 |
| Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa. |
Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.
Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.
Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:
Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.
Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti