristeytyksiä, joissa nopeuteen on yhdistetty muita haluttuja ominaisuuksia kulloisenkin tarpeen mukaan (tuossa suomenkielisessä linkissä puhutaan lähinnä paimenkoirien ja vinttikoirien yhdistelmistä, mutta se on vain yksi "alalaji"). Vaikkapa varsin yleinen bedlingtonin, whippetin ja greyhoundin sekoitus voisi olla jotakin.
Ehkä. Joskus.
*Tässä en suinkaan viittaa myyttiin, jonka mukaan sekarotuinen olisi aina terveempi kuin rotukoira. Mitä esimerkiksi rakenneongelmiin tulee, asiahan riippuu pitkälti siitä, mitä rotuja sekoitukseen on käytetty. Kahden sairaan yhdistelmästä ei liene kovin todennäköistä saada tervettä jälkikasvua.
2 kommenttia:
Miten olisi borderterrieri? Se jaksaa juosta koko päivän hevosen rinnalla. Lisäksi rotu on yksi terveimmistä ja vähiten "jalostetuista", niin kuin käsittääkseni bedlingtonkin. Borderi on myös pitkäikäinen, 15-vuotias borderi ei ole harvinaisuus. Näistä syistä minulla on kaksi borderia :)
Terveisin,
Ulla I
Kas, taas yksi kommentti, joka jäi huomaamatta, kun ilmoitukset eivät enää tulleetkaan sähköpostiini. Pahoitteluni!
Borderit ovat toki kivoja, mutta olen kuitenkin aina ollut kallellaan nimenomaan vinttikoiriin päin. Bedlington on terriereistä oikeastaan ainoa, joka todella nappaa - kenties osin juuri vinttarimaisten ominaisuuksiensa takia. Joten luulen, että pitkien kuonojen ja häntien perässä mennään edelleen tavalla tai toisella...
Lähetä kommentti